Sivistysporvaristoa kaivaten

Pitäisikö koko kansaa sivistää ja kouluttaa vai onko se tarpeen vain erikseen valittujen osalta? Kysymys tulee väkisinkin mieleen kun jälleen keskustellaan aikuisten koulutukseen osallistumisesta, jopa koulutusoikeudesta. Asiaa voisi pohtia pitkänkin kaaren kautta kansansivistysajatuksen kehittymisenä Suomessa.

Koko kansan kansakoulu syntyi 1800-luvulla sivistysporvariston tahdosta saada syrjäisempienkin mökkien väki sivistyksen ja koulutuksen piiriin. Sitä edellytti kansakunnan kohottaminen kansana muiden joukossa, mutta myös orastava tarve lukemaan ja kirjoittamaan kykenevästä työvoimasta modernin teollisuuden laajentuessa vesistöjä myöten etäisempiinkin kolkkiin.

Kansakoulu vauhditti vuorostaan ammatillisen koulutuksen kehitystä, teollisuuskoulujen ja ammattioppilaitosten verkoston laajentumista.

Seuraava suuri askel koko kansan sivistystason kohottamisessa olikin kiistelty peruskoulu ja oppikoululaitoksen lakkauttaminen. Samaan aikaan korkeakouluverkosto laajeni. Kaikki tämä oli ilmausta uudesta ja vaativammasta osaamisen tasosta, johon väestön valtavirta tuli ohjata.

Vähintään toisen asteen tutkinto koko ikäluokalle on viime vuosina usein kuultu vaatimus ja nyt  valtiovallan koulutuspoliittisen tavoiteajattelun keskiössä. Lisäksi noin puolet ikäluokasta tulisi jo ohjata korkeakouluihin.

Tätä taustaa vasten tuntuu ihmeelliseltä, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan yllättävältä, että jälleen ollaan koko väestöä, nyt aikuisväestöä, koskevan osaamistason temppelinharjalla. Jälleen kuullaan vastustusta, ikään kuin historia toistaisi itseään.

Teknologiateollisuuden, niin myös muidenkin alojen isännät haluisivat valita, keille osaamisen etuus voidaan tarjota. Kaikki työntekijät eivät siis olisi ammattitaidon kehittämisen tarpeessa, vaikka isäntienkin julistuksissa kaikuvat pärjääminen ja korkea osaaminen.

Tyhjää puhettako ovat siis työnantajien vakuuttelut osaamisen tärkeydestä? Suurin osa SAK:n jäsenliittojen jäsenistä, 69%, ei ole ollut päivääkään työnantajan kustantamassa koulutuksessa viimeisen vuoden aikana. Tämäkö on nykyaikaa?

Työnantajien puheita kuunnellessa alan kaivata vanhan ajan sivistysporvaristoa apuun ja selvittämään vanhoihin poteroihin unohtuneille, että kehityksen pitäisi jatkua.

Aikuiskoulutuksessa olisi nyt tekemisen paikka. Uudistamista tarvitsisi myös ammattiosaamisen laventaminen sivistykselliseen osaamiseen, jota tihentyvä kansainvälistyminen ja palvelumyynnin edistäminen vaatisi.

Markku Liljeström, kehittämispäällikkö

Nuoret pois työttömyyskortistosta

Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa päätettiin toteuttaa nuorten yhteiskuntatakuu.

Tarkoitus on, että jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle tai alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle nuorelle tarjotaan työ-, harjoittelu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaa viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Samalla kaikille peruskoulun päättäville taataan koulutuspaikka lukiossa, ammatillisessa koulutuksessa tai muulla tavoin.

Idea nuorten työllistämisestä työttömyyden sijaan ei ole uusi. Yhteiskuntatakuusta on puhuttu vuosikymmenet ja kokeiltukin on. Nuorten velvoitetyöllistäminen oli voimassa hetken aikaa ennen kuin se kaatui omaan mahdottomuuteensa 1990-luvun laman aikaan.

Keskeiset toimenpide-ehdotukset yhteiskuntatakuun toteuttamiseksi valmistuvat ensi vuoden alkupuolella. Oman vaikeutensa valmisteluun tuo julkisen talouden säästöpaineet.

Mitä pitäisi tehdä?

Kasvukeskuksissa tarvitaan nuorille lisää ammatillisessa koulutuksen opiskelijapaikkoja. Nyt peruskoulun päättäviä jää joka vuosi ilman opiskelupaikkaa, koska koulutuspaikkoja ei ole riittävästi siellä, missä nuoria on eniten. Tämäkään ei vielä välttämättä riitä, vaan pitäisi yksinkertaisesti velvoittaa koulutuksen järjestäjät ottamaan kaikki peruskoulun päättävät jatko-opintoihin ja valtiovallan myös maksaa korvaus tästä.

Ammatillisessa koulutuksessa on vähennettävä koulutuksen keskeyttämistä. Nyt noin 12 000 henkilöä lopettaa joka vuosi ammattiopinnot kesken. Ammatillisessa koulutuksessa tarvitaan enemmän opetusta ja ohjausta ja vaikeuksissa olevien matkassa pitämiseksi nykyistä enemmän oppilashuollon palveluja.

Koulutetuille nuorille, joille työtä ei löydy, on jatkossakin tarjottava Sanssi-kortin avulla palkkatukea työpaikan saamiseksi. Palkatonta työharjoittelua voidaan käyttää, jos nuorella ei ole ammattitaitoa ja oma ammatti on vielä etsinnässä. Mutta työharjoittelu pitäisi suunnitella työnantajan kanssa niin, että heti aluksi sovittaisiin jatkosta, esimerkiksi oppisopimuspaikasta.

Suomen Yrittäjät ovat tarjonneet keinoksi nuorten työllistämiseen palkka-alea ja nuorten oppisopimuskoulutukseen koko työsuhteen ajaksi koeaikaa. Nuoria työssäkäyviä köyhiä en Suomeen halua. Sen sijaan olisi syytä löytää uusia porkkanoita kepin sijaan.

Ensimmäiseksi olisi korjattava opintotuen epäkohdat ja poistettava opintorahassa vanhempien tulojen vaikutus itsenäisesti asuvilta toisen asteen opiskelijoilta. Työmarkkinatuen työharjoittelun ajalta olisi tarpeen saada ylläpitokorvausta, jotta nuoret saisivat edes työmatkakulut maksettua.

On mahdollista, että työttömyys kasvaa ensi vuonna. Poliitikot ovat silloin paljon vartijoina, kun valtion taloudesta päätetään. Vaarana on, että nuorten työttömyys kasvaa ja heikoimmassa asemassa olevat ajautuvat kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Nuorten yhteiskuntatakuun toimenpiteillä tällainen kehitys olisi mahdollista estää, mutta ei ilman rahaa.

Saana Siekkinen, kehittämisjohtaja

Eurooppalainen talousraami tarvitsee työntekijöiden hyväksynnän

Maanantai 28.11. oli suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa juhlava päivä. Saatiin aikaan raamisopimus tuomaan niin työntekijöille kuin työnantajillekin turvaa maailmantalouden epävakauden keskellä. Työelämän kehittämisellekin annettiin suuntaa.

Samaan aikaan eri puolilta Eurooppaa tulee aivan toisenlaisia viestejä. Liettuassa hallitus on heikentämässä irtisanomissuojaa ja pidentämässä työaikoja. Unkarin hallitus purkaa työntekijöiden oikeuksia ja kolmikantaisen yhteistyön rakenteita. Kreikassa ammattiliitot vastustavat palkkojen ja sopimusoikeuksien leikkauksia yleislakolla.

Saamme olla tyytyväisiä, että meillä menee paremmin. Kovin suureen helpotukseen ei kuitenkaan ole aihetta, ylimielisyydestä ja vahingonilosta puhumattakaan.

Työntekijöiden Liettuassa, Unkarissa, Kreikassa ja monessa muussa Euroopan maassa kohtaamat etujen ja oikeuksien heikennykset eivät ole vain heidän asiansa. Huonot uutiset kertovat yhteisistä eurooppalaisista ongelmista. Siksi niitä on syytä pitää hälyttävinä myös meillä Suomessa.

Eurokriisin myötä on tehty selväksi, että huonosti hoidettu talouspolitiikka yhdessä euromaassa vaarantaa koko alueen vakauden. On puhuttu kestämättömistä valtionveloista ja budjettialijäämistä.

 Niiden lisäksi pitäisi kuitenkin puhua myös kestämättömästä työmarkkinapolitiikasta. Palkkoja polkeva ja työmarkkinoiden vuoropuhelua halveksiva EU-maa vaarantaa oman kansansa lisäksi kaikkien muidenkin unionimaiden hyvinvoinnin. Myös Suomen.

Erityisen vakavan tilanteesta tekee se, että hallitukset eri puolilla Eurooppaa eivät päädy samansuuntaisiin työntekijöitä kurittaviin ratkaisuihin täysin sattumalta ja omasta aloitteestaan.

 Esimerkiksi Kreikassa Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat vaatineet työehtosopimusten suojan heikentämistä. Nämä ovat kaikki instituutioita, joissa Suomikin on mukana. Olemme siis osallisia myös siinä, minkälaista politiikkaa yhteisen eurooppalaisen edun nimissä vaaditaan.

Kun EU-maille nyt ollaan rakentamassa entistä tiiviimpiä talouspolitiikan raameja, on unionin sopimuspöytiin syytä viedä vaativat terveiset Suomen raamisopimuksen tekijöiltä. Ilman ammattiliittojen vahvaa panosta ja työntekijöiden hyväksyntää talouden tervehdyttäminen ei onnistu.

Kestävä kriisinhoito edellyttää demokraattisten oikeuksien ja osallisuuden vahvistamista, ei heikentämistä. Muuten edessä on konfliktien tie, eikä se ole kenenkään etu.

Pekka Ristelä, kansainvälisten asioiden asiantuntija

Turskaa tulee?

Vuosia sitten pääsin vierailemaan isäni työpaikan, Kansallispankin, dealing-hallissa. Muistan kiihkeän tunnelman. Näyttöruudut syöttävät viimeisintä tietoa kursseista. Ostetaan ja myydään. Nopeita päätöksiä ajan hermolla. Jännitystä ja stressiä. Pahimmillaan, väärästä päätöksestä, kuten diilerien kielellä sanotaan, tulee turskaa (tappiota).

Tunnelma on useamman kerran palautunut mieleeni nykypäivän työelämässä. Ajatellaanpa pelkästään työpaikalla pidettäviä kokouksia. Ihmisiä tulee ja menee. Piipahdetaan ”minulla oli just yksi kokous ja siirryn kohta toiseen, en nyt ehdi olemaan täällä pidempään”. Kännykät syöttävät viestejä, joita luetaan samalla, kun kuunnellaan toisella korvalla itse kokousta. Ehtiihän siinä lukemaan myös muitakin tärkeitä papereita. Niin ja se Facebook-päivityskin.

Puhutaan multitaskingista, usean asian tekemisestä yhtä aikaa. Informaatiota ja kiirettä syöttävässä nyky-yhteiskunnassamme syöksymme paikasta paikkaan ja asiasta asiaan kaikkea yhdistellen. Reagoimme heti muualta tuleviin ärsykkeisiin, kuten kännykän viesteihin.

Tuntuu ja kuulostaa ehkä tehokkaalta, mutta tutkimukset ovat osoittaneet usean asian tekemisen samanaikaisesti stressaavan ja haittaavan kykyämme tehdä harkittuja päätöksiä. Kunnolla pohdittu päätös edellyttää aitoa, todellista läsnäoloa.

Entä jos tärkeimmätkin päätökset tehdään nykyisin muita asioita samalla miettien?

-”Nyt näyttää siltä, että tilastot ovat väärässä, kyllä täällä todellisuudessa on miljardien eurojen vaje.”

- Kännykkää räpistellen: ”hhhmmm, jaha. Tota, mulla alkaa just toinen palaveri, mutt palataan.”

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Mediakupla nimeltään Suuri kuoppa

Mika Maliranta teki raportin EVAlle tuottavuudesta ja se sai yllättävän suuren huomion mediassa. On muuten jännä juttu, miten käsitteet saadaan iloisesti sekoitettua, kun puhutaan ”vähän sinnepäin”.

Eräässäkin uutisoinnissa oli tästä raportista saatu pääteltyä, että Suomessa olisi työn tuottavuus laskenut. Eli oli ymmärretty  tuotantoa syntyneen entisellä työpanoksella aiempaa vähemmän ja sen perusteella työpaikoilla on 150 000 ihmistä tyhjän panttina lekottelemassa.

Tilastokeskuksen tietojen perusteella viime vuonna työn tuottavuus kasvoi arvonlisäyksen kautta laskettuna 4 % edellisestä vuodesta ja tuotoksen kautta laskettuna se kasvoi 3,6 %. Fakta on se, että työn tuottavuus on kasvanut, ei laskenut.

Vielä jännempää on, kun vääristä päätelmistä tehdään toimenpidesuosituksia. Helsingin Sanomissa (16.11.) Jorma Ollilla vääntelee EVAn poliittista pamflettia toimenpidesuosituksiksi – ja vieläpä sellaisiksi, jotka itse raportissakin on epäsuorasti todettu epäonnistuneiksi. Ollilaa siteeraten: ”palkkauksen ja muiden työehtojen on oltava joustavampia, jotta tilannekohtaisesti pystytään rakentamaan työllisyyden ja tuottavuuden kannalta parhaat ratkaisut”.

Kuitenkin raportissakin todetaan Yhdysvaltojen tuottavuuskehityksen pudonneen trendiltään Suomea voimakkaammin ja juuri siellä on käytössä Ollilan kaipaamat lääkkeet. Eli pelkistäen: meille kaivataan tautiin sellaisia lääkkeitä, joilla eräs toinen sairas on tullut entistä kipeämmäksi. Jep jep – sanoisi yksi piirrossarjan poliitikko entisessä viihdeohjelmassa.

Homma menee seuraavasti: EVAn uusi raportti Suuri kuoppa heittää ilmoille kivan teoreettisen mallin. Siinä työn tuottavuuden pitäisi trendinomaisesti kasvaa koko ajan entistä enemmän. Sinänsä hyväkin tavoite, mutta missä työelämän asiassa näin voisi käydä, että koko ajan kasvu paitsi jatkuisi, myös voimistuisi? Itse EVAn raportissakin todetaan työn tuottavuuden kasvaneen, mutta ei enää kiihtyvällä vauhdilla.

Ongelmana ei siis ole, etteikö työn tuottavuus kasvaisi. Tämä on hyvä pitää mielessä. Tuottavuus on kasvanut ja kasvaa. Siitä olen samaa mieltä, että pitäisi tehdä toimenpiteitä, että kasvu olisi voimakkaampaa. Sen sijaan keinoista olen Ollilan Hesarin kirjoituksen kanssa jyrkästi eri mieltä.

Eiköhän olisi rehellistä todeta, että EVAn tarkoituksena on pelotella suomalaisia ja erityisesti päättäjiä. Tämähän on tuttua touhua. Päämääränä ei ole huoli tuottavuuden kasvusta. On yritetty keksiä jotain uskottavalta kuulostavia perusteluja, joiden perusteella voitaisiin uhkauksenomaisesti saada omia (siis elinkeinoelämän) intressejä edistettyä.

Tuottavuuden kasvattaminen on tärkeää, mutta se tapahtuu parhaiten ja kestävimmin siten, että tehdään työpaikalla asioita oikein ja oikeita asioita. Turha työ on yhtä rasittavaa kuin tärkeä työ. Niistä ensiksi mainittu ei lisää tuottavuutta.

Juha Antila, kehittämispäällikkö

Deflaatio tuhoaa kotona ja puutarhassa

Me eurokansalaiset seuraamme kasvavalla kauhulla, kuinka EU nilkuttaa kriisikokouksesta seuraavaan.

Miksi taloudelliset ongelmat ovat näin vakavat? Miksi suuret summat muiden maiden takaamaa tai lainaamaa rahaa eivät ole tuoneet helpotusta yksittäisten maiden tai euroalueen kriisiin?

Pääosa tiedotusvälineistä, talousasiantuntijoista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista pitää syypäänä yksittäisten maiden yksittäisiä poliittisia päättäjiä. Kreikan, Italian, Portugalin, Espanjan ja Irlannin hallitukset ovat halvan lainarahan hurmoksessa varmasti tehneet vakavia talouspoliittisia virheitä.

Eikö kansanvaltaisesti valittujen päättäjien virheistä kansan pidäkin kärsiä? Siksi useat suomalaiset ja saksalaiset uskovat, että EU:n, EKP:n ja IMF:n määräämät työttömyyttä tuovat säästöpaketit ja veronkorotukset ovat oikeutettuja rangaistuksia näiden maiden aiemmista synneistä.

Osa virheistä on tehty jo 10 - 20 vuotta sitten, joten on julmaa laittaa nykynuoret kärsimään työttömyydestä. Vielä julmempaa on, että EKP:n vahvan euronpolitiikka ja muita teollisen maailman keskuspankkeja korkeammat korot ovat pahentaneet ongelmia.

Vielä synkempää on se, että Kreikan, Portugalin ja Irlannin lainoituksen ehtona tarjotut säästötoimet ovat johtaneet talouskasvun hyytymiseen tai jopa bruttokansantuotteen laskuun. Maiden velanmaksukyky ei ole säästötoimien seurauksena parantunut vaan heikentynyt, kun heikko talouskasvu on johtanut hintojen laskuun.

Talouskasvu on yhteiskunnan moottori, joka saa investoinnit liikkeelle ja varmistaa, että ihmiset uskaltavat kuluttaa. Ostopäätöstä ei lykätä, jos hinnat eivät kohtuuttoman nopeasti putoa. Pieni inflaatio houkuttelee tekemään hankinnat etunojassa ja vaikka velkarahalla, kun tuotteiden ja palveluiden hinnat ovat nousussa. Velkaa uskaltaa ottaa, jos voi luottaa, että velkataakka muuttuu asteittain kevyemmäksi, kun nimellisansiot nousevat.

Siksi kohtuullinen inflaatio on parempi vaihtoehto kuin deflaatio, jolloin esimerkiksi asuntojen, koneiden ja laitteiden hinnat laskevat ja pahimmassa tapauksessa palkatkin putoavat. Investoinnit siirtyvät, koska huomenna kaikki on halvempaa.

Yritykset ja palkanansaitsijat eivät uskalla ottaa lainaa, koska laskevien hintojen ja palkkojen maailmassa velkataakka tulee yhä raskaammaksi kantaa. Kuluttajien lisäksi deflaatiosta kärsivät sijoittajat ja pankit, kun velalliset eivät kykene maksamaan velkojaan. Deflaatio ajaa taloudellisen toiminnan tuhoisaan kierteeseen.

Keskiajalla sairaista ihmisistä laskettiin verta, koska uskottiin, että veressä oleva paha tulee näin pois. Tulos oli kuitenkin päinvastainen, kun potilaan voimat ehtyivät verenvähyyteen.

Tänä päivänä Euroopassa jo muutenkin suurissa vaikeuksissa olevien kriisimaiden ongelmien ratkaisuksi määrätään suonen iskentää ja kuppausta. Elvytyksen sijaan kuristetaan ja kiristetään. Nämä toimet on tehty sijoittajien ja pankkien vaatimuksesta, jotta luottamus markkinoilla palaisi.

EU:n ja EKP:n tarjoamat lääkkeet eivät ole tehonneet, koska tiukat säästötoimet vievät yhä useammat maat kuilun partaalle ja sen ylikin. Pankit ja sijoittajat ovat saaneet tahtonsa lävitse, mutta talouskasvun hiipuessa ovat jo menettäneet paljon. Euroalueen nykyinen säästölinja on hyvin vaarallinen, sillä deflaatio tuhoaa kotona ja puutarhassa.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Kirjoittajavieras: Tuottavuustietoisuus hukassa

Tuottavuuden kehittäminen on tapetilla sekä hallitusohjelmassa että yksittäisten organisaatioiden tavoitteissa.

Tuottavuuden parantaminen on välttämätöntä kilpailtaessa halvempien tuotantokustannusten maiden kanssa globaalissa maailmantaloudessa. Kuva on yksittäisen työntekijän näkökulmasta varsin yksinkertainen – paranna tuottavuuttasi. Vai onko sittenkään?

Usein ajatellaan, että yrityksissä tuottavuuden parantaminen on markkinoiden kautta sisäänrakennettu tavoite. Jos tuottavuus ei ole riittävä, saa potkut.

Mikä motivoisi tuottavuuden parantamiseen aitojen markkinoiden puuttuessa eli julkisella sektorilla?

Näkemyksemme mukaan tuottavuuden kehittämisen yhtenä keskeisimpänä esteenä on tuottavuustietoisuuden puuttuminen ja tästä seuraava motivaatiopula. Tuottavuustietoisuudella tarkoitamme ymmärrystä eri toimintojen ja jopa yksittäisten työntekijöiden tuotoksista ja vaikutuksista suhteessa organisaation tai laajemman kokonaisuuden tavoitteisiin.

Tuottavuuden perinteinen määritelmä tuotoksen ja panoksen välisenä suhteena on näennäisen yksinkertainen, mutta ei silti itsestäänselvyys kaikille suomalaisille.

Moni yt-kutsun saanut työntekijä varmasti pohtii, että tarkoittaako tuottavuuden kehittyminen sitä, että omistajille jää enemmän käteen? Tai onko tuottavuuden kehittämisessä kyse siitä, että vanhukset jätetään oman onnensa nojaan, koska kotona asuminen on yksinkertaisesti halvempaa? Entä kuka määrittelee tavoitteet, joiden varassa tuottavuustyötä tehdään?

Lisähaasteita tuottavuus-käsitteen tulkintaan tuo palveluvetoinen yhteiskunta, jossa tuotokset eivät ole laadultaan tasavertaisia, vaan vaihtelevat palvelutilanteesta toiseen. Asiakas vaikuttaa palvelutapahtumaan omilla asenteillaan ja odotuksillaan. Palvelun arvo syntyy yhteistyössä, jonka vuoksi vakiotuotoksen määrittely on usein mahdotonta. Kustannusten leikkausta ei voida pitää tuottavuuden kehittämisen ainoana lähtökohtana.

Yritämme siis sanoa, että tuottavuus-käsite ei ole niin yksinkertaisesti tulkittavissa, kuin julkisessa keskustelussa usein oletetaan. Jotta voidaan odottaa sitoutumista tuottavuuden kehittämistyöhön, tulee ensin pyrkiä parantamaan yleistä tuottavuustietoisuutta.

Hyvä esimerkki tuottavuustietoisuuden puuttumisesta on Kreikka, jossa ei ole nähty erikoisten etuisuuksien yhteyttä kansantalouden vakauteen. Kreikan esimerkki on syytä pitää mielessä myös Suomen työsopimusneuvotteluissa.

Tuottavuustietoisuuden lähtökohtana on se, että tiedetään tuottavuuden nykytila. Muussa tapauksessa ei ole mahdollista tietää, mihin suuntaan tarkasteltava suure kehittyy. Mikäli kaikille toimijoille, aivan ruohonjuuritasolta lähtien, kyetään viestimään missä olemme nyt, miten tuottavuutemme suhteutuu muihin toimijoihin ja mihin olemme pyrkimässä, ovat lähtökohdat toiminnan kehittämiseen olemassa.

Miten tuottavuustietoisuutta sitten voidaan kehittää? Yksi vastaus tähän kysymykseen on: mittaamalla. Nykyisin käytössä olevat mittarit jäävät valitettavan usein työntekijöiden näkökulmasta etäisiksi eikä niiden merkitystä ymmärretä. Tietojen syöttäminen järjestelmiin pelkän tilastoinnin tai ylätason päätöksenteon vuoksi tuntuu turhalta.


Tuottavuustietoisuutta lisäävät mittarit viedään ruohonjuuritasolle ja rakennetaan yhteistyössä henkilöstön kanssa. Tästä on saatu hyviä esimerkkejä muun muassa Helsingin kaupungin sosiaalivirastossa, jossa henkilöstö on aktiivisesti osallistunut mittareiden suunnitteluun.

Mittausinformaation avulla voidaan tehdä työ näkyväksi. Tämä tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi tervehenkiseen vertailuasetelmaan ja kilvoitteluun samankaltaisten työyksiköiden välillä. Myös tulospalkkaukselle syntyy oikeudenmukaisempi perusta, kun tavoitteiden asettaminen ja seuranta helpottuvat. Tuottavuustietoisuutta tukevat mittarit toimivat tuottavuuden kehittämisen motivaattorina


Kirjoittajavieraat ovat tutkijatohtori Aki Jääskeläinen ja tutkijatohtori Harri Laihonen,  PMteam - Suorituskyvyn johtamisen tutkimusryhmä, Tampereen teknillinen yliopisto