Sivut

torstai 24. maaliskuuta 2011

Äänestämällä voit vaikuttaa – myös työelämään

Vaalit, hallitus, eduskunta, äänestäminen, vaalikoneet, vaalitentit ja ehdokkaat ovat tämän hetken puheenaiheita. Toisille vaalijännitys alkaa jo hiipiä, toiset taas sulkevat korvansa jo kyllästyneinä tai eivät edes jaksa innostua koko asiasta. Mutta tuskin kukaan voi väittää, ettei ole aiheesta koskaan kuullutkaan.

Olen kuullut monen sanovan, ettei ole kiinnostunut politiikasta. Siis mistä? Äänestämisestä, puolueista vai vaikuttamisesta yhteisiin asioihin, jokapäiväiseen elämään, kuten opintotukeen, veroihin, eläkkeisiin, julkisiin palveluihin? Ne kaukaiset herra ja rouva kansanedustajat, jotka monen mielestä kääntävät takkinsa heti, kun eduskuntatalon ovet aukeavat, päättävät juuri meidän arkipäiväisistä asioista. Miksi siis jättäisit vaikuttamatta siihen, kuka sinun asioistasi päättää?

Äänestäminen antaa oikeuden jupista, kuinka kansanedustajat taas tekivät huonon päätöksen. Joskus kuitenkin jokunen onnistuukin. Jos et äänestä, älä valita. Protesti ei ole äänestämättä jättäminen, sillä ei voita mitään. Koska jotkut edustajat eduskuntaan kuitenkin valitaan, mieluummin ainakin annan oman ääneni jollekin mieleiselle ehdokkaalle, jonka kykyihin uskon.

Äänestämällä voit vaikuttaa myös työelämän asioihin. Siihen, että työntekijöitä kohdeltaisiin tasa-arvoisesti riippumatta siitä, oletko määräaikainen, osa-aikainen tai vakituinen kokoaikainen työntekijä. Tai siihen, että pystyisit paremmin sovittamaan työnteon elämäntilanteesi mukaan ja pääsisit mahdollisen työttömyyden uhatessa takaisin työelämään mahdollisimman pian. Näiden asioiden puolesta kampanjoi myös SAK, sillä työllisyyteen ja työelämään liittyvät haasteet ovat tulevan hallituskauden keskeisimpiä kysymyksiä.

Oman ehdokkaan löytäminen voi olla haastavaa. Millä perusteella minä sitten äänestän? On löydyttävä joku omia arvojani edustava, hyvä ja osaava tyyppi, ehkä omanikäinen, omasta kaupungista. Valitsen ensin puolueen ja sitten ehdokkaan, toisia taas kiinnostaa enemmän pelkkä ehdokas. Jotkut antavat äänensä vain puolueelle spekuloidessaan, että tietty ehdokas pääsee kuitenkin läpi.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että varsinkin eduskuntavaaleihin osallistuminen on hiipunut. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa naisten äänestysprosentti oli 69,9 ja miesten vain 65,8. Suurin innostus vaaleja kohtaan ilmenee presidentinvaaleissa (vuonna 2006 äänestysprosentti oli 77,2), lievemmin kunnallisvaaleissa: 61,2 % vuonna 2008 ja vähiten eduskuntavaaleissa: 40,3 % vuonna 2009.

Miten äänestysinnokkuutta voisi nostaa? Yksi vaihtoehto olisi saada vihdoin aikaan toimiva nettiäänestys. Ainakin nuorten mielestä se lisäisi heidän innokkuuttaan äänestämistä kohtaan. Esimerkiksi Virossa juuri maaliskuun alussa olleissa vaaleissa äänestettiin nyt viidettä kertaa sähköisesti ja kasvavalla menestyksellä: ennakkoäänestyksessä jopa 15,4 prosenttia äänistä annettiin joko kännykällä tai netissä. Tämä on varmasti tulevaisuudessa mahdollista myös Suomessa, mutta siihen asti perinteinen äänestystapa on voimissaan.

Varsinaisessa vaalipäivässä on aina ollut jotakin erilaista, jotain jännää. Tuo sama tunne on säilynyt lapsuudesta vielä tähän päivään asti. Ja taas sama kaava toistuu. Kävelen varmana äänestyspaikalle, varmistan kopissa vielä monta kertaa, ettei vaan tule vahingossa väärä numero lappuun ja huojennun, kun äänestyslipuke on pudotettu laatikkoon. Siitä tulee melko juhlallinen olo.

Tytti Jäppinen, tilastoasiantuntija

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Työmarkkinajärjestöt ja tasa-arvon vuosikymmen

Työelämän ja sukupuolijärjestelmän tutkijana palkittu Raija Julkunen on hahmottanut suomalaisen sukupuolimallin käännekohdaksi 1960-luvun.

Tämä on mielenkiintoista työelämän näkökulmasta, koska naisten työllisyysaste heikkeni tuolla vuosikymmenellä aina vuoteen 1969 saakka. Hän korostaa 1960-lukua henkisenä murroksena, joten kotiäitiyden määrällinen vahvistuminen ja henkinen murtuminen saattavat hyvinkin ajoittua samalle vuosikymmenelle. Hänen mukaansa palkkatyöäitikansalaisen ihanne tai normi kirjattiin naisten asemaa tutkivan komitean mietintöön.

Julkusen aiemman tulkinnan mukaan ratkaisevan tärkeää naisten työssäkäynnille ja uudelle miesten ja naisten yhteiskunnallisia suhteita määrittäneelle sukupuolijärjestykselle (sukupuolisopimukselle) oli lasten päivähoitolaki, joka oli poliittisena kiistakysymyksenä 1970-luvun alussa ja vahvistettiin presidentinesittelyssä 19.1.1973.

Raija Julkusen kuva suomalaisen sukupuolijärjestelmän uudelleen muotoutumisesta on tuoreimmissa tulkinnoissa muuttunut monivaiheisemmaksi. Hän nostaa esiin vuoden 1970 aborttilain, vuoden 1972 kansanterveyslain ja siihen sisältyneen ehkäisyneuvonnan, päivähoitolain 1973, puolisoiden erillisverotuksen 1974 (oikeastaan 1976), äitiysvapaan ja äitiyspäivärahan pidentämisen 1974, isyysvapaan 1977 ja äitiysvakuutuksen muuttamisen vanhempainvakuutukseksi 1980.

Näin Julkunen nostaa harmaaksi luonnehditun 1970-luvun vähintään yhtä tärkeäksi sukupuolten tasa-arvon vuosikymmeneksi kuin 1960-luku oli.

SAK:n sosiaalipoliittinen ohjelma asetti vuonna 1971 tavoitteeksi päivähoidon lisäämisen, jotta äitien työssäkäynti olisi mahdollista. SAK:n näkökulmasta polttavin perhepoliittinen ongelma oli alle kouluikäisten lasten hoidon järjestäminen vanhempien työssäoloaikana.

Tämä oli tarpeen, koska 150 000 lapsen molemmat vanhemmat tai ainoa huoltaja kävi ansiotyössä mutta hoitopaikkoja lastenseimissä ja lastentarhoissa oli noin 33 000. Näistäkin vain puolet oli kokopäiväpaikkoja. Useat työssäkäyvät vanhemmat joutuivat jättämään lapsensa satunnaisesti järjestettyyn ja valvomattomaan hoitoon. Monet lapset jäivät kokonaan vaille hoitoa.

Vuoden 1972 eduskuntavaalien jälkeen muodostettu Rafael Paasion toinen hallitus, joka oli sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus, toi päivähoitolakiesityksen eduskuntaan. Asian valmisteli SAK:n sihteerin tehtävistä toiseksi sosiaaliterveysministeriksi siirtynyt Ahti Fredriksson.

Päivähoitolakiesityksen ytimenä oli kunnan velvollisuus taata päivähoitoa ”siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää”. Ehdotus sisälsi vain päiväkotihoidon, perhepäivähoidon ja lasten ulkona tapahtuvan ohjatun toiminnan järjestämistä kuntien sosiaalilautakuntien ohjauksessa ja vastuulla. Kokopäiväisen sisätiloissa tapahtuneen hoidon ohella puistotädit ja leikkipuistot olivat näin tulossa lainsäädännön piiriin.

Tunteikkaan puheenvuoron lakiesityksen puolesta esitti janakkalalainen sosialidemokraatti Lyyli Aalto, joka muisteli, kuinka monet kerrat SAK:n naisjaosto, Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto, Kotien puolesta keskusliitto ja muut vasemmistolaiset naisjärjestöt olivat saaneet vedota sosiaaliministeriöön ja sosiaalihallitukseen päivähoitolain aikaansaamiseksi.

Hän syytti oikeistoa asian viivyttämisestä niin koko valtakunnantasolla kuin omassa kotikunnassaan. Eduskunta, hallitukset ja valtuutetut kunnissa saivat suurelta osin syyttää itseään nuorisorikollisuuden lisääntymisestä ja huumenuorista. Tämä oli hänen mielestään tulosta siitä, että lapset olivat pienestä pitäen joutuneet avain kaulassa yksin tulemaan toimeen päiväkaudet.

Esitys oli paha pettymys äidinpalkkaa tai lapsenhoitolisää ajaneille keskustapuolueen ja Suomen maaseudun puolueen kansanedustajille. Kommunistit pitivät lakia puutteellisena, koska kouluikäiset oli rajattu lakiesityksessä päivähoitovelvoitteen ulkopuolelle.

Kokoomuksen kansanedustajat olivat lain kannalla, mutta esittivät varauksia ja parannusesityksiä. Sosialidemokraatit myönsivät lain puutteelliseksi, mutta korostivat, että laki oli selvä ja tarpeellinen edistysaskel. Lastentarhojen henkilöpulan vallitessa sosialidemokraatit ihmettelivät, mistä löytyisivät työntekijät SKDL:n esittämään alle 10-vuotiaiden hoitoon. Eduskunta hyväksyi päivähoitolain useiden äänestysten jälkeen 5.12.1972. Laki tuli voimaan 1.4.1973.

Laki ei vielä taannut päivähoidon kysyntää vastaavan hoitopaikkojen syntyä. Tiloista ja työvoimasta oli pulaa. Ongelmat olivat niin vakavat sekä työssä käyvien vanhempien että lisätyövoimaa kaivanneiden työnantajien kannalta, että työntekijäkeskusjärjestöt SAK ja TVK yhdessä työnantajakeskusjärjestöjen LTK ja STK kanssa tekivät yhteisen vetoomuksen maaliskuussa 1974 sosiaali- ja terveysministeriölle.

Työmarkkinajärjestöt esittivät kuntien päivähoitohankkeiden valtiontuen nostamista, sillä kunnat olivat valmiita parantamaan päivähoitopalveluita nopeammin kuin ministeriö oli suunnitellut. Työmarkkinajärjestöt perustelivat esitystään sillä, että naisen asema työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa riippui olennaisesti siitä, kuinka lasten päivähoito oli järjestetty.

Päivähoito piti järjestää lasten kehityksen ja hyvinvoinnin turvaavilla hoitopalveluilla. Päivähoidon riittävä määrä ja laatu olivat työnantajienkin etu, koska työvoimasta oli pulaa. Lasten puutteelliset hoitomahdollisuudet lisäsivät työstä poissaoloja ja lisäsivät tarpeettomasti työvoiman vaihtuvuutta. Työmarkkinajärjestöt uskoivat, että laadukkaat päivähoitopalvelut lopettaisivat nämä ongelmat.

SAK oli ajanut jo pitkään aviopuolisoiden ansiotulojen erillisverotusta, mutta tavoitteen toteuttaminen oli vaikeata. Palkansaajanaisten taloudellinen asema vahvistui Seppo Lindblomin nimiin jääneessä tulopoliittisen sopimuksen tarkistusneuvotteluissa ratkaisevasti. Työnantajapuolikin kannatti aviopuolisoiden yhteisverotuksesta erillisverotukseen siirtymistä, kun työvoimapulan oloissa naisia haluttiin houkutella palkkatyöhön.

Alkuvuoden 1975 tulopoliittisissa kurkistusneuvotteluissa työmarkkinajärjestöt yhdessä edellyttivät, että siirryttäisiin aviopuolisoiden yhteisverotuksesta erillisverotukseen. Tämä naisten työssäkäyntiä olennaisesti edistänyt rakenteellinen lakimuutos tuli voimaan 1.1.1976.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

"Tee työtä, jolla on tarkoitus"

Otsikko on puolustusvoimien vanhasta rekrytointikampanjasta. Ottamatta kantaa siihen, voiko tällaista työtä löytää puolustusvoimista, on lauseen keksijä osunut kuitenkin naulan kantaan. Keskusteltaessa suomalaisen työelämän laadusta on työn mielekkääksi kokeminen tärkeä, jopa erittäin tärkeä asia.

Suurin osa palkansaajista ei ole havainnut työnsä mielekkyydessä mitään muutosta viime aikoina, ei parempaan eikä huonompaan. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisemista työolobarometreista ilmenee, että palkansaajissa on enemmän niitä, jotka kokevat työn mielekkyyden vähentyneen kuin lisääntyneen. On pääteltävissä, että kansallisella tasolla työn tekemisen mielekkyys ei kehity suotuisasti.

Tähän voi heti esittää kaksi selitystä: 1) Kysymyksessä on luonnonlain kaltainen asia, eli on luonnollista ja siten hyväksyttävää, että vain harva kokee kyseisen asian muuttuvan hyvään suuntaan. 2) Asiat ovat niin hyvällä tolalla, että ei ole enää varaa parantaa.

Molemmat selitykset ovat kuitenkin virheellisiä.

Vuosituhanteen vaihteen molemmin puolin tein työelämätutkimusta yhdessä Pekka Ylöstalon kanssa Baltian maissa. Oli yllättävää, että monista vakavistakin ongelmista huolimatta noissa maissa oli enemmän työntekijöitä, jotka kokivat työn mielekkyydessä positiivista kuin negatiivista muutosta.

Kysymyksessä ei siis ole välttämättömyys, maiden väliset erot osoittavat sen. Entä onko Suomen työelämä sitten niin hyvä, että ei yksinkertaisesti ole varaa parantaa? Baltian maihin verrattuna Suomen työelämän voi sanoa olevan kokonaisuutena katsoen varsin hyvällä tolalla.

Baltian maiden positiiviset mielekkyyskokemukset johtuivat ainakin osittain maiden ’eteenpäinmenosta’. Ne saavuttavat vähitellen Suomea. Näin ollen olisikin kiinnostavaa seurata, miten niiden työelämän laadulliset asiat muuttuvat tässä prosessissa ajan mittaan. Alkaako työn mielekkyys jossain vaiheessa kadota, kun maa saavuttaa jonkun tietyn tason?

Monien työtyytyväisyysmittausten mukaan työssäkäyvät Suomessa ovat kohtuullisen tyytyväisiä töihinsä. Työelämän tutkijat ovat kuitenkin sangen yksimielisiä siitä, että kyseessä on pikemminkin vallitsevan tilanteen hyväksyminen ja ehkä siihen alistuminen, kuin varsinainen tyytyväisyys. Eräs tunnettu työelämän tutkija kertoi havahtuneensa asiaan luettuaan läpi vastauslomakkeita. Joku työhönsä tyytyväinen oli kirjoittanut lomakkeen marginaaliin lyhyen, mutta paljon puhuvan viestin: ”on pakko olla”.

On selvää, ettei Suomen työelämä ole mikään onnela. Sen lisäksi, että työssä ei monesti tunnu olevan mieltä ja sitä myöten työhalut ovat monelta kadonneet, työssäkäyvät ihmiset Suomessa ovat varsin stressaantuneita ja monet haluavat varhain jättää koko työelämän.

Jo pelkästään näillä indikaattoreilla mitattuna asiat eivät ole meillä erityisen hyvin. Kehittämisen varaa on paljon. Demografisista syistä johtuen liian varhainen eläköityminen tulee olemaan kansallinen, jos ei nyt kuitenkaan katastrofi, niin ainakin jonkinlainen tragedia.

Mahdolliset eläkelakimuutokset eivät auta eläkeiän nostamisessa, jos ihmiset yksinkertaisesti eivät jaksa käydä töissä yhtään kauemmin kuin on välttämätöntä. Mikä siis avuksi? Onko olemassa mitään keinoja tilanteen korjaamiseksi tai edes sen lieventämiseksi? Nähdäkseni on.

Työn organisoinnilla ja työpaikan toimintatavoilla on valtavan suuri vaikutus sellaisiin asioihin, kuten työn mielekkyyden kokeminen ja arkipäivän innovatiivisuuden esiintyminen työpaikalla. Nämä asiat myös linkittyvät toisiinsa. Mikäli työntekijöille on annettu vaikutusmahdollisuuksia ja vastuuta omasta työstään, he myös kokevat muita useammin työn tekemisen mielekkyyden lisääntyvän ja työhalujen paranevan.

Mikä tärkeintä, tällaisissa työorganisaatioissa myös vanhimmassa ikäryhmässä on enemmän niitä, jotka kokevat työn mielekkyyden kehittyvän hyvään kuin huonoon suuntaan. On aivan selvää, että jos työ koetaan kiinnostavaksi, niin kaipuu pois työelämästä on astetta lievempi kuin silloin, jos työssä ei nähdä mitään mieltä.

Mikäli työhalut vähenevät vuosi vuodelta, ihminen alkaa eläkeiän häämöttäessä jossain horisontissa keskittyä vain tilanteensa suojelemiseen ja muutosten vastustamiseen laskiessa samalla aamukamman lailla jäljellä olevia päiviä, viikkoja, kuukausia tai vuosia. Tällöin on aloitteellisuus ja ”tekemisen meininki” kaukana.

Mikäli työn organisointi ja muut työympäristöasiat ovat hyvällä tolalla, syntyy pieniä arkipäivän innovaatioita kuin itsestään eli luontaisesti ja pakottamatta. Tällä taas vahvistetaan myönteistä kehää sekä organisaation toiminnassa että yksilöiden kokemusmaailmassa, eli yleisesti ottaen ”tekemisen meininki” ja työnteon mielekkyys lisääntyvät.

Juha Antila, vt.kehittämispäällikkö

torstai 3. maaliskuuta 2011

Miinalaivalla töihin?

”Bussikuski pyysi siirtymään pois tieltä, pahoinpideltiin sairaalakuntoon”, ”Kuljettaja huomautti viinanjuonnista, hakattiin”, ”Konduktöörejä kolhitaan lähijunissa yhä raaemmin” ovat muutamia viime aikojen uutisotsikoita

Kuljettaja, konduktööri, kioskin myyjä, kassa… Yhä useamman asiakaspalvelutyössä olevan arkipäivän uhkana on väkivalta. Helmikuussa pääkaupunkiseudun bussinkuljettajat uhkasivat lakolla kiinnittääkseen huomiota vähenevään työturvallisuuteensa.

Luvassa on lisää vartioita ja turvavälineitä. Mutta riittääkö se? Muistuttaako tulevaisuuden kuljettajien töihin lähtö miinalaiva Pohjanmaan miehistön Afrikkaan lähtöä, vakavailmeiset miehet ja naiset täysissä aseissa ja huolissaan olevat omaiset lähtöä katsomassa?

Kuulun selvästi varttuneempaan kansanosaan, koska muistelen kaihoten, kuinka entisinä hyvinä aikoina ei tällaista juuri tapahtunut. Ja samalla ihmettelen, mikä tätä suomalaista yhteiskuntaa riivaa, kun työtään tekevien ihmisten kimppuun käydään ilman mitään järjellistä syytä. Miten voimme tällaista edes hyväksyä?

Ihmiskunnan menestyksen salaisuutena on ollut yhteistyö ja muiden huomioon ottaminen. Nyt pienemmällekin piltille opetetaan uuden ajan yksilökeskeinen henki - minä, minä, minä, nyt, heti, teen mitä tahdon, muista ihmisistä ei väliä. Olemme hyvää vauhtia kadottamassa kyvyn arvostaa ja kunnioittaa muita ihmisiä, keskeisen avaimen hyvään ja väkivallattomaan käytökseen.

Sinä vanhempi, opettaja, päällikkö, työntekijä… Nyt on viimeinen hetki muuttaa kehityssuunta. Me, yhdessä.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija