Sivut

torstai 22. syyskuuta 2011

Näin naapurissa – ja mitä siitä opin?

Kävin viime viikolla Pietarissa tutustumassa suomalaisten yritysten toimintaan siellä. Samalla sain hyvän pikakatsauksen Venäjän nykytilasta talous- ja työmarkkina-asioissa. Edellisen kerran kävin Pietarissa vuonna 1994.

 Näin äkkiseltään silmäillen kaupunki oli pistetty keskustassa hyvään turistikuntoon. Ruuhkat olivat kyllä aivan käsittämättömät ja kadun ylityksissä sai olla tarkkana, ettei tullut Lexusten, Audien ja Mersujen keilaamaksi.

Vaurastuminen näkyi selvästi ja niin näkyi eriarvoistuminenkin ja köyhyys. Junan ikkunasta näkyi, kuinka heti Suomen rajan takana oli köyhyyttä ja kurjuutta. Tasan ei käy onnen lahjat, eikä kyllä varallisuuskaan.

Suomen ja Venäjän raja on edelleen yksi maailman suurimmista elintasorajoista. Pietarissa keskipalkka on noin 830 euroa ja Pietarin ulkopuolella se on 30-40% vähemmän. Nimellispalkat nousevat kyllä vauhdilla, toistakymmentä prosenttia vuodessa ja vaikka inflaatiokin on likipitäen kaksinkertainen Suomeen verrattuna, reaalipalkat nousevat selvästi. Suomen keskipalkka kokopäivätyöstä pyörii 3000 euron lähistöllä. Ero on huima. Palkan sivukuluissa ei ole suurta prosentuaalista eroa.

Äkkiseltään voisi ajatella, että taloudellisessa mielessä ”ne jyrää meitin”. Noilla palkoillahan kaikki mahdollinen työ varmaankin siirtyy Karjalaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, eikä tule käymään.

Työn hinta ei kerro mitään muuta kuin työn hinnan. Erään Pietarissa toimivan suomalaisen yrityksen johtaja totesikin, että jos heidän yrityksensä olisi Suomessa, niin 200 työntekijää hoitaisi talon työt. Jos heillä olisi venäläinen johto, talossa pitäisi olla 500 työntekijää. Tällä jakokaavalla suomalainen johto ja suomalainen henkilökunta olisi 2,5 kertaa tuottavampi kuin vastaava venäläinen. Sattumoisin tuo Pietarin ja Suomen välinen keskipalkkojen ero kyseisellä alalla on suunnilleen juuri 2,5 kertainen.

Työn tuottavuuden kehittäminen on tärkeää, jotta voimme jatkossakin säilyttää työpaikat. Tätä on kuitenkin tehtävä siten, että henkilöstön työkyky, työhalu ja työura voivat kehittyä myönteisesti.

Parhaiten tämä onnistuu, jos henkilöstö otetaan mahdollisimman laajasti mukaan kehittämään työyhteisön toimintaa. Useimmiten tämä ei maksa mitään. Edellytykset ovat olemassa ja ovat aina olleet. Fiksut työpaikat ovat niitä käyttäneet ja käyttävät tulevaisuudessakin. Miten saisimme näitä fiksuja työyhteisöjä lisää?


Juha Antila, kehittämispäällikkö

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Vuorotteluvapaa ei koske minua


Salakuuntelin. Aamumetrossa kaksi keski-ikäistä naista keskusteli valtakuntaa ravistelevasta vuorotteluvapaakohusta. Hallitus on pudottamassa vuorotteluvapaakorvausta 60 %:n ansiosidonnaisesta päivärahasta. Nykyisellään vapaalle jäävän korvaus on 70–80 % työuran pituudesta riippuen.

Nainen yksi: ”Epäreilua tuo heikennys on, mutta ei tuo minua koske. Olen tehnyt niin kauan kuin muistan osa-aikatyötä. Ja muistan tehneeni työtä ainakin 20 vuotta. Vaikka kuinka hingun, niin tunteja en saa kuin maksimissaan 27–28 viikossa. Meillä nykyään melkein kaikki on osa-aikaisia. Olisin kyllä vuorotteluvapaan tarpeessa”.

Johon nainen kaksi: ”Ei muuten koske minuakaan. Määräaikainen työni päättyy ensi keväänä, enkä todellakaan voi anoa mitään vapaata. Haluaisin kyllä hengähtämään, että jaksaisin. Mutta ei tipu uutta pätkää, jos alan vapaita pyytelemään. Olen mäkin muuten ollut ainakin 20, eikun hei mulla on jo 24 vuotta - mieti 24 vuotta - työtä takana”.

Aikuiset naiset sen sanoivat. Työelämän oikeudet eivät ole kaikille samat. Vuorotteluvapaalle voi nykyehdoilla jäädä 10 vuotta työtä tehtyään. Se ehto naisilla täyttyy kirkkaasti. Mutta sitten tulee stoppi. Nykyehtona on, että työtä tehdään kokoaikaisesti tai että työaika on ollut yli 75 prosenttia alan kokoaikaisen työntekijän työajasta. Osa-aikatyö, vastentahtoinenkaan, ei täytä ehtoa. Ja toinen kompastuskohta on, että palvelussuhde samaan työnantajaan on kestänyt vähintään 13 kuukautta ennen vuorotteluvapaan alkamista. Harvassa varmaa ovat ne, jota kahden vuoden määräaikaisuudessa ryhtyvät 13 kuukauden jälkeen vapaalle anomaan.

Vuorotteluvapaa on järjestelmä, jota pitää puolustaa heikennyksiltä. Mutta myös kehittää. Sen lisäksi, että yhteiskunnallisessa keskustelussa nähdään miten vuorotteluvapaakorvauksen heikennys kolisisi siihen oikeutettuihin, on hyvä tunnistaa myös ne, jotka ovat nykysysteemin ulkopuolella. Ulkopuolella olo merkitsee yksilöille ensinnäkin mahdottomuutta käyttää vuorotteluvapaata. Toiseksi se tarkoittaa myös merkittävän määrän työn tekijöiden näkymättömyyttä työelämän, siellä jaksamisen ja työurien pidentämisen tiedontuotannossa.

Yhtälö on selvä. Jos ei näy tilastoissa ei voi tulla yhteiskunnallisen kehittämisen kohteeksi. Prekarisaatiosta käydyssä keskustelussa on kritisoitu yhteiskunnallisia instituutioita. Huomiota on kiinnitetty erityisesti siihen, miten huonosti toistaiseksi voimassa olevan palkkatyösuhteen määrittämät käsitteet ja rakenteet kohtaavat prekaarin, siis jonkun muun kuin vakituisen ja kokoaikaisen, työn ja sen tekijän arkea. Anna Kontula ja Mikko Jakonen väittävät artikkelissaan ”Prekarisaatio ja työn tutkimuksen politiikat”, että myös työelämän tutkimusinstituutio nojaa tähän vakituiseen ja kokoaikaiseen palkkatyönormiin ja on siksi kykenemätön välittämään kattavaa saati ennakoivaa tietoa työelämän arjesta. Nousen metrossa Hakaniemessä ja mietin, että totta. Noiden naisten työssäjaksamista ei nykyisillä työkaluilla tunnisteta eikä edistetä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Lääkäreiden tuska ja tulojen tasauksen vuosikymmen

Sain tehtäväkseni arvostella Lääkäriliiton 100-vuotishistorian, Vapaus, terveys, toveruus. Lääkärit Suomessa 1910 - 2010.

Kirja oli monin tavoin mielenkiintoinen. Kertoihan se ammattikunnasta ja alasta, joka on kasvanut noiden sadan vuoden aikana nopeasti. Tämä terveydenhuollon laajentuminen on tuonut hyvinvointia ja pitkää ikää meille suomalaisille.

Lääkärit ovat olleet etuoikeutettu, hyvin järjestäytynyt ammattikunta, jonka elintaso suhteessa muihin palkansaajiin kehittyi heikosti. Tämä käy selvästi ilmi siitä tuskasta ja turhautumisesta, joka tihkuu satavuotishistorian sivuilta, kun pienituloisten ansiot kasvoivat suhteellisesti nopeammin kuin lääkäreillä. Tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että kotiapulaiset vaihtuivat jääkaappeihin, kun kotiapulaisten ansiot nousivat yli ylempään keskiluokkaan kuuluneiden lääkärien maksukyvyn.

Julkisten palveluiden kasvu ja kunta-alan palkkojen nousu johtivat siis siihen, että naisilla oli parempia työpaikkoja tarjolla kuin kotiapulaisen pestit.

Lääkäriliiton historia muistuttaa siitä, että tasa-arvon edistyessä kaikki eivät voi voittaa, vaikka kansantalous kasvoi nopeasti ja yleinen ansiotaso parani. Etuoikeutetussa asemassa olevien asema heikkeni ainakin suhteellisesti, kun Suomi siirtyi piikayhteiskunnasta tasa-arvoisemmin jakautuvien kunnallisten palveluiden maaksi.

Aarne Mattilan tutkimus (Kunnat työmarkkinapolitiikassa. Kunnallinen työmarkkinalaitos 1970-2000, Helsinki 2000, s. 168) vahvistaa sen, että 1970-luku oli palkkatasa-arvon vuosikymmen. Kuntien ylimmän ja alimman palkan ero kaventui 1970-luvulla 8-kertaisesta 4,5-kertaiseksi.

Kunnan työntekijäin ja viranhaltijain liiton (KTV) puheenjohtaja Pekka Salonen totesi jälkeenpäin, että siirtyminen valtakunnalliseen kunnalliseen sopimusjärjestelmään toi tuntuvia korotuksia pienten kuntien pienipalkkaisille ihmisille.

Lääkäriliiton historia ja Aarne Mattilan tutkimus toimivat sellaisen tutkimuksen kritiikkinä, jotka ovat kuvanneet 1960-luvun lopulla alkanutta tulopolitiikkaa vahvojen, etuoikeutettujen ryhmien keskinäisen keskinäisten etujen jakomekanismina. (Katso esim. Timo Kyntäjä: Tulopolitiikka Suomessa. Tulopoliittinen diskurssi ja instituutiot 1960-luvulta 1990-luvun kynnykselle, Gaudeamus, Helsinki 1993).

Tulkinta tulopolitiikasta työelämän hyväosaisten omien asemien säilyttämisen välineenä ei ainakaan 1970-luvun osalta pidä kutiansa, sillä lääkärien ohella useat hyvätuloiset olivat kauhuissaan tapahtuneesta tulojen tasauksesta.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

torstai 1. syyskuuta 2011

Piiri pieni pyörii

Julkisissa keskusteluissa, kannanotoissa, erilaisissa maahanmuuttopoliittisissa ohjelmissa ja uudessa kotoutumislaissa ollaan herttaisen yksimielisiä siitä, että maahanmuuttajien kotoutumiseen pitää panostaa enemmän kuin tähän saakka.

Mitä nyt Homma-foorumin  pojat kyseenalaistavat koko kotoutumishomman. Muuten todetaan, että tarvitaan kielikoulutusta ja täydennyskoulutusta, tarvitaan kunnon tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen pelisäännöistä.

Tietoa sinänsä on pilvin pimein - on nettisivuja, kaikenlaisia portaaleja, esitteitä ja oppaita monella eri kielellä. Miksi sitten tieto ei tavoita sitä tarvitsevia? Onko näin, että maahanmuuttoasiantuntijat tuottavat tietoa toisille samanlaisille maahanmuuttoasiantuntijoille? Onko siitä tullut pienen piirin puuhastelua?

Ay-liike voisi olla loistava kotouttaja ja integroida maahanmuuttajat luontevasti osaksi (työ)elämää. Vaikka maahanmuuttajien järjestäytymisaste ammattiliittoihin on edelleen matalampi verrattuna valtaväestöön, se on kuitenkin noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana samalla kun kantaväestön järjestäytymisaste on laskenut.

Äskettäin toteuttamassani haastattelututkimuksessa tarkastelin viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemuksia työelämässä ja ammattiliiton jäseninä. Tutkimustuloksien mukaan maahanmuuttajien järjestäytymisen motiivit ovat lähinnä pragmaattisia, kuten mahdollisuus saada ansiosidonnaista työttömyysturvaa työttömäksi jäädessä.

Maahanmuuttajat eivät välttämättä tiedä miksi heidän pitäisi liittyä ammattiliittoon, mitä hyötyä ja etuja siihen sisältyy. Järjestäytyminen on tapahtunut yleensä kaverin tai sukulaisen suosituksen pohjalta eikä niinkään työpaikan luottamushenkilön kautta. Ay-liikkeestä ja oman ammattiliiton toiminnasta tiedetään vähän. Maahanmuuttajien liittymistä ja osallistumista ammattiliiton toimintaan vaikeuttaa huono suomen kielen taito. Ay-liikkeen laatimia esitteitä ja nettisivuja ei välttämättä ehditä eikä jakseta lukea - toivotaan henkilökohtaisempaa lähestymistä.

Ammattiliitot tai keskusjärjestöt voisivat järjestää pari kertaa vuodessa konkreettisia teemoja käsitteleviä infotilaisuuksia uusille jäsenille. Pelkkiä hengennostatustilaisuuksia ei kaivata. Pelkillä vieraskielisillä nettisivuilla ja esitteillä uusia jäseniä on siis vaikea saada, tiedon kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa. Ay-liikkeen on mentävä sinne, missä maahanmuuttajat ovat - työpaikoille, oppilaitoksiin, järjestöihin, tapahtumiin ja sosiaaliseen mediaan.

Tutkimustuloksien mukaan valtaväestön asenteetkaan eivät ole aina myönteisiä, on syrjintää ja ammattitaidon väheksymistä. Toisaalta maahanmuuttajat kokevat, että heitä saatetaan kohdella holhoavaan sävyyn ensisijaisesti "mamuna" ja/tai oman etnisen ryhmän edustajana eikä niinkään oman alansa ammattilaisena ja työkaverina, tavallisena ihmisenä.

Herää kysymys onko suomalainen työyhteisö valmis hyväksymään maahanmuuttajat tasavertaisina työtovereina vai pelkästään mamu-toiminnan kohteina? Onko mamu-toiminnalla hyväntekeväisyyden maku jossa haetaan hyvää omantuntoa, koetaan olevan "hyviä ihmisiä" ja kiillotetaan työpaikan monikulttuurisia kulisseja?

Alkuvaiheen opastus ja erityispalvelut ovat tärkeitä ja perusteltuina, mutta sen jälkeen maahanmuuttajista pitäisi tulla tasavertaisia työtovereita. Hyvää tarkoittava "monikulttuurinen asennoituminen" saattaakin paradoksaalisesti ampua yli - sen sijaan, että katsottaisiin yhdistäviä tekijöitä, haetaan pelkästään erottavia, joka sinänsä hankaloittaa maahanmuuttajien pääsemistä luontevaksi osaksi työporukkaa.


Eve Kyntäjän suorittamassa haastattelututkimuksessa tarkasteltiin viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemuksia työelämässä ja ammattiliiton jäseninä. Tarkoituksena oli selvittää, mitkä ovat maahanmuuttajien käsitykset omista vaikutusmahdollisuuksistaan ja sosiaalisesta osallisuudesta työyhteisössä, ay-liikkeessä ja suomalaisessa yhteiskunnassa yleisesti. 

Tutkimusta varten haastateltiin 60 maahanmuuttajaa, joista kaikki ovat asuneet ja työskennellet pääkaupunkiseudulla vähintään kolme vuotta ja ovat järjestäytyneet ammattiliittoon. Tutkimus on osa laajempaa EU-rahoitteista Itämeren työmarkkinayhteistyön projektia Baltic Sea Labour Network (BSLN). Projektissa ovat Suomesta mukana kaikki kolme palkansaajakeskusjärjestöä: SAK, STTK ja Akava.

Tutkimukseen perustuva artikkeli "Viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemukset työyhteisön ja ammattiliiton jäsenenä" löytyy Mika Helanderin toimittamasta tuoreesta artikkelikokoelmasta "Totta toinen puoli? Työperäisen maahanmuuton todelliset ja kuvitellut kipupisteet".

Kokoelma sisältää artikkeleita maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien työmarkkina-asemaan perehtyneiltä tutkijoilta ja asiantuntijoilta. Kirjan artikkeleissa käsitellään mm. maahanmuuttajien heikon työmarkkina-aseman syitä, maahanmuuttoon liittyvää harmaata taloutta ja maahanmuuttajajärjestöjen roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Mika Helander (toim.): Totta toinen puoli? Työperäisen maahanmuuton todelliset ja kuvitellut kipupisteet. Svenska social- och kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet, 2011. SSKH Skrifter 31 (s. 59-84).

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasioiden asiantuntija