Sivut

torstai 28. huhtikuuta 2011

Ei sovita mun työpaikalla

Elinkeinoelämän suunnasta on viime vuosina toistuvasti kuultu vaatimus sopimustoiminnan painopisteen siirtämisestä kohti paikallista tasoa.

 Tämä hajautettu palkanmuodostus on esillä mm. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) pamfletissa ”Onko tupolla tulevaisuutta” (Korkman, 2007). Hajautetussa roolijaossa palkankorotuksista sovittaisiin työpaikoilla.

Työntekijät ajattelevat palkanmäärittelyn paikasta likimain täysin toisin kuin elinkeinoelämän huipulla.

SAK:n jäsenistä yhdeksän kymmenestä haluaa, että palkankorotusneuvotteluilla on jonkinlainen kollektiivirakenne, siis että ay-liike on sopimassa palkoista. Vain yksi kymmenestä – ja useimmiten hän on alle 30-vuotias mies - haluasi sopia kokonaan itse palkankorotuksestaan. Vielä harvempi luovuttaisi palkkasopimista paikallisen työnantajan ja luottamusmiehen väliseksi.

Valtaosan sak:laisten tunnoista voi tiivistää ajatukseen: ”Ei sovita mun työpaikalla. Paras on, että palkankorotuksista päätetään mahdollisimman kaukana”.

Mahdollisimman kaukana tarkoittaa sopimista SAK:n/ammattiliiton toimesta tai yhdistelmällä, johon osallistuu SAK/liitto sekä luottamusmies tai työntekijä itse. Mitä enemmän ikää työntekijällä on, sitä voimakkaampi on kollektiivisen sopimisen tahto. Myös sukupuolella on väliä. Naiset painottavat miehiä enemmän palkkasopimista, jossa yksinomaan ay-liike edustaa heitä.

Jäsentutkimuksessa ”Luottamus liikkeessä” (SAK, 2011) käy ilmi, että teollisuudessa ja palveluissa työskentelevien sak:laisten välillä on yhteistä kollektiivisen sopimisrakenteen korostaminen, mutta sen sisällä painopisteessä on ero.

Julkisissa ja yksityisissä palveluissa sekä kuljetuksessa, kuten siis kunnissa, valtiolla, kaupassa, hotelleissa ja liikenteen parissa työskentelevistä yli puolet näkee mieluisimpana tilanteen, jossa palkat sovitaan kokonaisuudessaan työpaikan ulkopuolella. Teollisuudessa kokonaan työpaikan ulkopuolista sopimista kannattaa työntekijöistä reilu kolmannes.

Työntekijät eivät kannata sopimisen valuttamista työpaikoilleen. He eivät ole ensisijaisesti hakemassa individualistisia palkkaratkaisuja, vaan kollektiivista turvaa.

Työpaikkojen arjesta katsottuna mitä ilmeisintä on, että elinkeinoelämän huipun vaatimus palkanmuodostuksen hajautuksesta pitää pohjimmiltaan sisällään myös vallan uusjaon. Yksittäisillä työpaikoilla sopiminen - joko luottamusmiehen tai työntekijän omasta toimesta – tarkoittaisi sopimisen sijaan usein sopimatonta määräämistä.

Selityksiä työntekijöiden kollektiivisen turvan janoon voidaan etsiä monesta suunnasta. Merkittävää on varmasti se, että työelämän myllerryksissä neuvottelupuntit eivät ole työpaikoilla tasan. Yhä useammin, erityisesti suurilla työpaikoilla, neuvotteluosapuolina ovat yksittäinen luottamusmies ja kansainvälisen konsernin lakimiesarmeija management-oppeineen.

Toisaalta keskeinen syy kollektiivisuuteen on se, että pidetään palkankorotuksista sopiminen poissa niiltä työpaikoilta, joissa luottamusmiestä ei ole tai joissa työntekijät elävät jatkuvassa määräaikaiskierteen tai vajaa työn tuottamassa epävarmuudessa. Ilmiselvästä epätasapainoasetelmasta huolimatta, tai juuri tämän takia, elinkeinoelämän korkein huippu haluaa valuttaa palkkasopimisen työpaikoille.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Ole hyvä, työtoveri!

Tuomo Alasoini kuvaa artikkelissaan ”Sovitaanko uusiksi? (Teoksessa Suoranta, Anu ja Anttila, Anu-Hanna: Yksin sovittu. Osapuolet, luottamus ja työmarkkinalogiikka, 2010) työnantajan ja työntekijän välisen psykologisen sopimuksen muuttumista.

Työntekijän uskollisuutta ja lojaaliutta ei enää palkita kuten ennen. Työnantajien arvostuksen pohjan luovat nykypäivänä tehokkuus ja nopeus, minkä vaikutukset ulottuvat työntekijöiden välisiin suhteisiin saakka. Koska työntekijästä on tullut kertakäyttötuote, ovat myös työpaikat muodostuneet kilpakentiksi, joilla taistellaan sekä työtovereita että omia rajoja vastaan.

Äärimmäisyyksiin viedyn kilpailutuksen tuloksena on oireileva yhteiskunta ja eritoten oireilevat työmarkkinat. Osatyökykyiset muodostavat suuren ryhmän henkilöitä, joilla on tehokkuuden ja ahtaiden terveyskäsitysten vuoksi vaikeuksia päästä työmarkkinoille tai jatkaa työssä. Työkyvyttömyyseläkettä saa tuhansia työhön kykeneviä ja työhön haluavia ihmisiä. Tuhannet ovat myös ne ihmiset, joita tämä uhkaa.

Osatyökykyisten työllistämiseksi ja työkyvyttömyyden ennalta ehkäisemiseksi tarvitaan työnantajien ennakkoluulotonta asennetta ja joustavuutta. Työn muodostavat kuitenkin ennen kaikkea sen tekijät ja näin ollen yksittäisenkin työntekijän teoilla on väliä.

Työyhteisön asenteet ovat työnantajalle oleellisia hänen harkitessa osatyökykyisen työhönottoa tai työn mukauttamista – tosin liian usein kielteisin seurauksin. Ottaen huomioon Suomen ”menestyksekkään” sijoittumisen EU:n työpaikkakiusaamis-rankingissä, ei tämä ole ihme. Kateus, katkeruus ja pelko kilpailun vääristymisestä jylläävät työyhteisöissä.

Näyttää siis siltä, että uudenlaista psykologista sopimista ei tarvita ainoastaan työnantajien ja työntekijöiden välille. Sitä tarvitaan myös mitä suuremmissa määrin työntekijöiden välille. Työn ytimestä, työntekijöistä, alkaa matka kohti monimuotoisempaa, hyvinvoivaa ja ihmisen mittaista työelämää. Tue työssä jaksamista(si) – ole hyvä työtoveri!

Emilia Mikkonen, opiskelija (Political and Social Studies)

Emilia Mikkonen  on työharjoittelussa SAK:n kehittämisosastolla

perjantai 8. huhtikuuta 2011

EMU-puskureita vahvistamaan!

Kaikkia urotekoja ei huomata silloin, kun ne tehdään. Useita ei myöhemminkään.

SAK:n ekonomisti Peter J. Boldt aikoinaan ideoi ns. puskurirahastot, kun Suomi oli syöksymässä kohti talous- ja rahaliittoa. Työnantajapuoli, valtionvarainministeri Sauli Niinistö ja monet muut suhtautuivat näihin suhdanteita tasaaviin rakenteisiin vähätellen ja epäillen.

 Ammattiyhdistysliike ja pääministeri Paavo Lipponen taas näkivät järkeväksi varautua hyvinä aikoina laskusuhdanteiden kasvaviin työttömyysmenoihin.

Tässä oli takana kova kokemus 1990-luvun alun lamasta, jolloin talouden syöksyessä, yritysten ja muiden työnantajien maksukyvyn supistuessa ja palkkasumman pudotessa nostettiin rajusti työttömyysvakuutusmaksuja. Ne nousivat parissa vuodessa kymmenkertaisiksi. Samaan aikaan eläkevakuutusrasitus kasvoi. Se heikensi työllisyyttä ja syvensi kohtuuttomasti lamaa.

Suomen talouden raju pudotus vuonna 2009 ei ole johtanut samanlaisiin paniikkiratkaisuihin. Työttömyysvakuutusrahaston hieman ylisuuriksi kasvaneet EMU-puskurit riittivät vuosien 2009 ja 2010 kuopan täyttämiseen ilman työttömyysvakuutusmaksujen paniikkikorotuksia.

Nyt pelivaraa on enää noin 250 miljoonaa. Puskurien vahvistamismahdollisuus on jo toteutettu työttömyysvakuutusrahaston osalta, kun sen yläraja on nostettu 1200 miljoonaan. Toivottavasti se on täynnä, kun seuraava talouden myrsky iskee Suomeen.

Mielestäni työeläkevakuutusmaksuja tulisi käyttää rohkeammin taloudellisen vakauden varmistamiseen. Hyvinä aikoina niin yritykset kuin me palkanansaitsijat voisimme maksaa runsaammin, jotta laman iskiessä voitaisiin eläkemaksuja laskea. Näin saisimme suhdannetasausta, joka soveltuu EMU-ympäristöön.

Valuuttakurssia emme pysty muuttamaan kuten britit ja islantilaiset, mutta eläkemaksujen suuruus mahdollistaisi jopa 3-6 prosentin sisäisen revalvaation noususuhdanteessa ja saman suuruisen sisäisen devalvaation, kun talous hyytyy.

Peter J. Boldtin idea riittävän suurista suhdannerahastoista on vielä toteuttamatta. Siksi EMU-puskureita on syytä seuraavan nousukauden aikana vahvistaa.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Työ tarvitsee ihmistä

Päähämme iskostetaan kapalosta asti, että ihminen tarvitsee työtä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska elämme keskellä palkkatyöyhteiskuntaa. Palkkatyöyhteiskunnassa ihmisten toimeentulo, asema yhteiskunnassa ja sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia työstä.
Täytyy kuitenkin muistaa, että suurinta osaa maailmassa tehdystä työstä ei tehdä palkkatyösuhteessa. Palkaton kotitaloustyö on ylivoimaisesti yleisin työn muoto. Siksi aionkin hetkeksi astua ulos boksistani ja miettiä, tarvitseeko ihminen työtä. Siitä olen täysin varma, että elämän ylläpitäminen vaatii työtä: itsensä ja jälkikasvunsa on ruokittava ja koti pidettävä asuttavassa kunnossa. Mutta onko palkkatyö samanlainen elinehto kuin kotitaloustyö? Olen sitä mieltä, että palkkatyössä työ tarvitsee ihmistä eikä niinkään toisin päin.

Teknologiaa on kehitetty yli kolmen vuosisadan ajan korvaamaan ihmistyötä. Silti yksikään työ ei valmistu, elleivät ihmiset ole sitä tekemässä. Mattia ja Teppoa mukaillen, kaiken takana on ihminen - ja totta vie, yhä useammin tuo ihminen on nainen. Suomessa palkansaajien enemmistö nimittäin on naisia.

Työelämän vaatimukset kulkevat koko ajan siihen suuntaan, että työntekijät eivät ole koneen jatkeita ja käsipareja. Nykyään työssä tarvitaan laajaa kirjoa inhimillisiä ominaisuuksia. SAK:n jäsentutkimuksesta käy selväksi, että SAK:laisessa kentässä tärkeimmät työn vaatimat taidot ovat yhteistyökyky, vastuunotto, oma-aloitteisuus ja asiakkaiden tarpeiden ymmärtäminen.

Työnantajien olisi korkea aika ymmärtää henkilöstön arvo ja ryhtyä ajattelemaan ihmisiä panostuksena eikä kulueränä. Lisäksi SAK:n jäsentutkimus osoittaa, että työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksissa on runsaasti lisäämisen varaa. Ei voi olla niin, että ihmisiltä vaaditaan työssä oma-aloitteisuutta ja vastuunottoa, mutta valtaa vaikuttaa omaa työhönsä ja sen organisointiin ei anneta.

Linnea Alho, tutkija