Sivut

torstai 27. tammikuuta 2011

Luokkarajoilla


YLE uutisoi  viime sunnuntaina Suomeen syntyneen yrittäjien köyhälistön.

Tilastokeskuksen mukaan joka viides yksinyrittäjä jää tuloissa köyhyysrajalle tai sen alapuolelle. Yksinyrittäjien määrä on noin 160 000, joista siis runsaat 30 000 on köyhiä. Yksinyrittäjät taas, jotka niukasti ylittävät köyhyysrajan vertautunevat lähinnä matalapalkka-asemaisiin. Yritetäänpä ymmärtää mistä, tai kenestä, on kysymys.

Arkiymmärryksellä yrittäjä on henkilö, joka yksin tai yhdessä havaitsee mahdollisuuden ja organisoi liiketoimintaa. Yrittäjä kantaa riskin ja pyrkii tekemään liiketoiminnallaan voittoa. Voisi siis päätellä, että yrittäjien köyhälistön tapauksessa liiketoiminnan organisointi mättää, kun rahaa ei riitä edes elämiseen. Ja todellakin mättää, kun liiketoimintavoitosta ei ole tietoakaan.

Mutta yhteiskuntapoliittisella katseella voi päätellä toisinkin. Jospa vika ei ole toimeentuloa hankkivassa ihmisessä, vaan työn teettämisen tavassa ja luokittelukategorioissa. Jospa tällä ryhmällä onkin jäänyt välistä yrittäjyyden kuuluvan bisnesidean keksiminen ja yksinyrittäjänä työllistymisen tapaan on päädytty konsanaan toista kautta, ja vailla voitontavoitteluaatosta.

Ehkäpä nämä köyhät yksinyrittäjät eivät olekaan aitoja yrittäjiä, vaan jotain muuta, jotakin jota voi lähestyä itsensä työllistäjä -määritelmällä. Kenties merkittäviltä osin kyse on työn teettämisen tavan muutoksesta, jossa vähän tarkemmalla katseella voi tunnistaa työn ja sen tekijän halventamisen. Homma halpenee kun työ teetetään työsuhteen ulkopuolella. Tällöin työn teettäjä välttää työnantajamaksut ja -vastuut.

Reittejä päätyä harjoittamaan taloudellista toimintaa omaan laskuun ja omalla vastuulla itsensä työllistämisen muodoissa pukkaa monesta suunnasta: esimerkiksi Työ- ja elinkeinotoimiston Mol.fi avoimet työpaikat – osion kautta päädytään myymään, hyllyttämään, kuljettamaan, huoltamaan, hoivaamaan ja rakentamaan omaan laskuun. Toinen keskeinen tapa päätyä tähän rooliin on tehtävien ulkoistamisessa liukua palkkatyöstä työllistämään itsensä – jos nimittäin mielii jatkaa samoissa hommissa.

Itsensä työllistäjät eivät ole tilastokategoria, mutta toimeentulon tapa se nykyään on. Tilastoissa ollaan joko palkansaajia tai yrittäjiä, tai sitten ei tilastoiduta laisinkaan. Monet merkit viittaavat siihen, että eri syistä luokkarajat paukkuvat. Tilastokategorioissa on tarkistamisen varaa muun muassa siksi, että yksinyrittäjänä itsensä työllistäminen tuottaa tällä haavaa sosiaalisia riskejä. Työ tässä muodossa pakenee työehtosopimisella sovituista ehdoista ja sosiaaliturvalainsäädännön logiikasta päätymättä kuitenkaan yrittäjäturvaan.

Merja Kinnunen (Luokiteltu sukupuoli, 2001 Vastapaino) on tuonut esiin, että erilaisilla luokituksilla ja tilastoilla ei pelkästään kirjata olemassa olevaa tilannetta, vaan niillä osallistutaan olevien olojen legitimoitiin. Onneksi luokitukset ja merkitykset eivät vietä omaa, yhteiskunnallisista oloista irrallista elämäänsä, niitä voi ja kannattaa muuttaa esimerkiksi silloin kuin kansalaisten yhdenvertaisuus joutuu uhatuksi työn teettämisen tavan muutoksessa. Valistuneella arvauksella itsensä työllistämisen tavassa itse työ ei useinkaan ole muuttunut, ja paikka palkansaajan rinnalla ja kanssa olisi monin tavoin yrittäjyyttä luontevampi. Niin tilastoissa, ammattiyhdistysliikkeessä kuin työelämässä.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

torstai 20. tammikuuta 2011

Kilpailukyky ja palkkajoustavuus

Joustavuus on jännä sana. Se tuo mieleen jotain positiivista tai negatiivista, omista kokemuksista riippuen.

 Palkkajoustavuuskin on sanana tulkittavissa positiiviseksi tai negatiiviseksi asiaksi, riippuen mitä sillä milloinkin tarkoitetaan.

Työntekijän näkökulmasta se on hyvä asia varsinkin silloin, jos se tarkoittaa mahdollisuutta lisäansioihin. Mikäli sillä tarkoitetaan tulotason vaarantumista, kyseessä on perusturvallisuutta uhkaava asia.

Välillä törmään käsityksiin, joiden mukaan suomalaisen työyhteiskunnan palkkajoustavuuden pitäisi olla nykyistä suurempi.

Tällaiseen väittämään on oikeutettua kysyä perusteita. Kun pintaa hieman raaputetaan, nämä joustoapostolit vetoavat yleensä kansalliseen kilpailukykyyn. Se on sinänsä juhlallisen ja jopa pyyteettömän kuulloista.

Itse asiassa siitä henkii huoli sinun, minun ja koko Suomen tulevaisuudesta. Heidän väittämänsä on tyypillisesti seuraava: a) Suomessa on poikkeuksellisen vähän palkkajoustavuutta ja b) sen takia maamme kilpailukyky on heikko. Katsotaanpa miten tämä väittämä näkyy World Economic Forumin maavertailuissa.

Globaali kilpailukykyindeksi 2010 - 2011 asemoi Suomen sijalle 7. Se on 139 vertaillun maan joukossa hyvin. Mitalisijat menevät Sveitsiin, Ruotsiin ja Singaporeen, tässä järjestyksessä.

Kilpailukyky näyttäisi olevan meillä kuitenkin kunnossa, mutta entä se palkkajoustavuus? Toden totta, Suomi löytyy listan loppupäästä, sijalta 132.

Mutta mitä ihmettä, sieltä näkyy meidän takaa löytyvän sijalta 134 Ruotsi, joka on maailman toiseksi kilpailukykyisin maa ja vieläkin myöhemmin sijalta 136 Saksa, jonka kilpailukyky on maailman viidenneksi paras.

Entäpä sitten palkkajoustavuuden kympin kärki? Sieltä löytyy sellaisia palkansaajien paratiiseja kuten Uganda, Viro, Makedonia, Liettua ja Azerbaidzhan. Kyseisistä maista muuten yksikään ei mahdu kilpailukykyvertailussa kymmenen, kahdenkymmenen eikä edes kolmenkymmenen parhaan maan joukkoon. Niistä paras kilpailukyky on Virolla, se sijoittuu kilpailukykyvertailussa sijalle 33.

Näyttää siltä, että suuri palkkajoustavuus liittyy tyypillisesti huonoon kansalliseen kilpailukykyyn. Poikkeuksina tästä on Hong Kong ja Singapore. Ne taas ovat kulttuurisesti äärimmäisen kaukana Suomesta.

Toisin sanoen, mikäli haluamme oikeasti välittää kansallisesta kilpailukyvystä, Suomen tulevaisuudesta, on tärkeää säilyttää sopimukselliset käytännöt nykyisen kaltaisina.

Juha Antila, tutkimus- ja työaika-asiantuntija

perjantai 14. tammikuuta 2011

Palvelukseen halutaan sutjakka ja hyvännäköinen tähtipelaaja

Tutkija Anu Järvensivu puhuu uudessa kirjassaan Tapaus työelämä, ja voiko sitä muuttaa? työelämän tähtipelaajista, joita jokainen työnantaja himoitsee leipiinsä. Tähtipelaaja on joustava, ei liian nuori eikä liian vanha, oikean kokoinen ja sopivan näköinen. Kokemus ja hyvä cv ovat eduksi, mutta eivät välttämättömiä. Dynaaminen vaikutelma on tärkeämpää.

Työelämän lisääntyneistä ulkonäköpaineista ryöpsähtää aina aika ajoin keskustelua myös julkisuudessa, viimeksi joulun alla Helsingin Sanomien sivuilla. Keskustelu kulki puhtaasti pelkästä ulkonäöstä siihen, että työntekijä joutuu työstämään koko persoonallisuuttaan työelämään sopivaksi. Järvensivu toteaa kirjassaan, että ainakin vielä suurin osa meistä suomalaisista pitää tällaista uutta työelämän koodistoa jossain määrin vieraana ja moraalisesti hieman epäilyttävänä.

Lainsäädännön näkökulmasta ulkonäköön ja osin persoonallisuuteenkin liittyvät vaatimukset ovat epäilyttäviä. Työsuojeluviranomaisten kanta on, että vaatimus valokuvasta sellaisessa työnhakuilmoituksissa, joissa ulkonäkö ei suoraan liity itse työhön, voi olla laiton. Mallin työssä se on tietysti perusteltua, mutta missä menee raja?

Kun elinkeinorakenne muuttuu palveluvaltaisemmaksi, työtä tehdään asiakkaiden kanssa kasvokkain ja työntekijän persoona on osa yrityksen luomaa mielikuvaa. On selvää, että trendikkään kuppilan omistaja, joka tavoittelee nuoria hipstereitä asiakkaikseen, ei palkkaa ihan minkä näköistä baarimikkoa tai baarineitiä tahansa.

Lailliselta kannalta epäilyttävä toiminta ei rajoitu pelkästään rekrytointiin. Lihavuustutkija Hannele Harjunen huomauttaa, että lihavat naiset saavat vähemmän palkkaa kuin normaalipainoiset naiset . Miesten kohdalla vastaavaa ilmiötä ei ole havaittavissa.

Ulkonäöllä on toki menneinäkin vuosikymmeninä voinut päästä sujuvasti etenemään paitsi tanssilavoilla, myös työelämässä. Ulkonäköön ja ulkoiseen ilmiasuun liittyvät tekijät alkavat kuitenkin uida lähemmäs työntekijän osaamispääomaa. Fiksusti pukeutuvaa ja hyvännäköistä työntekijää saatetaan pitää osaavampana kuin ulkoisesti valjumpaa kollegaansa – ainakin edellä mainittu on osannut muokata itsensä paremmin työhönsä sopivaksi.

Kulttuurisesti kauneus liitetään hyvyyteen. Onko palkkatyöyhteiskunnan uusi kulttuurinen koodi se, että kauneus liitetään osaamiseen ja kyvykkyyteen? Ja jos näin on, mikä on ay-liikkeen edunvalvontakulma tähän asiaan. Siinäpä taas yksi lisää pohdittavien asioiden listalle.

Linnea Alho, tutkija

tiistai 4. tammikuuta 2011



YLE ykkösen viikon tietokirjana on Anu Suorannan ja Anu-Hanna Anttilan kokoomateos Yksin Sovittu.

Kirjaa arvioivat Suomen historian professori Kari Teräs sekä toimittaja Jukka Arvassalo.

Pohdittavana on mm. Lauri Lylyn kirjoitus ”koordinoiden, neuvotellen, yhdistäen”.

Ohjelman voi kuunnella tästä