Sivut

tiistai 26. lokakuuta 2010

Ihmisten käsissä

Viikko sitten maanantaina TV2:n Silminnäkijä -ohjelma käsitteli osa-aikatyön teettämistä. Huikean osa-aikatyön teettämisen lisäksi mieleen jäi kytemään haastateltavien suhtautuminen käsiin.

Työnantajaa edustavalle henkilöstöpäällikölle on käsille käyttöä, kun vastataan rivakasti tekstiviestillä tulleeseen lisätuntitarjoukseen: ”Se sen saa, kuka nopeimmin vastaa vuoron ottavansa”. Pääluottamusmiehellä kädet kytkeytyivät ihmiseen ”Toivon, ettei oteta käsiparia töihin, vaan ihmisiä. Joilla on aivot, vartalo ja mielipiteet”. Ja elämä, voisi jatkaa.

Haastateltavien sanoissa kiteytyy työelämän suhteiden epätasapainon heilahdus työmarkkinaympäristön muutoksessa. Työn antamisesta ja saamisesta - työnantajan ja työntekijän suhteesta - on työstä sopimisen sijaan tullut kilpailuttamista ja määräilyä. Jossain välissä on päässyt unohtumaan se, että työnantaja tarvitsee työntekijöitä, eikä päinvastoin.

Pikaratkaisuna vaje työvuorolistassa on toki yksinkertaisinta täyttää kutsumalla uusi osa-aikainen käsipari aukkoa täyttämään. Itse ihminen käsien käyttäjänä menee silloin hukkaan. Työnantajan olettama ilmeisesti on, että työntekijä elää yritystä varten odotellen kännykkä kourassa 24/7, jos kassavirrat kääntyvät sellaisiksi, että kutsu käy työhön. Ei näin.

Vaan näin. Pysähdytään ja ajatellaan hetki. Työaikajärjestelyt ovat ihmisten käsissä, niistä voidaan yhdessä sopia. Kestävä ja ihmistä käsiparien takana kunnioittava ratkaisu on panostaa työaikasuunnitteluun ja sen osaamiseen.

Työaikasuunnittelun lisäksi voidaan myös noudattaa lakia, jossa työsopimuslain 2 luvun 5 § sanoo seuraavaa: Jos työantaja tarvitsee lisää työntekijöitä hänen osa-aikatyöntekijöitä tekeville työntekijöille sopiviin tehtäviin, työantajan on tarjottava näitä osa-aikatyöntekijöille.

Silminnäkijä- ohjelmaa tuijottaessa tuli mieleen, että jatkuvaa joustoa korostavassa ja nopeasti muuttuvassa työn teettämisen maailmassa säädöksiä voisi kehittää. Suunta voisi olla se, että yrityksille määritellään osa-aikatyöntekijöiden osuuden käytön katto. Kutsuttakoon sitä yritysten yhteiskuntavastuun kantamiseksi.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Reilua kauppaa?

Tällä viikolla telkkarista tuli ajankohtaisohjelma, jossa kerrottiin vähittäiskaupan työajoista. Itsekin olin hämmästynyt, kuinka kaikki suuret kauppaketjut ovat siirtyneet pois kokoaikatyön tarjoamisesta henkilöstölleen ja tavallisin työaikamuoto on nykyisin osa-aikatyö.

Sinänsä osa-aikatyö on ihan yhtä hyvä järjestelmä kuin mikä muu tahansa, mikäli sekä työntekijä että –antaja pitävät sitä toivottuna. Tilanne on kuitenkin revennyt palasiksi armaassa kotimaassamme.

Mitä tuumaamme siitä, että esimerkiksi Citymarketeissa 80 % työntekijöistä on osa-aikatyöntekijöitä? Seassa on varmasti niitä, jotka siitä järjestelystä pitävät, mutta enemmistölle kantahenkilökuntaa tämä voi tarkoittaa jatkuvaa köyhyyttä.

Prosentit pitäisi saada käännettyä toisinpäin, niin että 80 % olisi kokoaikatyössä ja 20 % osa-aikatyössä. Mikäli kaupassa halutaan pitää kiinni osaamisesta ja hyvistä työntekijöistä, olisi kuunneltava työntekijöiden toiveita nykyistä paremmin. Totta kai jokainen ymmärtää, että on olemassa ruuhka-aikoja, kampanjoita ja kohta joulusesonki, jolloin henkilöstömäärän tarve on erilainen kuin sateisena lokakuun tiistaina.

Kuitenkin olen täysin varma, että työaikasuunnittelua voisi kehittää nykyisestä niin, että tekijöitä olisi vähemmän, mutta he eläisivät palkallaan. Palkallaan pitää tulla toimeen, kun kyse on palkkatyöstä.

Juha Antila, tutkimus- ja työaika-asiantuntija

Katso myös Silminnäkijä: kahden työn loukussa http://areena.yle.fi/video/1369556

tiistai 19. lokakuuta 2010

Hilloa ja reiluja työehtoja



Tutkimustiimin "hilloa ja reiluja työehtoja" esittelypisteessä oli vilkasta viime viikonloppuna Oulussa pidetyillä SAK- päivillä.

 Keskustelua ja kiinnostusta herätti mm. rakenteilla oleva luottamusmiespaneeli.

Paneelin tarkoituksena on saada nopeilla luottamushenkilöille suunnatuilla kyselyillä kentän kannat edunvalvonnan käyttöön.


PAM:n varapuheenjohtaja Jaana Ylitalo nautti tehokkaasti lounaan ja tietoiskun Uusi kulma-blogista.


torstai 14. lokakuuta 2010

Saappaat jalassa

Äitini oli työelämässä 68-vuotiaaksi. Muista ihmisistä välittäminen ja rakkaus omaan ammattiin saivat hoitoalan ammattilaisen jatkamaan työntekoa viisi vuotta yli varsinaisen eläkeiän. Viimeiset runsaat kymmenen vuotta kuluivat ruuvit nikamissa ja kivuista kärsien, fyysisesti vaativa ammatti tuntui kehossa jo reilusti ennen eläkeikää.

Eläkkeelle siirtyminen tapahtui lopulta yllättäen, vakava sairaskohtaus iski pitkän yövuoroviikon jälkeisenä ensimmäisenä vapaapäivänä. Lääkärin mukaan yötyöt olivat rasittaneet jo liiaksi terveyttä.

Eläkeiän nosto, pidemmät työurat, kansa töihin ja BKT kasvuun ovat päivän otsikkoja. Hommat halutaan hoitoon pitämällä ihmiset työssä, ja jos ei muuten, niin vaikka väkisin.

Vähemmälle äänelle on jäänyt tietty tosiasia, työkykymme ja jaksamisemme rajat määrittelee lopulta ihmisen biologia, kehomme ja mielemme sietokyky.

Kolmekymppisten uupuminen, työikäisten lisääntyvä masennus, sairaseläkeläisten määrä kertovat osaltaan kovaa kieltä siitä, kuinka monen kestävyyden raja on jo saavutettu. Samalla ne kertovat myös siitä, mistä kehittämisen on lähdettävä, jotta jatkossa suomalaiset olisivat pidempään työelämässä.

Tulevaisuuden työelämä ei voi olla paikka, josta lähdetään vain yhdellä tavalla, saappaat jalassa työn ääreen kaatuen.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

torstai 7. lokakuuta 2010

Suomalainen yleislakko: kansallislakosta yhteislakkoon

Mikä se yleislakko on, kun Facebook-vetoomus mielenosoitus yleislakosta on saanut mediaväen siitä kiinnostumaan? Millainen yhteiskunnallinen ilmiö on suomalainen yleislakko? Ne ovat olleet syiltään, kestoltaan, laajuudeltaan, tuloksiltaan ja seurauksiltaan hyvin erilaisia.

Komein yleislakko on vuoden 1905 kansallislakko eli suurlakko, joka alkoi, kun lakkoliikehdintä levisi Venäjältä Pietarin-Helsingin rataa pitkin Suomeen. Tämä työtaistelu avasi tien kansanvaltaiselle eduskuntauudistukselle, joka toi yksikamarisen eduskunnan ja ennen kaikkea vaalikelpoisuuden ja äänioikeuden rahvaan miehille ja kaikille naisille.

Seuraava yleislakko oli syksyllä 1917, jolloin porvarien vaalivoiton jälkeen Suomen Ammattijärjestön ylimääräinen edustajakokous käsitteli marraskuussa 1917 elintarviketilannetta sekä muita ajankohtaisia ongelmia ja tavoitteita. Edustajakokous hyväksyi Me vaadimme -julistuksen, jossa vaadittiin eduskunnan jo aiemmin hyväksymien mm. maan itsemääräämisoikeutta lisäävän valtalain, kahdeksan tunnin työaikalain sekä kansanvaltaisten kunnallislakien vahvistamista. Ammattijärjestön julistama suurlakko johti lakien vahvistamiseen, mutta samalla lakon aikaiset yhteenotot veivät kohti sisällissotaa.

Suomen historian ehkä epäonnistunein yleislakko oli vuonna 1929. Suomen Ammattijärjestö julisti marraskuussa 1929 päivän vastalauselakon valtiollisten vankien aseman parantamiseksi, kun Tammisaaressa poliittisin perustein vangitut olivat aloittaneet nälkälakon. Työtaistelu epäonnistui, koska ammattiyhdistysliike oli kommunistien ja sosialidemokraattien riitojen vuoksi hajaantunut. Vankien asema ei parantunut mutta viranomaiset lakkauttivat valtionpetolliseksi leimatun keskusjärjestön toiminnan vuonna 1930.

Yleislakko on ollut melko harvinainen työtaistelu. Yleislakkouhka oli painostuskeino, johon suomalainen ammattiyhdistysliike turvautui melko usein toisen maailmansodan jälkeisinä säännöstelyvuosina ja 1990-luvun lamavuosina. Yleislakkouhka olikin näinä kahtena kautena tehokas keino painostaa maan kulloinenkin hallitus huomioimaan myös palkanansaitsijain edut.

Itsenäisyyden ajan suurin yleislakko oli kevättalvella 1956. Mukana työtaistelussa oli tilastotietojen mukaan noin 400 000 työntekijää. Silloin SAK ajoi 12 markan yleisen palkankorotuksen läpi, kun säännöstelyn purkauduttua hinnat olivat nopeasti nousseet. Työtaisteluvoitto jäi tilapäiseksi, kun hintojen ja maksujen nousu jatkui. Ammattiyhdistysliikkeen hajaannuskin sai vauhtia, kun SAK ja ammattiliitot kiistelivät lakkoavustusten maksajasta.

Seuraava laaja työtaistelu oli vuonna 1986, jolloin SAK tietoisesti vältti yleislakko nimen käyttöä. Lyhyt, kurinalainen yhteislakko 13. - 15.3.1986 painosti Suomen Työnantajain Keskusliiton hyväksymään ns. toimihenkilötupoa paremman keskitetyn ratkaisun. Yhteislakkoon osallistui 270 000 työntekijää, joten kyse oli yleislakon tunnusmerkit täyttävästä työtaistelusta. Yhteislakko päättyi, vaikka Liiketyönantajain Keskusliitto ei taipunut mukaan STK:n ja SAK:n tekemään ratkaisuun.

SAK ja sen jäsenliitot järjestivät asuntopoliittisen remonttipäivän 13.4.1989. Sen yhteydessä Uudellamaalla, Tampereella ja Turussa järjestettiin lyhyitä paikallisia mielenosoituslakkoja, jotka olivat lähellä paikallisia yleislakkoja. Tämä noususuhdanteen aikana tehty mielenilmaus asuntojen vuokrien ja hintojen nousua vastaan ei johtanut pysyviin muutoksiin asuntopolitiikassa.

Hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen vastakkainasettelu oli Esko Ahon hallituksen vuosina 1991 - 1995 lähes jatkuvaa. Erilaiset palkanansaitsijain asemaa heikentäneet lainsäädäntöhankkeet ja pyrkimykset heikentää työttömyysturvaa johtivat AKAVA:n, SAK:n ja STTK:n yhteistyön tiivistymiseen. Keskusjärjestöt uhkasivat useamman kerran yhdessä tai erikseen yleislakolla, kun ne painostivat maan hallitusta perääntymään. Paperikoneita, terästehtaita ja muuta prosessiteollisuutta ehdittiin joidenkin yleislakkouhkien alla ajaa alas, mutta varsinaisia työtaistelutoimia ei kuitenkaan 1990-luvulla aloitettu.

Ensimmäinen ja viimeinen ovat näistä suomalaisista yleislakoista parhaimmat. Kansallislakko 1905 toi kansanvallan. Yhteislakko 1986 oli kurinalainen, lyhyt ja tehokas.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

maanantai 4. lokakuuta 2010

Jotainhan tälle työelämälle pitää tapahtua

Näin lausahti eräs virkamies sosiaali- ja terveysministeriöstä. Enpä voisi olla juuri enempää samaa mieltä. Viime syksynä olin kouluttamassa Puuliiton jäseniä Tampereella. Olin etukäteen huolissani mitkähän tunnelmat koulutuksessa mahtaa olla, kun niin moni on joutunut työttömäksi.

Apeuden sijaan tunnelma oli oikein hyvä. Työttömänä olevat yhtä lukuun ottamatta olivat tyytyväisiä: onneksi pääsi pois. Kiire, tulospaineet, työn raskaus ja huono johtaminen aiheutti sen, että ihmisistä tuntui paremmalta olla työttömänä. Lukuisia muitakin heikkoja ja vähemmän heikkoja signaaleja on siitä, että ihmiset eivät jaksa töissä tai eivät halua olla ”osa systeemiä”.

EK julkaisi keväällä raportin nimeltä Työelämän parantumisen paradoksi. EK:n teesit työelämän parantumisesta perustuvat tulkintoihin tilastokeskuksen työolotutkimuksista 30 vuoden ajalta ja työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometreista 20 vuoden ajalta.

Jotkut trendit näyttävät tosiaan kulkeneen positiiviseen suuntaan. Kuitenkin saan aina muistuttaa itsellenikin, että tilastot kätkevät tai suorastaan pakenevat joitakin laadullisia asioita. Jotkut kehityskulut voivat olla sisällöllisesti ristiriitaisia. Otetaan esimerkiksi vaikutusmahdollisuudet omaan työhön. Yleensä ihmiset haluavat tehdä itseään koskevia valintoja. Toisaalta valta lisää vastuuta, mikä taas lisää henkistä kuormittavuutta.

Työterveyslaitoksen seurantatutkimuksessa on havaittu, että päätäntävallalla on yhteys masennuksen ja alkoholiriippuvuuden kasvuun. On myös varsin suhteellista, keitä muutokset koskevat. Duunariportaassa vaikutusmahdollisuudet ovat huomattavasti kapeammat kuin toimihenkilöillä.

Tilastoihin perustuvan tiedon tulkinnassa täytyy olla varovainen. On totta, että monet mittarit ovat menneet ylöspäin. Mutta ovatko ne menneet riittävästi työelämän muutoksiin nähden? Miten tasapainotetaan kasvanut työkuorma, epävarmuus ja globaalikapitalismin paineet? Lisäksi ihmisten koulutustason noustessa myös vaatimukset työn sisällölle kasvavat.

Nuorten ikäluokkien puolustajana profiloitunut Osku Pajamäki esitti YLE:n Hullu juttu -ohjelmassa 27.9. toimenpiteitä, joilla saataisiin 1960-luvulla syntyneet ja sitä nuoremmat ikäluokat jaksamaan globaalikapitalismin ajan työelämässä.

Esimerkiksi 1990-luvulla syntyneille pitää jo olla radikaaleja toimenpiteitä: neljän kuukauden palkallinen loma viiden vuoden välein. Kun havainnoin tuntemiani ihmisiä ja seuraan downshifting-keskustelua mediassa, mieleen hiipii epäilys siltä, että Pajamäen esittämät ajatukset eivät ole riittävän radikaaleja.

Linnea Alho, tutkija