Sivut

perjantai 27. elokuuta 2010

Ankkurit ylös - hiiohoi!

Elinkeinoelämän keskusliitto se jaksaa samaan aikaan kantaa ja karttaa vastuuta. Toisaalta se ei halua olla sopijaosapuolena palkankorotusasioissa, mutta se haluaa estää toisia tekemästä sopimuksia omista lähtökohdistaan käsin.

 Eipä ole pitkä aika siitä, kun EK nimenomaan vaati jokaiselle alalle palkankorotuksia alansa taloudellisen tilan huomioivista lähtökohdista. Näin sitä mieli muuttuu.

Lauri Lyly esitti palkansaajille yhteistä minimikorotusta. EK esittää yleistä maksimikorotusta. Kuitenkin liitot käyvät neuvottelut, eikä virallista raamia ole edes olemassa.

Olisiko järkevintä lopettaa tämä hippaleikki ja aloittaa vastuulliset korotuskeskustelut keskusjärjestöjen välillä? Tämän jälkeen sopiminen siirtyisi liittotasolle ja sen jälkeen tarvittaessa yritystasolle. Homma olisi silloin selkeää ja vastuullista.

Juha Antila, tutkimus- ja työaika-asiantuntija 

tiistai 17. elokuuta 2010

Siivittäisivätkö tohtorinhatut vasemmiston uuteen nousuun?

Professori Maria Lähteenmäki pohtii akateemisen eliitin katoamista poliittisesta työväenliikkeestä.

Johtuuko työväenpuolueiden alamäki siitä, että ne ovat jumittuneet keskiluokkaisia arvoja korostavan ei-innovatiivisen maisterimafian johdettavaksi, kysyy Lähteenmäki provosoivasti tuoreessa artikkelissaan ”Akateeminen eliitti pakenee työväenliikkeestä”.

Työväenliike on ollut yhteiskunnan vähempiosaisten joukkoliike, jonka johdossa on ollut sen historian saatossa useita oppineita kuten N.R. af Ursin, Edward Gylling tai Väinö Voionmaa. Nyt ei näy joukkoja takana eikä eliittiä edessä. Mistä siis löytyisi joukkovoima ja muutosvoima?

Lähteenmäen mukaan molemmat ovat nyt hukassa, koska puolueissa ei ole riittävästi ajattelijoita, jotka pystyisivät määrittämään työväenpuolueiden kohderyhmän nyky-yhteiskunnassa. Viestit sinkoilevat sinne tänne ilman päämäärää.

Nykyisen tohtoritehtailun vallitessa voidaan kysyä perustellusti, kertooko yksinomaan tohtorinhattu mitään ihmisen innovatiivisuudesta tai muista henkisistä kyvyistä.

Mielestäni Lähteenmäki on kuitenkin oikeilla jäljillä. Tieteellinen ajattelu ja tapa rakentaa argumentteja ovat tärkeitä missä tahansa liikkeessä, joka pyrkii yhteiskunnan muuttamiseen. Tieteellisen lähestymistavan avulla voidaan ennakoida ja perustella asioita, joita ei vielä ole, mutta olisi mahdollista olla. Lähteenmäki ei anna lopullista vastausta siihen, onko akateeminen eliitti itse lähtenyt lätkimään poliittisesta työväenliikkeestä vai onko heidät savustettu ulos.

Kysymys ”eliitin” roolista työväenliikkeessä ja se, kuka kuuluu työväenluokkaan, ovat vaikeita paloja. Suomessa on vaikeaa käydä keskustelua, joka liippaa yhteiskunnallista luokka-asemaa läheltäkään. Ehkä sen vuoksi on helppo uskoa, että olemme kaikki yhtä suurta keskiluokkaa ja potentiaalisia menestyjiä.

Miten sitten ”tohtorit” voisivat tässä auttaa? Tuskin kukaan kaipaa silinteripäitä osoittamaan sormella: ”SINÄ kuulut työväenluokkaan”. Uskon kuitenkin, että jos yhteiskunnalliset valtasuhteet kyettäisiin problematisoimaan uskottavasti, uusi kohderyhmäkin voisi löytyä ikään kuin sivutuotteena.

Maria Lähteenmäen artikkeli on julkaistu kirjassa Pitkänsillan tuolla puolen… Puheenvuoroja työväenliikkeen historiasta, tilasta ja tulevaisuudesta (toimittaneet Maria Lähteenmäki ja Anu Suoranta, Työväen Arkiston julkaisuja no.5).

Linnea Alho, tutkija

lauantai 14. elokuuta 2010

Saksan talousasiantuntijoiden vai Kiviniemen opein palkkaneuvotteluihin?

Pääministeri Mari Kiviniemi on ottanut kantaa käynnissä oleviin palkkaneuvotteluihin. Hänen kannanottonsa on tuttua päättäjäpuhetta, kuin muinaisten dinosaurusten ääntelyä. Työläiset ja ammattiyhdistysliike joutuvat pääministerin mukaan valitsemaan työllisyyden parantumisen ja palkankorotusten välillä. Tämä on tuttu virsi, jonka EK:n edustajat ja esimerkiksi Bror Wahlroos esittävät aina palkkaneuvotteluja ennen ja usein niiden jälkeen.

Palkkamalttinäkökulma soveltui ehkä kauppataseeltaan jatkuvasti alijäämäisen vientivetoisen kansatalouden oloihin, mutta Suomi on ollut jo pitkään Saksan tavoin vahvasti kauppataseeltaan ylijäämäinen. Ehkä palkkaoppeja kannattaisi hakea tämän päivän Saksasta eikä vain menneisyydestä. Sielläkin tuottavuus ja pääomatulot ovat viime vuosina kasvaneet ripeästi.

Saksan valtiolle neuvoja antaviin talousviisaisiin (Sachverständigenrat zur Begutachtung der gesamtwirtschaftlichen Entwicklung, SVR) kuuluvan Peter Bofinger toteaa, että Saksan kansantalous kaipaa reiluja palkankorotuksia. Hänen mielestään palkkojen tulisi nousta vähintään kolme prosenttia. Hän korostaa, ettei Saksassa ole mitään oikeutusta edellisinä vuosina vallinneen palkkamaltin jatkamiselle. (”Für die ausgeprägte Lohnzurückhaltung der letzten Jahre gab es keine Rechtfertigung.”)

Bofingerin perusteena on se, että Saksan dynaamisena kansataloutena on nostettava palkkojaan, jotta talousvaikeuksissa olevat eteläeurooppalaiset maat voisivat tyytymällä pienempiin palkankorotuksiin saada kilpailukykynsä takaisin. Professori Peter Bofingerin ja muiden saksalaisten asiantuntijoiden näkemyksiin palkkamaltista, palkankorotuksista, talouskasvusta ja inflaatiosta voi tutustua myös näiden linkkien kautta:

http://www.rp-online.de/public/druckversion/aktuelles/wirtschaft/news/888712

http://www.spiegel.de/wirtschaft/soziales/0,1518,druck-709593,00.html

Laskeeko siis pääministeri Kiviniemi Suomen EU:n kriisitalouksien joukkoon vai niiden kansantalouksien ryhmään, joiden koko euroalueen vakauden ja talouskasvun turvaamiseksi tulisi pyrkiä kohtuullisen suuriin palkankorotuksiin?

Tapio Bergholm, erikoistutkija

tiistai 10. elokuuta 2010

Palaako maahanmuuttokeskustelu lomilta flirttailemaan?

Maahanmuutosta ja sen vaikutuksista suomalaiseen yhteiskuntaan keskustellaan monella areenalla. Keskustelun taso on vaihteleva ja ulostulot ovat usein perustuneet ”mutu-tuntumaan”, poliittisiin tarkoitusperiin, tietämättömyyteen ja tunteisiin. Suomalaisessa retoriikassa maahanmuuttajat määritellään valtaväestön erilaisten toimenpiteiden kohteena olevana yhtenäisenä ryhmänä.

Suomessa asuvien maahanmuuttajien tausta vaihtelee kansallisuuden, kansalaisuuden, syntymämaan, kielen, koulutuksen, työllisyyden ja maahantulon perusteen mukaan. Yhtenäisestä maahanmuuttajaväestöstä ei voida puhua.

Julkisissa keskusteluissa on korostettu turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohtuuttoman suurta määrää ja siitä aiheutuvia ongelmia. Tilastojen mukaan heidän osuutensa koko Suomen maahanmuuttajaväestöstä on noin 20 %.

Suomessa asui vuoden 2009 lopussa noin 150 000 ulkomaan kansalaista, vajaat 3 prosenttia koko Suomen väestöstä. Yleisin Suomeen suuntautuvan maahanmuuton peruste on edelleen avioliitto ja eniten tullaan Venäjältä, Virosta ja Ruotsista.

STT tiedusteli heinäkuussa suomalaisten eduskuntapuolueiden maahanmuuttopoliittisia linjauksia. Kaikki luokittelivat maahanmuuton tärkeäksi vaalikysymykseksi. Keskiviikkona 4.8. uutta pontta maahanmuuttokeskusteluun toi Harry Bogomoloffin blogikirjoitus ”Kysymyksiä sinulle, joka haluat muutosta”.

Blogin voisi sinänsä kuitata huumorina. Poliittisen eliitin puhe, jossa poliittisella arvovallalla keskitytään pelkästään maahanmuuttajien aiheuttamiin ongelmiin - kuten esimerkiksi väkivaltarikollisuuteen, sosiaaliturvan väärinkäyttöön, prostituutioon ja harmaaseen talouteen - vaikuttaa kuitenkin kansalaisten mielipiteisiin ja arvoihin ja saattaa synnyttää vastakkainasettelua ja syntipukkien etsintää. Pahimmillaan retoriikka lietsoo vihaa, jolla on ikäviä yhteiskunnallisia seurauksia.

Viime aikoina on paljon puhuttu työperusteisestä maahanmuutosta ja tarvitaanko lisää ulkomaista työvoimaa ja millä ehdoilla. Maahanmuuttajista työelämässä tiedetään kuitenkin vähän. Gaudeamus julkaisi hiljattain artikkelikokoelman*,  jossa työelämäntutkijat tarkastelevat maahanmuuttajien sijoittumista työelämään ja suomalaiseen yhteiskuntaan sekä etnistä eriarvoisuutta työelämässä.

Tutkimuksen mukaan työelämän eriarvoisuus Suomessa on lisääntynyt. Etnisyydestä on tulossa uusi jakolinja – on ”meitä” ja niitä ”muita”. Kategoria ”muut” jakaantuu vielä pienempiin alaryhmiin sen perusteella, mistä työntekijä on kotoisin. Haastatteluissa tuli esille, että esimerkiksi sairaanhoitajat saivat kokea sitä suurempaa vieroksuntaa ja ulossulkemista, sekä epäilyjä osaamista ja ammattitaitoa kohtaan, mitä kauempaa he olivat tulleet. Maahanmuuttajilta edellytettiin myös enemmän joustavuutta, kuten suostumista heikompiin työehtoihin.

Tutkijat esittävät, että työyhteisöissä pitäisi purkaa rakenteet, joiden avulla maahanmuuttajat suljetaan ”vieraina” työyhteisön ulkopuolelle, ikuiseen ulkopuoliseen rooliin. Tutkimuksessa korostettiin myös median roolia, joka helposti ”tuotteistaa” maahanmuuttajan. Tuote kelpaa, mikäli se paikkaa suomalaista työvoimapulaa ja jolla on korkea ammattitaito.

Ammattiyhdistysliikkeelle on työperäisessä maahanmuutossa tärkeintä, ettei se tapahtuisi kaksien työmarkkinoiden kehittymisen, sosiaalisen polkumyynnin, maahanmuuttajien työehtojen rikkomisen ja palkkasyrjinnän hinnalla. Maahanmuuttajien tilannetta työmarkkinoilla kuvaa kuitenkin epävarmuus – enemmistö on epävakaassa asemassa työmarkkinoilla, jossa pätkätyöt, työttömyysjaksot ja opiskelu vaihtelevat.

Valtaväestön asenteetkaan eivät ole aina myönteisiä, on syrjintää ja varsinaista rasismia. Toisaalta maahanmuuttajia saatetaan kohdella juuri ensisijaisesti oman etnisen ryhmän edustajana, eikä niinkään oman alansa ammattilaisena ja työkavereina. Paradoksaalisesti hyvää tarkoittava ”monikulttuurinen asennoituminen” saattaa ampua yli - sen sijaan, että katsottaisiin yhdistäviä tekijöitä, haetaan innokkaasti erottavia.

Maahanmuuttajat vastustavat pelkän ryhmäkuuluvuuden perusteella tehtyä luokittelua. Ammatillinen identiteetti on tärkeä, joten maahanmuuttajatkin halusivat tulla kohdelluiksi ammattitaitonsa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella eivätkä pelkän etnisen ryhmäkuuluvuuden perusteella.

Maahanmuuttokeskustelu jatkuu. Toivotaan, että uudet avaukset eivät edes flirttaile rasismin kanssa eivätkä tuota uusia jakolinjoja ”meidän” ja ”muiden” väliin.

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasiantuntija

(*Artikkelikokoelma: Wrede, Sirpa – Nordberg, Camilla (toim.): Vieraita työssä: työelämän etnistyvä eriarvoisuus. Helsinki, Palmenia Helsinki University Press, 2010)

perjantai 6. elokuuta 2010

Tiedosta tekoihin

Työelämää koskevaa yhteiskunnallista tutkimusta tehdään Suomessa paljon, mutta tiedon tuottajat ja niiden potentiaaliset hyödyntäjät eivät kohtaa riittävästi. Se osapuoli, joka kykenee suuntaamaan työelämän tutkimusta ja perustelemaan toimintaansa tutkimustiedolla, on vahvoilla.

Tutkija ja SAK:n hankekoordinaattori Anu Suoranta ehdottaakin Kansan Uutisissa ”Ei tutkimusta ilman vaikutusta” 6.8.2010, että perustettaisiin palkansaajakeskusjärjestöjen yhteinen ajatuspaja.

Suoranta kannustaa tutkijoita popularisoimaan sanomaansa ja osoittamaan, että yhteiskunnalliset ilmiöt eivät ole luonnonvoimien aikaansaamia. Myös muutokset työelämässä ovat nekin valintojen tulosta, Suoranta toteaa.

Ajatus omasta ”think tank:istä” on ollut esillä palkansaajapuolella aiemminkin, mutta nyt olisi jälleen syytä tarttua idean jatkokehittelyyn. Palkansaajajärjestöjen omat tutkimusyksiköt, ajatuspajan laajemmat yhteiskunnalliset avaukset ja toisaalta yliopistollinen yhteiskuntatutkimus voisivat yhdessä tuottaa julkiseen keskusteluun enemmän vaihtoehtoisia näkemyksiä talouden logiikkaan näennäisesti vetoavien välttämättömyyksien vastapainoksi. Parhaimmillaan eri vaihtoehdot tunnistava julkinen keskustelu toisi vaihtoehdot takaisin myös politiikkaan.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Sukupuolten palkkaerot - so what?

Tutkija Reija Lilja Palkansaajien tutkimuslaitoksesta on laskenut, paljonko ovat naisten ja miesten keskimääräiset ansiot koko elinkaaren aikana. Monestihan väitetään, että naisten ja miesten keskipalkkojen erolla ei ole merkitystä, koska naiset elävät pitempään ja näin ollen saavat eläkettäkin pidempään kuin miehet. Reija Lilja esittelee PT:n blogissa ( http://www.labour.fi/ptblogit.asp ) laskelmiaan, jotka osoittavat, että 22 prosentin palkkakuilusta voi seurata naisille jopa yli puolen miljoonan euron tappio koko elinkaaren aikana, kun eläkkeet ja mahdolliset pääomatulot otetaan huomioon.

Liljan mallissa oletetaan, että ”mediaaninainen” ei tee lapsia. Todellisuudessa elinansioita pienentävät erityisesti lasten hoitaminen kodinhoidon tuella. Lasta kotona hoitava vanhempi – käytännössä yleensä nainen – jää vaille palkkatuloja ja työeläkekertymä jää pienemmäksi. Lyhyet kodinhoitojaksot eivät muodosta kovin suurta ongelmaa. Sen sijaan kuukausi sitten tutkija Tapio Rissanen nosti esille sen, että pitkät ja peräkkäiset jaksot työvoiman ulkopuolella lasten kanssa kotona syrjäyttävät naiset lopullisesti työmarkkinoiltahttp://aikalainen.uta.fi/2010/04/09/tutkija-kyseenalaistaa-kotihoidon-tukimallin/) .

Pitkiä jaksoja kotona olevat naiset tosin ovat yleensä jo ennen äitiyttä olleet heikommassa asemassa työmarkkinoilla. Ei voi sinänsä ihmetellä naisten ratkaisua, että he näkevät omien lastensa hoitamisen pienelläkin korvauksella mielekkäämmäksi kuin työskentelyn alipalkatuissa ja -arvostetuissa töissä. Jos nyt töitä ylipäätään löytyy. Mutta kuten Rissanenkin huomauttaa, kotona nämä naiset ovat poissa viranomaisten ja poliitikkojen silmistä.

Euroopan Unionin tasolla on havahduttu siihen, että ikääntyneillä naisilla on kaikista suurin riski ajautua köyhyyteen. Eläketurvakeskuksen raportissa (http://www.etk.fi/Binary.aspx?Section=42845&Item=64796) kahdeksasta maasta (Ruotsi, Suomi, Tanska, Hollanti, Espanja, Saksa, Britannia ja Itävalta) Suomi jää Pohjoismaiden, Hollannin ja Saksan taakse 65–74-vuotiaiden sekä naisten että miesten köyhyysasteen korkeudessa. Naisten köyhyysriski on kuitenkin kautta linjan kaikissa maissa suurempi kuin miesten. Erityisen suuri riski on yksin asuvilla vanhuksilla.

Ay-liikettä on joskus syytetty äitien ajamisesta töihin. On kuitenkin hyvä muistaa, kuten Reija Liljakin toteaa, että raha tuo tiettyjä ”vapausasteita” elämään. Perheonnikin voi särkyä ja silloin työelämästä syrjäytynyt nainen on taloudellisesti heikoilla, puhumattakaan vanhuuden toimeentulosta. Voihan toisaalta olla, että tulevien eläkkeiden tason laskiessa omiin jälkeläisiin panostaminen on varminta vanhuuden turvaa.

Linnea Alho, tutkija

tiistai 3. elokuuta 2010

Halutaan palvelukseen nöyrä mieli

Kesällä mediassa on iskenyt silmään suuren kauppaliikkeen tapa toteuttaa myyntikampanja. Kampanjassa marketin kassalla työskentelevän myyjän edellytetään tarjoavan asiakkaalle viiden euron arpapussia. Myyjillä on tulostavoitteet, mutta ei tulospalkkiota. Mikäli kauppaketjun asettama tulos ei täyty viuhuu rangaistuksen piiska myyjälle puhutteluna tai jopa varoituksena. Myyminen on kaupan ehto, mutta asiakkaiden ostohaluttomuus ja myyntitavoitteiden täyttymättömyys ei oikeuta rankaisua.

Onko myyntipakossa kyse myynnin edistämisestä? Työmarkkinamekanismeja ja työmarkkinahistoriaa tajuten vastaus on: ei yksinomaan siitä. Arpamyynnin tuoton ohessa kyse on työntekijän sielun ja ruumiin hallinnasta, siitä kelle ne kuluvat ja kuka niiden käytöstä päättää. Taustalla pilkottaa rangaistuksen uhalla tavoiteltava nöyrä ja notkea työntekijä.

Työn rationalisoinnin ja kurin opit, joilla tunkeudutaan työntekijöiden mieleen ja kehoon, eivät ole ihan uusinta uutta. Kurilla tehostaminen oli perin yleistä sopimusyhteiskuntaa edeltävänä aikana 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin työnantaja yksipuolisesti määritteli työsuhteen ehdot.

Työn joutuisuutta lisättiin muun muassa 1930-luvulla Suomen Trikoon sukkatehtaalla. Konsulttiyhtiö Nordisk Bedaux AB ohjeisti työn tarkkailuun, jossa väline oli insinöörin syvä katse työntekijättären silmiin. Insinööri Habberstadt neuvoi työntutkimuksiin palkattua diplomi-insinööri Jaakko Ruutua "katsomaan neulosten laatua tarkkailevaa tyttöä silmiin, liikkuivatko hänen silmänsä vai oliko kysymyksessä pelkkä tuijotus".

Silmiin tuijottelun oli määrä paljastaa, milloin neuloja todella suoritti valvontatyötä. Tuijotuksessa ei ollut kyse pelkästään työntekijän itsesäätelyvaran kaventamisesta, vaan siihen tunkeutumisesta. Konsulttien ja insinöörien laskelmien perusteella yritys laati rationalisointisuunnitelman, jonka ytimenä oli karsia epätehokkaat työntekijät ja työtavat. Työpaikan säilyttämiseksi vaadittiin suorittavan ruumiin lisäksi myös mieleltä nöyrää, ripeää ja työnantajamyönteistä liikettä.

Se millä volyymilla myynnin tehostaminen, vaikkapa markettien arpojenmyynnin kautta, heijastuu työntekijöiden itsesäätelyn rajoihin, määrittyy työelämän pelisääntöjen perusteella. Nyt pelissä on työntekijän ja työnantajan lisäksi yhdessä sovitut säännöt. Trikootehtaan työntekijät tehostuivat, joustivat ja nöyrtyivät kukin yksin tuijotuksen edessä. Markettien myyjien rangaistuksiin puuttuivat luottamusmiehet. Kaikkien puolesta. Neuvottelujen jälkeen kauppaketjulta on lupaus rangaistusten loppumisesta.

Hyvä niin, sillä yhteistoiminta ja asiallinen johtaminen on modernin sopimusyhteiskunnan tapa. Useimmiten se on myös tarkkailla ja rankaista -komentotaloutta tehokkaampi tapa lisätä työn tuottavuutta hyvinvoinnin kärsimättä.

VTT Anu Suoranta, hankekoordinaattori, tutkija

Suoranta koordinoi SAK:n kaksivuotista hanketta Työn teettäminen reiluksi - turvaa pätkittyyn työelämään