Sivut

maanantai 29. marraskuuta 2010

Ay-liike siirtotyöläisten asialla

Sain hiljattain puhelun Suomessa töissä olleelta virolaiselta mieheltä, joka kertoi huonoista kokemuksista suomalaisella työmaalla.

Hän oli raatanut kuukausia saamatta työehtosopimuksen mukaista palkkaa, puhumattakaan ylityökorvauksista. Kirjallista työsopimusta miehellä ei ollut eikä hän kuulunut ammattiliittoon. Hän valitti huonoa kohtelua työnantajalle, jonka tuloksena alkoi tulla uhkaavia tekstiviestejä. Mies ei keksinyt muuta kuin lopettaa työntekonsa ja palata laivalla Tallinnaan.

Tämän puhelinkeskustelun jälkeen minulle tuli mieleen Anna Kontulan kirja ”Näkymätön kylä. Siirtotyöläisten asemasta Suomessa.” Kirja kuvaa perusteellisesti, miten vierastyöläisellä ei ole käytännössä mahdollisuutta puolustaa oikeuksiaan Suomessa.

Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Mikään taho tuskin enää vastustaa, ei ainakaan julkisesti, että ulkomailta tullaan Suomeen töihin.

Mitä ay-liike vastustaa on kaksien työmarkkinoiden kehittyminen, sosiaalinen polkumyynti, ulkomaalaisten työehtojen rikkominen ja palkkasyrjintä. Ammattiyhdistysliikkeelle on tärkeää saada ulkomaalaisen työvoiman valvonta kuntoon ja varmistaa näin kaikille Suomessa työskenteleville Suomen työehtosopimusten mukainen palkka ja työehdot.

Hyvä näin. Valitettavan usein ulkomaalaisille työntekijöille, jotka ovat heikossa neuvotteluasemassa ja usein tietämättömiä omista oikeuksistaan, kuitenkin maksetaan pienempää palkkaa kuin suomalaiselle.

Työperäinen maahanmuutto tulee varmaan lisääntymään. Mikäli työmarkkinoiden kahtiajakautumisprosessi jatkuu, Suomeen saattaa syntyä kokonaan uusi luokka, kansallisuuteen ja etnisyyteen perustuva halpatyöluokka – vai onko se jo syntynyt?

 Siitä voi seurata samanlaisia ilmiöitä kuin muissa Euroopan maissa, kuten ghettoutuminen, sosiaalisten ongelmien kasaantuminen ja rasismi, jotka vaikuttavat yhteiskuntarauhaan.

Pitäisikö ammattiyhdistysliikkeen suhtautua ulkomaalaisten järjestäytymättömien työntekijöiden asemaan aktiivisemmin kuin tähän asti ja pohtia uusia toimintamalleja, miten heidän oikeuksiaan voidaan puolustaa?

Anna Kontula väittää kirjassaan, että jos kasvava osa työntekijöistä jää ay-toiminnan ulkopuolella, vaarantuvat näiden ihmisten perusoikeudet. Tämä johtaa ajan myötä työelämän yleiseen rapautumiseen. Ulkomaalaisten työntekijöiden aseman parantaminen on myös kantaväestöön kuuluvien työntekijöiden ja ay-liikkeen etujen mukaista.

Kontula haastaakin ay-liikkeen uudistamaan toimintaperiaatteita. Pitäisikö ay-liikkeen nyt perusteellisesti arvioida, kuuluuko ammattiliittojen hoitaa myös järjestäytymättömien siirtotyöläisten asioita ja millä keinolla heidät saataisiin järjestäytymään.

Neuvontaa ja tiedotusta eri kielillä kannattaa suunnitella ja siitä on jo kokemustakin (esim. SAK:n Tallinnan infopiste 2002 - 2008). Yksi mahdollisuus on kehittää yhteistyötä eri maiden ay-liikkeiden välillä. Joillakin suomalaisilla liitoilla on jo sopimuksia mm. virolaisten sisarjärjestöjen kanssa niin jäsenyyden siirtymisestä kuin vierasjäsenyydestä, mikäli tullaan toiseen maahan töihin. On tärkeä, että Suomeen ei syntyisi vastakkainasettelua eikä välinpitämättömyyden ilmapiiriä.

Ay-liike on ollut solidaarisuuden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden asialla. Ihmisiä ei saa kohdella eikä arvottaa sen perusteella, mistä he ovat kotoisin, mikä on heidän kansalaisuutensa, äidinkielensä tai ihonvärinsä.

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasiantuntija



ANNA KONTULA (2010) Näkymätön kylä. Siirtotyöläisten asemasta Suomessa. Into Kustannus.

torstai 18. marraskuuta 2010

Miesnäkökulma työllisyyskehitykseen

Olen viimeaikoina pohtinut, miksi Colin Crouchin ja Pekka Myrskylän osoittamaa miestyöllisyyden rapautumista ei ole koettu merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.

Puuttuuko yhteiskuntatutkimuksen miesvaikuttajilta sukupuolinäkökulma kokonaan? Onko niin, että naisnäkökulman yliote sukupuolijärjestelmätutkimuksessa on johtanut siihen, että miesten työmarkkina-aseman olennainen heikentyminen on jäänyt katveeseen.

Työyhteiskunnan kriisin analyysi on 1970-luvulta alkaen ollut ohutta, koska suurimmassa osassa OECD-maita työyhteiskunnan sisäänpainuminen oli lähinnä miesvaltaisen palkkatyön (esim. teollisuuden, kaivostoiminnan ja rakentamisen) dramaattisesta tai vähittäisestä supistumisesta. Perinteisten teollisuusmaiden miesten töiden vähenemistä vauhdittivat teknologinen murros ja tuotannon siirtyminen muualle.

Naisten työllisyyden parantumisen ja miesten ansiomahdollisuuksien vähenemisen samanaikaisuuden ovat havainneet useat muutkin yhteiskunnallisen kehityksen tutkijat, mutta heidän tasapainoisempi ja monimutkaisempi analyysinsa on valitettavasti saanut vähemmän huomiota.

Itse toivottavasti liityn näiden tasapainoisempien analyytikkojen joukkoon ensi vuonna, kun Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirjassa ilmestyy työyhteiskunnan rakennemuutoksien sukupuolivaikutuksia tarkasteleva artikkelini.

Työllisyyden rakennemuutos on niin raju, että työyhteiskunnan tulevaisuutta pohtivassa tutkimuksessa ja tulevassa yhteiskuntapolitiikassa tämä muutos on otettava aiempaa vakavammin huomioon. Esimerkiksi tiukan miesten työt – naisten työt jaon purkamisessa painopisteen tulisi siirtyä naisten saamisesta miesaloille siihen, että naisvaltaisille aloille hakeutuisi enemmän miehiä. Tämä on välttämätöntä, jos yhteiskuntapolitiikan tavoitteena on naisten ja miesten täystyöllisyys.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

perjantai 12. marraskuuta 2010

Saavatko opiskelijat tehdä työtä?

Totta kai saavat, mutta… Kyse on siitä, joutuuko opiskelija tekemään työtä elääkseen vai haluaako hän esimerkiksi työkokemusta vai molempia.

Itse tein opiskeluaikana työtä molemmista syistä. Tosin lähinnä kesätöitä enkä oikeastaan edes opiskelemaani alaan liittyen. Tästä syystä ensimmäistä ns. oikeaa työpaikkaa opintojen jälkeen hakiessani oli haastattelijoiden asenne hieman nyrpeä, olin kuulemma liian nuori eikä minulla ollut oikeanlaista työkokemustakaan.

Mutta eikö kaikenlaisen työn tekeminen auta pärjäämään paremmin työmarkkinoilla myös tulevaisuudessa? Jäin pohtimaan tätä osallistuttuani Työelämän tutkimuspäivillä järjestettyyn työryhmään, jossa Simo Aho raportoi opiskelijoiden työssäkäyntiin liittyvän hankkeen tuloksia.

Tulosten mukaan vuonna 2006 työssäkäyvistä opiskelijoista yli puolet työskenteli kokoaikaisesti tai jatkuvassa työsuhteessa. Näitä työssäkäyviä opiskelijoita on yli 300 000 ja usein he kilpailevat samoista työpaikoista maahanmuuttajien kanssa niin Suomessa kuin muualla. Useassa maassa tosin maahanmuuttajat ovat jo syrjäyttäneet opiskelijat työmarkkinoilta.

Mielenkiintoista. Suuri osa opiskelijoista siis tekee nyt työtä opintojensa ohella. Mutta entä tulevaisuudessa? Työurien pidentämiseen liittyvissä keskusteluissa on nostettu esiin myös opiskelijoiden työnteon vaikutukset opiskeluaikojen pidentymiseen.

Joidenkin mielestä opiskeluaikoja tulisi lyhentää, jolloin työnteko ei ole mahdollista. Toisten mielestä taas vuorovaikutusta työnantajien ja opiskelijoiden välillä tulisi lisätä ja antaa opiskelijoille mahdollisuus vähintäänkin osa-aikaiseen työhön.

Joka tapauksessa koulutusjärjestelmästä olisi tehtävä dynaamisempi ja ainakin koulupudokkaat nuoret voisivat aloittaa työnteon edes osa-aikaisesti. Tätä mieltä oli ainakin Jaakko Kiander pitämässään puheenvuorossa jo mainitsemillani tutkimuspäivillä.

Kiander otti esiin myös tarpeen massiiviseen kouluttautumiseen Suomessa. Onko vähintään maisteri itseisarvo vai riittäisikö peruskoulutukseksi hieman alempikin tutkinto? Työuran edetessä voisi sitten kouluttautua tarvittaessa lisää. Suomessa on kansainvälisesti verrattuna korkea koulutustaso, mutta meillä myös opiskellaan pidempään.

Siis jos teet töitä, pysyt hengissä, mutta et valmistu tarpeeksi nopeasti ja jos et tee töitä, et saa työkokemusta etkä koulutustasi vastaavaa työpaikkaa ainakaan helposti.

Eikö opiskelijan voisi kuitenkin itse antaa valita? Sen sijaan, että opiskeluaikoja päätetään lyhentää vain työuranäkökulmasta, tehdään opiskelu joustavaksi ja kannustavaksi siten, että opiskelija voi halutessaan käydä töissä ja saada hieman käytännön kokemusta työelämästä kirjatiedon rinnalle.

Näin pidennettäisiin työuria jo niiden alkupäässä ja vältettäisiin – ainakin osittain – turhat katkokset työmarkkinoille pääsyssä opiskelun jälkeen. Sitä paitsi työnteko opintojen ohessa on helpompaa kuin opiskelu työnteon ohessa.

Tytti Jäppinen, tilastoasiantuntija

perjantai 5. marraskuuta 2010

Silmänkääntötemppu nimeltä työurien pidentäminen

Meinaan saada joka kerta näppylöitä, kun puhutaan työurien pidentämisestä. Ainakin purentalihakset kiristyvät äärimmilleen. Kuunneltuani Jaakko Kianderin esityksen Työelämän tutkimuspäivillä Tampereella, ymmärsin, mistä nämä fyysiset reaktioni johtuvat.

Julkisen talouden kestävyysvajeen hoitaminen veroja korottamatta ja palveluja karsimatta on työurien pidentämistouhun ytimessä. Kiander totesi, että julkisen talouden kestävyyden kannalta korkea työllisyysaste on tärkeintä. Verotuloja tulee lisää ja sosiaalipuolen menot laskevat, kun työllisyys kasvaa. Korkea työllisyysaste tarkoittaa käytännössä myös suhteellisen pitkiä työuria.

Korkean työllisyysasteen saavuttamiseksi toki yksi osa-alue on se, että ikääntyneet olisivat työssä pidempään. Mutta talkoisiin kuuluu muun muassa myös Suomen kroonisen korkean työttömyyden selättäminen ja tuottavuusvaatimusten höllääminen ihmisten työelämästä syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Toki ymmärrän, että Vanhasen Ruka-avaus keväällä 2009 johdatti keskustelua lakisääteiseen eläke-ikään, ikääntyneisiin ja työuran pidentämiseen loppupäästä. Puhuminen työurien pidentämisestä työllisyysasteen nostamisen sijaan on joka tapauksessa silmänkääntötemppu, joilla elinkeinoelämä ja poliitikot pakenevat vastuutaan.

Työurien pidentäminen johdattaa ajatukset yksilöön, jonka velvoitteena on kilvoitella työelämän kentillä, jossa uutena lajina on kestävyys ja pitkänmatkanjuoksu. Aivan sama vaikka maaliviivan jälkeen kaatuisi saappaat jalassa.

Tämän viikon Hullu juttu -ohjelmassa toimittajat ”valmensivat” parin vuoden päästä eläkkeelle jäävää naista. Hän odotti innolla eläkepäiviä, eikä missään nimessä halunnut jäädä enää töihin.

Toimittajat aloittivat niin kutsutun eläkevalmennuksen. Naista peloteltiin vanhuuden vaivoilla, köyhyydellä ja yksinäisyydellä. Lopuksi kyseltiin, oletko nyt ihan varma, ettet sittenkin haluaisi jatkaa töissä. Ohjelma oli leikkimielinen ja kriittissävyinen.

Silti asetelma paljastaa, mihin työurien pidentämisen hokeminen johtaa. Jos työurien pidentämisen sijaan puhuttaisiin työllisyysasteen nostamisesta, tuskin käytäisiin kyselemässä Pihtiputaan mummolta, mitä aiot tehdä asian hyväksi.

Linnea Alho, tutkija