Hyvää joulua!

Sinun tulee kunnioittaa ja rakastaa työtä ja sen tekijöitä jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä
Mitä se on?
Että arvostat itseäsi ja omaa osaamistasi ja teet samoin myös lähellä oleville.
Että luot ilmapiirin,
jossa innostus on mahdollista
nauru tervetullutta eivätkä
kyyneleetkään kiellettyjä.
Että työpaikallasi
oppiminen on ilo, ei uhka
kysyminen on siunaus, ei synti
muistaminen on aarre, ei kahle.
Että työtovereittesi joukossa
erilainen ei ole vääränlainen
vaan myös yksi meikäläinen.
Että rakastat työtäsi
ja heitä, jotka tekevät sen mahdolliseksi
ja silti muistat
koko olemuksellasi vahvistat
työn nauttiminen yliannostuksena
on hengenvaarallista ja
tappaa.

Irja Askola

Tutkimustiimi toivottaa kaikille hyvää ja rauhallista joulua!

Tavaran taivas

Astun ulos autosta ja suuntaan kohti päärakennusta. Perässäni seuraavat uudenkarheiden BMW:n ja Audien kuljettajat. Ystävällinen kassa opastaa. Täällä maksetaan vain kortilla. Edessäni aukeaa pian useampi hehtaari erilaista tavaraa.


Joulunalus on kuluttamisen juhlaa, mutta en ole kuitenkaan ostosparatiisissa, vaan tavaran taivaassa, Ämmässuon kaatopaikan lajitteluasemalla, jonne lähiseudun pientaloasukkaat kärräävät tarpeettomaksi käyneen roinansa.

Enemmän, parempaa, uudempaa, kauniimpaa, hienompaa, naapurit kateelliseksi. Kuluttaminen ja tavaran hamuaminen ovat tiiviisti sidoksissa nykyelämäämme.

Ylenpalttisuus ei kuitenkaan näytä aina tuovan onnea ja uusinta huutoa olevien lelujen uutuusarvo on lyhyt. Ei ole yllättävää, että toisenlaiset aatokset, kuten downshifting, elämän kohtuullistaminen, nousevat mieliimme.

Downshiftaamisessa tavoitteena on vähentää kulutusta ja työntekoa. Vähemmän turhaa krääsää, pois työelämän oravanpyörästä, enemmän vapaa-aikaa ja mieluisaa tekemistä.

Kuulostaa hyvältä, vai mitä? Mutta mitä kertookaan nykypäivän työelämästä se, että yhä useammalla meistä on mielessä työnteon vähentäminen tai työelämästä kokonaan poispääseminen?

Ajatus kansalaisista leppoistamassa elämäänsä ei myöskään ole kovia talouslukuja pöytään lyövien mieleen. Valtiovarainministeriön viime viikolla julkistama raportti tuo esille tuttua sanomaa, ikääntyvä ja kulutusluotolla elävä Suomi tarvitsee pidempiä työuria, lisää työn tuottavuutta, innovointia, jolla luodaan joukko uusia ”pikkunokioita” tuomaan kipeästi tarvittavia vientituloja.

Downshiftaamisen viesti on kuitenkin selvä, toivomme muutosta – ihmiset huomioon ottavaa muutosta.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Wanted! Lainsuojattomat turvaan!

Kuljin SAK:n käytävää kuullessani hihkaisun ”Anu, odota hetki, annan sulle jotain”. SAK:n eläke- ja työura-asioiden päällikkö Kaija Kallinen ojensi piirtoheittimeen tarkoitetun – tiedättehän sellaiset läpikuultavat muoviläpykät – kalvosarjan.

Kalvosarja on helmikuulta 1997 ja se on otsikoitu ”SAK ja epätyyppiset työsuhteet”. Epätyyppisten työsuhteiden luettelon muodostavat osa-aikatyö, määräaikaiset, extraajat, lyhyet ”pätkätyöt”, vuokratyösuhteet, koti- ja etätyöt, ilman ”oikeaa” työsuhdetta olevat ja – bingo! – palkkatyön ja yrittäjyyden välimuodot. Kallinen on 13 vuotta sitten tunnistanut palkansaajuuden ja yrittäjyyden välimaastoon sijoittuvan työn teettämisen muodon ja siihen liittyvän työn tekijöiden suojattomuuden.

Nyttemmin tämä ryhmä on saanut nimekseen itsensä työllistäjät. Ryhmään kuuluu erilaisia toimeksiantoja ja moninaista ammatinharjoittamista. Itsensä työllistäminen läpäisee koko työmarkkinakentän.

Vuonna 1997 näin työllistyi 120 000 ihmistä. Kymmenen vuoden jaksolla vuodesta 1997 – 2007 määrä nousi 20 000 hengellä. Vuosina 2007 – 2009 tahti kiihtyi. Tällä kahden vuoden jaksolla kasvu oli hengästyttävät 20 000. Vuoden 2009 lukujen mukaan työsuhteen ulkopuolella työskenteli 160 000 ihmistä. Kuntakoolla mitattuna kaikki turkulaiset.

Itsensä työllistävien ammattikirjosta löytyy niin siivoojia, myyjiä, pysäköinninvalvojia, kiinteistönhoitajia, toimittajia, toimintaterapeutteja, autonkuljettajia, kielenkääntäjiä, fysioterapeutteja, metsänhoitajia, tutkijoita ja paljon muita. Koulutuksella ei siis ole niin väliä. Eniten työehtosopimisen turvan ulkopuolista työtä teetetään rakentamisessa, kaupassa ja muussa palvelutoiminnassa.

Osa toimeksiannoiksi järjestetystä työstä on työsuhteisiin liittyvien velvoitteiden kiertämistä, osa taas aidosti direktiovallasta vapaata työtä. Työsopimuslain vastaisuus tai vapaaehtoisuus ei kuitenkaan riitä yhteiskuntapoliittiseksi vastaukseksi ja lainsuojattoman tilan jatkamiseksi. Ne pikemminkin perustelevat itsensä työllistävien työn ja turvan ehtojen täsmentämistä.

Erityinen perustelu löytyy siitä, että tämän ryhmän tulot jäävät SAK:laisia palkansaajia vähäisemmäksi. Itsensä työllistävien suhteellinen köyhyysaste on 17 % – jälleen kuntakokomittarilla ilmaistuna: kaikki savonlinnalaiset. Kaikilla palkansaajilla vastaava luku on 5 %.

On selvää, että työntekijöiden etuja voi valvoa vain ajanmukaisin toimin ja tähän ei riitä muovikalvoista powerpoint -slaideihin siirtyminen. Työn teettämisen tapojen ryhmien tunnistamisesta on edettävä ryhmien yhdenvertaistamiseen. Itsensä työllistävien turvan ja kollektiivisen neuvotteluoikeuden tarpeet eivät poikkea palkkatyösuhteisista.

Muuttuneen työn teettämisen kentällä ensimmäinen askel kohti uutta turvausjärjestelmää olisi palkansaajien työttömyyskassojen jäsenyyden avaaminen itsensä työllistäjille. Mm. tätä PAM:n puheenjohtaja. Ann Selin ehdottaa Yksin sovittu -kirjan (Vastapaino 2010) artikkelissaan ”Samassa veneessä? Oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden ja tuottavuuden hyvä kehä.”

Seuraavana askeleena ay-liikkeen on lähdettävä tähyämään sopijan roolia myös toimeksiannoissa työskenteleville.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Ay-liike siirtotyöläisten asialla

Sain hiljattain puhelun Suomessa töissä olleelta virolaiselta mieheltä, joka kertoi huonoista kokemuksista suomalaisella työmaalla.

Hän oli raatanut kuukausia saamatta työehtosopimuksen mukaista palkkaa, puhumattakaan ylityökorvauksista. Kirjallista työsopimusta miehellä ei ollut eikä hän kuulunut ammattiliittoon. Hän valitti huonoa kohtelua työnantajalle, jonka tuloksena alkoi tulla uhkaavia tekstiviestejä. Mies ei keksinyt muuta kuin lopettaa työntekonsa ja palata laivalla Tallinnaan.

Tämän puhelinkeskustelun jälkeen minulle tuli mieleen Anna Kontulan kirja ”Näkymätön kylä. Siirtotyöläisten asemasta Suomessa.” Kirja kuvaa perusteellisesti, miten vierastyöläisellä ei ole käytännössä mahdollisuutta puolustaa oikeuksiaan Suomessa.

Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Mikään taho tuskin enää vastustaa, ei ainakaan julkisesti, että ulkomailta tullaan Suomeen töihin.

Mitä ay-liike vastustaa on kaksien työmarkkinoiden kehittyminen, sosiaalinen polkumyynti, ulkomaalaisten työehtojen rikkominen ja palkkasyrjintä. Ammattiyhdistysliikkeelle on tärkeää saada ulkomaalaisen työvoiman valvonta kuntoon ja varmistaa näin kaikille Suomessa työskenteleville Suomen työehtosopimusten mukainen palkka ja työehdot.

Hyvä näin. Valitettavan usein ulkomaalaisille työntekijöille, jotka ovat heikossa neuvotteluasemassa ja usein tietämättömiä omista oikeuksistaan, kuitenkin maksetaan pienempää palkkaa kuin suomalaiselle.

Työperäinen maahanmuutto tulee varmaan lisääntymään. Mikäli työmarkkinoiden kahtiajakautumisprosessi jatkuu, Suomeen saattaa syntyä kokonaan uusi luokka, kansallisuuteen ja etnisyyteen perustuva halpatyöluokka – vai onko se jo syntynyt?

 Siitä voi seurata samanlaisia ilmiöitä kuin muissa Euroopan maissa, kuten ghettoutuminen, sosiaalisten ongelmien kasaantuminen ja rasismi, jotka vaikuttavat yhteiskuntarauhaan.

Pitäisikö ammattiyhdistysliikkeen suhtautua ulkomaalaisten järjestäytymättömien työntekijöiden asemaan aktiivisemmin kuin tähän asti ja pohtia uusia toimintamalleja, miten heidän oikeuksiaan voidaan puolustaa?

Anna Kontula väittää kirjassaan, että jos kasvava osa työntekijöistä jää ay-toiminnan ulkopuolella, vaarantuvat näiden ihmisten perusoikeudet. Tämä johtaa ajan myötä työelämän yleiseen rapautumiseen. Ulkomaalaisten työntekijöiden aseman parantaminen on myös kantaväestöön kuuluvien työntekijöiden ja ay-liikkeen etujen mukaista.

Kontula haastaakin ay-liikkeen uudistamaan toimintaperiaatteita. Pitäisikö ay-liikkeen nyt perusteellisesti arvioida, kuuluuko ammattiliittojen hoitaa myös järjestäytymättömien siirtotyöläisten asioita ja millä keinolla heidät saataisiin järjestäytymään.

Neuvontaa ja tiedotusta eri kielillä kannattaa suunnitella ja siitä on jo kokemustakin (esim. SAK:n Tallinnan infopiste 2002 - 2008). Yksi mahdollisuus on kehittää yhteistyötä eri maiden ay-liikkeiden välillä. Joillakin suomalaisilla liitoilla on jo sopimuksia mm. virolaisten sisarjärjestöjen kanssa niin jäsenyyden siirtymisestä kuin vierasjäsenyydestä, mikäli tullaan toiseen maahan töihin. On tärkeä, että Suomeen ei syntyisi vastakkainasettelua eikä välinpitämättömyyden ilmapiiriä.

Ay-liike on ollut solidaarisuuden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden asialla. Ihmisiä ei saa kohdella eikä arvottaa sen perusteella, mistä he ovat kotoisin, mikä on heidän kansalaisuutensa, äidinkielensä tai ihonvärinsä.

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasiantuntija



ANNA KONTULA (2010) Näkymätön kylä. Siirtotyöläisten asemasta Suomessa. Into Kustannus.

Miesnäkökulma työllisyyskehitykseen

Olen viimeaikoina pohtinut, miksi Colin Crouchin ja Pekka Myrskylän osoittamaa miestyöllisyyden rapautumista ei ole koettu merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.

Puuttuuko yhteiskuntatutkimuksen miesvaikuttajilta sukupuolinäkökulma kokonaan? Onko niin, että naisnäkökulman yliote sukupuolijärjestelmätutkimuksessa on johtanut siihen, että miesten työmarkkina-aseman olennainen heikentyminen on jäänyt katveeseen.

Työyhteiskunnan kriisin analyysi on 1970-luvulta alkaen ollut ohutta, koska suurimmassa osassa OECD-maita työyhteiskunnan sisäänpainuminen oli lähinnä miesvaltaisen palkkatyön (esim. teollisuuden, kaivostoiminnan ja rakentamisen) dramaattisesta tai vähittäisestä supistumisesta. Perinteisten teollisuusmaiden miesten töiden vähenemistä vauhdittivat teknologinen murros ja tuotannon siirtyminen muualle.

Naisten työllisyyden parantumisen ja miesten ansiomahdollisuuksien vähenemisen samanaikaisuuden ovat havainneet useat muutkin yhteiskunnallisen kehityksen tutkijat, mutta heidän tasapainoisempi ja monimutkaisempi analyysinsa on valitettavasti saanut vähemmän huomiota.

Itse toivottavasti liityn näiden tasapainoisempien analyytikkojen joukkoon ensi vuonna, kun Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirjassa ilmestyy työyhteiskunnan rakennemuutoksien sukupuolivaikutuksia tarkasteleva artikkelini.

Työllisyyden rakennemuutos on niin raju, että työyhteiskunnan tulevaisuutta pohtivassa tutkimuksessa ja tulevassa yhteiskuntapolitiikassa tämä muutos on otettava aiempaa vakavammin huomioon. Esimerkiksi tiukan miesten työt – naisten työt jaon purkamisessa painopisteen tulisi siirtyä naisten saamisesta miesaloille siihen, että naisvaltaisille aloille hakeutuisi enemmän miehiä. Tämä on välttämätöntä, jos yhteiskuntapolitiikan tavoitteena on naisten ja miesten täystyöllisyys.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Saavatko opiskelijat tehdä työtä?

Totta kai saavat, mutta… Kyse on siitä, joutuuko opiskelija tekemään työtä elääkseen vai haluaako hän esimerkiksi työkokemusta vai molempia.

Itse tein opiskeluaikana työtä molemmista syistä. Tosin lähinnä kesätöitä enkä oikeastaan edes opiskelemaani alaan liittyen. Tästä syystä ensimmäistä ns. oikeaa työpaikkaa opintojen jälkeen hakiessani oli haastattelijoiden asenne hieman nyrpeä, olin kuulemma liian nuori eikä minulla ollut oikeanlaista työkokemustakaan.

Mutta eikö kaikenlaisen työn tekeminen auta pärjäämään paremmin työmarkkinoilla myös tulevaisuudessa? Jäin pohtimaan tätä osallistuttuani Työelämän tutkimuspäivillä järjestettyyn työryhmään, jossa Simo Aho raportoi opiskelijoiden työssäkäyntiin liittyvän hankkeen tuloksia.

Tulosten mukaan vuonna 2006 työssäkäyvistä opiskelijoista yli puolet työskenteli kokoaikaisesti tai jatkuvassa työsuhteessa. Näitä työssäkäyviä opiskelijoita on yli 300 000 ja usein he kilpailevat samoista työpaikoista maahanmuuttajien kanssa niin Suomessa kuin muualla. Useassa maassa tosin maahanmuuttajat ovat jo syrjäyttäneet opiskelijat työmarkkinoilta.

Mielenkiintoista. Suuri osa opiskelijoista siis tekee nyt työtä opintojensa ohella. Mutta entä tulevaisuudessa? Työurien pidentämiseen liittyvissä keskusteluissa on nostettu esiin myös opiskelijoiden työnteon vaikutukset opiskeluaikojen pidentymiseen.

Joidenkin mielestä opiskeluaikoja tulisi lyhentää, jolloin työnteko ei ole mahdollista. Toisten mielestä taas vuorovaikutusta työnantajien ja opiskelijoiden välillä tulisi lisätä ja antaa opiskelijoille mahdollisuus vähintäänkin osa-aikaiseen työhön.

Joka tapauksessa koulutusjärjestelmästä olisi tehtävä dynaamisempi ja ainakin koulupudokkaat nuoret voisivat aloittaa työnteon edes osa-aikaisesti. Tätä mieltä oli ainakin Jaakko Kiander pitämässään puheenvuorossa jo mainitsemillani tutkimuspäivillä.

Kiander otti esiin myös tarpeen massiiviseen kouluttautumiseen Suomessa. Onko vähintään maisteri itseisarvo vai riittäisikö peruskoulutukseksi hieman alempikin tutkinto? Työuran edetessä voisi sitten kouluttautua tarvittaessa lisää. Suomessa on kansainvälisesti verrattuna korkea koulutustaso, mutta meillä myös opiskellaan pidempään.

Siis jos teet töitä, pysyt hengissä, mutta et valmistu tarpeeksi nopeasti ja jos et tee töitä, et saa työkokemusta etkä koulutustasi vastaavaa työpaikkaa ainakaan helposti.

Eikö opiskelijan voisi kuitenkin itse antaa valita? Sen sijaan, että opiskeluaikoja päätetään lyhentää vain työuranäkökulmasta, tehdään opiskelu joustavaksi ja kannustavaksi siten, että opiskelija voi halutessaan käydä töissä ja saada hieman käytännön kokemusta työelämästä kirjatiedon rinnalle.

Näin pidennettäisiin työuria jo niiden alkupäässä ja vältettäisiin – ainakin osittain – turhat katkokset työmarkkinoille pääsyssä opiskelun jälkeen. Sitä paitsi työnteko opintojen ohessa on helpompaa kuin opiskelu työnteon ohessa.

Tytti Jäppinen, tilastoasiantuntija

Silmänkääntötemppu nimeltä työurien pidentäminen

Meinaan saada joka kerta näppylöitä, kun puhutaan työurien pidentämisestä. Ainakin purentalihakset kiristyvät äärimmilleen. Kuunneltuani Jaakko Kianderin esityksen Työelämän tutkimuspäivillä Tampereella, ymmärsin, mistä nämä fyysiset reaktioni johtuvat.

Julkisen talouden kestävyysvajeen hoitaminen veroja korottamatta ja palveluja karsimatta on työurien pidentämistouhun ytimessä. Kiander totesi, että julkisen talouden kestävyyden kannalta korkea työllisyysaste on tärkeintä. Verotuloja tulee lisää ja sosiaalipuolen menot laskevat, kun työllisyys kasvaa. Korkea työllisyysaste tarkoittaa käytännössä myös suhteellisen pitkiä työuria.

Korkean työllisyysasteen saavuttamiseksi toki yksi osa-alue on se, että ikääntyneet olisivat työssä pidempään. Mutta talkoisiin kuuluu muun muassa myös Suomen kroonisen korkean työttömyyden selättäminen ja tuottavuusvaatimusten höllääminen ihmisten työelämästä syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Toki ymmärrän, että Vanhasen Ruka-avaus keväällä 2009 johdatti keskustelua lakisääteiseen eläke-ikään, ikääntyneisiin ja työuran pidentämiseen loppupäästä. Puhuminen työurien pidentämisestä työllisyysasteen nostamisen sijaan on joka tapauksessa silmänkääntötemppu, joilla elinkeinoelämä ja poliitikot pakenevat vastuutaan.

Työurien pidentäminen johdattaa ajatukset yksilöön, jonka velvoitteena on kilvoitella työelämän kentillä, jossa uutena lajina on kestävyys ja pitkänmatkanjuoksu. Aivan sama vaikka maaliviivan jälkeen kaatuisi saappaat jalassa.

Tämän viikon Hullu juttu -ohjelmassa toimittajat ”valmensivat” parin vuoden päästä eläkkeelle jäävää naista. Hän odotti innolla eläkepäiviä, eikä missään nimessä halunnut jäädä enää töihin.

Toimittajat aloittivat niin kutsutun eläkevalmennuksen. Naista peloteltiin vanhuuden vaivoilla, köyhyydellä ja yksinäisyydellä. Lopuksi kyseltiin, oletko nyt ihan varma, ettet sittenkin haluaisi jatkaa töissä. Ohjelma oli leikkimielinen ja kriittissävyinen.

Silti asetelma paljastaa, mihin työurien pidentämisen hokeminen johtaa. Jos työurien pidentämisen sijaan puhuttaisiin työllisyysasteen nostamisesta, tuskin käytäisiin kyselemässä Pihtiputaan mummolta, mitä aiot tehdä asian hyväksi.

Linnea Alho, tutkija