SAK:n 1 800 euron tavoite on samapalkkatavoite

Euroopan sosiaalisen peruskirjan mukaan kohtuullinen alin palkka on sellainen, että verojen jälkeen työntekijä saa vähintään 60 prosenttia kansallisesta nettokeskipalkasta.

Suomen valtio on yksi niistä maista, jotka eivät ole tätä asiakirjaa hyväksyneet. Olemme huonossa seurassa yhdessä itäisen Keski-Euroopan maiden kanssa.

Tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuusnäkökulman kannalta tärkeimmät työehtosopimustavoitteet ovat päässeet SAK:n ensi viikolla alkavan edustajakokouksen käsittelyyn tulevan tavoiteohjelmaesityksen Oma työ, yhteiset oikeudet samalle sivulle. Ne on kirjattu näin:

SAK:laisen palkkapolitiikan perusajatuksena on myös solidaarisuus. Samasta ja samanarvoisesta työstä on maksettava sama palkka. Naisten ja miesten välisen palkkaeron supistamista on jatkettava voimakkaasti. Samapalkkaisuusohjelma on otettava huomioon kaikilla sopimustasoilla.


SAK:lainen ammattiyhdistysliike toimii tehokkaasti myös matalimpien palkkojen korottamisen puolesta. Näiden alojen palkkakehityksen on saavutettava nopeammin palkansaajien keskiansioita.

Vuoteen 2016 mennessä kaikkiin SAK:laisiin työehtosopimuksiin on sovittava alimmaksi taulukkopalkaksi 1 800 euroa kuukaudessa. Tämä tavoite taataan parhaiten myös suosimalla palkkaratkaisuissa euromääräisiä palkankorotuksia prosentuaalisten palkkaratkaisujen sijaan.

Tavoitteet kytkeytyvät läheisesti myös toisiinsa, sillä tilastokeskuksen palkkarakennetilaston tietojen mukaan kokoaikaisessa työssä olevista alle 1 800 euroa ansaitsevia palkansaajia oli vuonna 2009 hieman yli 90 000. Heistä miehiä oli 26 000 ja naisia 64 000.

Tämä tilastotieto osoittaa, että pienituloisten asemaa parantava solidaarinen palkkapolitiikka on samalla tehokasta samapalkkapolitiikkaa.

Pian nähdään, hyväksyykö SAK:n korkein päättävä elin, edustajakokous, näin kunnianhimoisen tavoitteen?

Ainakin PAM ja JHL joutuvat tekemään hartiavoimin töitä, että työehtosopimusneuvotteluissa työnantajapuoli taipuu tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta edistävään 1 800 euron alimpaan sopimuspalkkaan.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Kirjoittajavieras: Yhteiskunnan muutoskyky

Amerikkalainen taloushistorioitsija Moses Abramovitz julkaisi 1986 artikkelin taloudellisesta kasvusta ja yhteiskunnan muutoskyvystä (social capability), ”Catching Up, Forging Ahead, and Falling Behind” (kiinni kurominen – johtoon siirtyminen – jälkeen jääminen).

Artikkeli kuuluu Journal of Economic Historyn viitatuimpiin artikkeleihin. Lyhykäisyydessään sen sisältö on seuraava:

 - Jälkeenjääneiden talouksien muutos ei ole automaattista

- Instituutiot selittävät yhteiskunnan muutoskykyä
- Voi käydä myös huonosti.

Perifeeriselle Suomelle kävi hyvin. Suomi muuntui nopeasti agraarisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman rikkaimmista kansakunnista. Abramovitzia seuraten voidaan siis väittää, että muutoskykyä löytyi. Muutoskyky näkyi esimerkiksi eläkejärjestelmien rakentamisena ja ihmisten välisen tasa-arvon lisääntymisenä.

 Muutoksen myötä köyhyys väheni. Tähän suuntaan kuljettiin, koska talous kasvoi ja osa kasvun hedelmistä siirrettiin työuran jälkeiseen aikaan ja köyhimmille ihmisille.

 Toinen mielenkiintoinen näkökulma muutoskyvyssä on 1990-luvun lama ja sen jälkeinen aika. Sosiaalipolitiikan tutkimuksen valtavirta on keskittynyt siihen, kuinka Suomessa on kuljettu viime vuosikymmenet väärään suuntaan ja usein selitykseksi on tarjottu uusliberalismia.

 Tuoreempaa näkökulmaa voisi löytyä suuntaamalla katsetta eduista niiden rahoitukseen. Kuinka kestävällä pohjalla hyvinvointivaltion rahoitus oli 1980-luvun lopulla?

  Nyt ekonomistit väittävät, että tulevaisuudessa kasvu hidastuu väestörakenteen ikääntymisen vuoksi. Jos näin käy, tuntuu järkevältä, että nopeamman kasvun aikana systeemiä sopeutettiin tähän uuteen vaiheeseen. Lamatutkimus niin meillä kuin muuallakin osoittaa, että kriisiaikoina ja välittömän pakon edessä sopeuttamistoimet ovat harvoin erityisen onnistuneita.

 Olisi kuitenkin uskaliasta väittää, että tulevat haasteet olisivat sen suurempia kuin mitä suomalainen yhteiskunta on kokenut viimeisen vuosisadan aikana. Sellaiseksi ne saattavat kuitenkin muuttua, jollei muutoskykyä ja taloudellisen kasvun edellytyksiä vaalita myös jatkossa.

 Presidentti Mauno Koivisto kansantajuisti näköalan lamavuonna 1992:

 "On sellainen vanha sanonta, että jos ei ole rahaa, niin ei ole rahaa, vaikka olisi kuinka rikkaan talon poika."

Matti Hannikainen, valtiotieteen tohtori

 Blogin kirjoittajavieras  VTT Matti Hannikainen  kirjoittaa  2012 ilmestyvää yksityisalojen työeläkkeiden historiaa.

Tervetuloa pelottavaan työelämään!

Nuorista miehistä 31  % ja nuorista naisista peräti 46  % on sitä mieltä, että työelämä on pelottava paikka (Taloudellinen tutkimuskeskus: Nuorten arvot ja elämä 2009).

Kyse on siis 15–21-vuotiaista nuorista, joten kokemukset työelämästä ovat monilla vielä vähäiset. Ettei nyt vaan media ollut tämänkin sopan lietsonut tyhjästä jauhamalla työelämän epävarmuudesta ja muista ikävistä asioista liikaa?

Jos työnantajia on uskominen, työelämän ongelmat yleensäkin ovat mediakupla ja itseään toistava myytti jolle ei ole mitään tilastollista pohjaa.

Onkohan näin?

Totta on, että esimerkiksi työolotutkimukset osoittavat,  että työelämälle annetut arvosanonat ovat joiltain osin parantuneet ja monet pysyneet ennallaan. Ne ovat kuitenkin keskiarvoja. Silloin jää joko tahattomasti tai tietoisesti huomioimatta se – verratakseni työelämää nyt ihmiskehoon – että pää on tulessa ja jalat palelevat. Keskiarvolla mitaten olo on silloin ihan jees.

SAK:n jäsentutkimus ”Luottamus liikkeessä” kertoo osaltaan viestiä työelämän polarisaatiosta. Viimeisen 15 vuoden aikana SAK:n jäsenkentässä ihmisten tulevaisuuteen kohdistuvat huolet ovat voimistuneet. Toisaalta samaan aikaan niiden osuus, jotka eivät ole millään lailla huolissaan, on kasvanut liki puoleen jäsenistöstä.

Ihmisten huolet ovat vahvasti kytköksissä siihen, mitä ympärillä todellisuudessa tapahtuu. Se ei ole pelkkää mediakiehuntaa. Huoli omasta työllisyydestä on erityisesti pinnassa teollisuudessa työskentelevillä ja niillä, jotka tekivät jotakin muuta kuin vakituista ja kokoaikaista työtä. Huoli siitä, ettei selviydy työssä ja terveys pettää, koskettaa taas erityisesti naisia ja ikääntyneitä.

Sen sijaan optimistisempi suhtautuminen tulevaisuuteen on niillä ihmisillä, joilla on vakituinen työsuhde ja joiden työpaikalla johto arvostaa työntekijöitä. Työnantajien kannattaisikin kohdistaa katse median sijasta peiliin.

Se, että työelämässä ihmiset jaetaan voittajiin ja häviäjiin, heikentää myös voittajien hyvinvointia. Pelko putoamisesta ulottuu laajalle - niihinkin, jotka eivät ole työelämässä vielä ehtineet olla päivääkään.

Linnea Alho, tutkija

Ei elämästä selviä hengissä – silti työturvallisuus on pistettävä kuntoon

Vierailin parisen vuotta sitten Keski-Suomessa eräässä tehtaassa, joka oli siirtynyt muutamaa vuotta aikaisemmin norjalaisomistukseen.

 Kävimme firman johdon ja luottamusmiesten kanssa läpi ulkomaalaisomistuksen tuomia muutoksia työpaikalla.

Kieltämättä yllätyin, kun firman edustajat totesivat yhtenä merkittävänä muutoksena, että työturvallisuusasiat on pistetty kuntoon. Tarvitaanko meillä vuonojen miehiä kertomaan, mitä pitäisi tehdä?

Joskus kuulee vitsinomaisesti heitettynä, että meillä Suomessa kaikkea vahditaan byrokraattisella otteella ja vedetään kontrolli yli. Että kohta varmaan saunassakin pitää istua kypärä päässä.

Äkkiseltään voi ehkä siltä tuntua, että kaikkea valvotaan. Mutta missä sitten lienee vika, kun säädökset eivät oikein tuota toivottua tulosta? Mainitsemassani yrityksessä turvallisuusasioita ei enää hoideta byrokraattisena pakkopullana, vaan ne otetaan vakavasti. Asenne on muuttunut.

Vaikka elämästä ei Juicen sanojen mukaan selviäkään hengissä, niin ei sitä pitäisi joutua viettämään myöskään työn vammauttamana. Sanotaan, että se mikä ei tapa – vahvistaa. Eräs kirjailija väänsi toteamuksen ehkä todenperäisempään muotoon, se mikä ei tapa – vammauttaa.

Ennen kuin jatkat lukemista, arvaapa kuinka monta vakuutuslaitosten korvaamaa työpaikkatapaturmaa sattui viime vuonna Suomessa?

Vastaus: 103 000. Jos se jaetaan vuoden päivien lukumäärällä, niin joka ikinen päivä sattui 282 vakuutuslaitosten korvaamaa tapaturmaa työpaikoilla.

Tämän lisäksi viime vuonna sattui 18 500 tapaturmaa työmatkoilla. Kaiken kukkuraksi työtapaturmien määrä nousi 5 prosenttia edellisestä vuodesta. Ja näissä luvuissa eivät ole mitkään pikku haverit mukana.

Ei elämästä selviä hengissä, mutta pitäisi yrittää selvitä terveenä. Se on jokamiehen oikeus jos mikä.

Juha Antila, kehittämispäällikkö