Nuoret pois työttömyyskortistosta

Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa päätettiin toteuttaa nuorten yhteiskuntatakuu.

Tarkoitus on, että jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle tai alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle nuorelle tarjotaan työ-, harjoittelu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaa viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Samalla kaikille peruskoulun päättäville taataan koulutuspaikka lukiossa, ammatillisessa koulutuksessa tai muulla tavoin.

Idea nuorten työllistämisestä työttömyyden sijaan ei ole uusi. Yhteiskuntatakuusta on puhuttu vuosikymmenet ja kokeiltukin on. Nuorten velvoitetyöllistäminen oli voimassa hetken aikaa ennen kuin se kaatui omaan mahdottomuuteensa 1990-luvun laman aikaan.

Keskeiset toimenpide-ehdotukset yhteiskuntatakuun toteuttamiseksi valmistuvat ensi vuoden alkupuolella. Oman vaikeutensa valmisteluun tuo julkisen talouden säästöpaineet.

Mitä pitäisi tehdä?

Kasvukeskuksissa tarvitaan nuorille lisää ammatillisessa koulutuksen opiskelijapaikkoja. Nyt peruskoulun päättäviä jää joka vuosi ilman opiskelupaikkaa, koska koulutuspaikkoja ei ole riittävästi siellä, missä nuoria on eniten. Tämäkään ei vielä välttämättä riitä, vaan pitäisi yksinkertaisesti velvoittaa koulutuksen järjestäjät ottamaan kaikki peruskoulun päättävät jatko-opintoihin ja valtiovallan myös maksaa korvaus tästä.

Ammatillisessa koulutuksessa on vähennettävä koulutuksen keskeyttämistä. Nyt noin 12 000 henkilöä lopettaa joka vuosi ammattiopinnot kesken. Ammatillisessa koulutuksessa tarvitaan enemmän opetusta ja ohjausta ja vaikeuksissa olevien matkassa pitämiseksi nykyistä enemmän oppilashuollon palveluja.

Koulutetuille nuorille, joille työtä ei löydy, on jatkossakin tarjottava Sanssi-kortin avulla palkkatukea työpaikan saamiseksi. Palkatonta työharjoittelua voidaan käyttää, jos nuorella ei ole ammattitaitoa ja oma ammatti on vielä etsinnässä. Mutta työharjoittelu pitäisi suunnitella työnantajan kanssa niin, että heti aluksi sovittaisiin jatkosta, esimerkiksi oppisopimuspaikasta.

Suomen Yrittäjät ovat tarjonneet keinoksi nuorten työllistämiseen palkka-alea ja nuorten oppisopimuskoulutukseen koko työsuhteen ajaksi koeaikaa. Nuoria työssäkäyviä köyhiä en Suomeen halua. Sen sijaan olisi syytä löytää uusia porkkanoita kepin sijaan.

Ensimmäiseksi olisi korjattava opintotuen epäkohdat ja poistettava opintorahassa vanhempien tulojen vaikutus itsenäisesti asuvilta toisen asteen opiskelijoilta. Työmarkkinatuen työharjoittelun ajalta olisi tarpeen saada ylläpitokorvausta, jotta nuoret saisivat edes työmatkakulut maksettua.

On mahdollista, että työttömyys kasvaa ensi vuonna. Poliitikot ovat silloin paljon vartijoina, kun valtion taloudesta päätetään. Vaarana on, että nuorten työttömyys kasvaa ja heikoimmassa asemassa olevat ajautuvat kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Nuorten yhteiskuntatakuun toimenpiteillä tällainen kehitys olisi mahdollista estää, mutta ei ilman rahaa.

Saana Siekkinen, kehittämisjohtaja

Eurooppalainen talousraami tarvitsee työntekijöiden hyväksynnän

Maanantai 28.11. oli suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa juhlava päivä. Saatiin aikaan raamisopimus tuomaan niin työntekijöille kuin työnantajillekin turvaa maailmantalouden epävakauden keskellä. Työelämän kehittämisellekin annettiin suuntaa.

Samaan aikaan eri puolilta Eurooppaa tulee aivan toisenlaisia viestejä. Liettuassa hallitus on heikentämässä irtisanomissuojaa ja pidentämässä työaikoja. Unkarin hallitus purkaa työntekijöiden oikeuksia ja kolmikantaisen yhteistyön rakenteita. Kreikassa ammattiliitot vastustavat palkkojen ja sopimusoikeuksien leikkauksia yleislakolla.

Saamme olla tyytyväisiä, että meillä menee paremmin. Kovin suureen helpotukseen ei kuitenkaan ole aihetta, ylimielisyydestä ja vahingonilosta puhumattakaan.

Työntekijöiden Liettuassa, Unkarissa, Kreikassa ja monessa muussa Euroopan maassa kohtaamat etujen ja oikeuksien heikennykset eivät ole vain heidän asiansa. Huonot uutiset kertovat yhteisistä eurooppalaisista ongelmista. Siksi niitä on syytä pitää hälyttävinä myös meillä Suomessa.

Eurokriisin myötä on tehty selväksi, että huonosti hoidettu talouspolitiikka yhdessä euromaassa vaarantaa koko alueen vakauden. On puhuttu kestämättömistä valtionveloista ja budjettialijäämistä.

 Niiden lisäksi pitäisi kuitenkin puhua myös kestämättömästä työmarkkinapolitiikasta. Palkkoja polkeva ja työmarkkinoiden vuoropuhelua halveksiva EU-maa vaarantaa oman kansansa lisäksi kaikkien muidenkin unionimaiden hyvinvoinnin. Myös Suomen.

Erityisen vakavan tilanteesta tekee se, että hallitukset eri puolilla Eurooppaa eivät päädy samansuuntaisiin työntekijöitä kurittaviin ratkaisuihin täysin sattumalta ja omasta aloitteestaan.

 Esimerkiksi Kreikassa Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat vaatineet työehtosopimusten suojan heikentämistä. Nämä ovat kaikki instituutioita, joissa Suomikin on mukana. Olemme siis osallisia myös siinä, minkälaista politiikkaa yhteisen eurooppalaisen edun nimissä vaaditaan.

Kun EU-maille nyt ollaan rakentamassa entistä tiiviimpiä talouspolitiikan raameja, on unionin sopimuspöytiin syytä viedä vaativat terveiset Suomen raamisopimuksen tekijöiltä. Ilman ammattiliittojen vahvaa panosta ja työntekijöiden hyväksyntää talouden tervehdyttäminen ei onnistu.

Kestävä kriisinhoito edellyttää demokraattisten oikeuksien ja osallisuuden vahvistamista, ei heikentämistä. Muuten edessä on konfliktien tie, eikä se ole kenenkään etu.

Pekka Ristelä, kansainvälisten asioiden asiantuntija

Turskaa tulee?

Vuosia sitten pääsin vierailemaan isäni työpaikan, Kansallispankin, dealing-hallissa. Muistan kiihkeän tunnelman. Näyttöruudut syöttävät viimeisintä tietoa kursseista. Ostetaan ja myydään. Nopeita päätöksiä ajan hermolla. Jännitystä ja stressiä. Pahimmillaan, väärästä päätöksestä, kuten diilerien kielellä sanotaan, tulee turskaa (tappiota).

Tunnelma on useamman kerran palautunut mieleeni nykypäivän työelämässä. Ajatellaanpa pelkästään työpaikalla pidettäviä kokouksia. Ihmisiä tulee ja menee. Piipahdetaan ”minulla oli just yksi kokous ja siirryn kohta toiseen, en nyt ehdi olemaan täällä pidempään”. Kännykät syöttävät viestejä, joita luetaan samalla, kun kuunnellaan toisella korvalla itse kokousta. Ehtiihän siinä lukemaan myös muitakin tärkeitä papereita. Niin ja se Facebook-päivityskin.

Puhutaan multitaskingista, usean asian tekemisestä yhtä aikaa. Informaatiota ja kiirettä syöttävässä nyky-yhteiskunnassamme syöksymme paikasta paikkaan ja asiasta asiaan kaikkea yhdistellen. Reagoimme heti muualta tuleviin ärsykkeisiin, kuten kännykän viesteihin.

Tuntuu ja kuulostaa ehkä tehokkaalta, mutta tutkimukset ovat osoittaneet usean asian tekemisen samanaikaisesti stressaavan ja haittaavan kykyämme tehdä harkittuja päätöksiä. Kunnolla pohdittu päätös edellyttää aitoa, todellista läsnäoloa.

Entä jos tärkeimmätkin päätökset tehdään nykyisin muita asioita samalla miettien?

-”Nyt näyttää siltä, että tilastot ovat väärässä, kyllä täällä todellisuudessa on miljardien eurojen vaje.”

- Kännykkää räpistellen: ”hhhmmm, jaha. Tota, mulla alkaa just toinen palaveri, mutt palataan.”

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Mediakupla nimeltään Suuri kuoppa

Mika Maliranta teki raportin EVAlle tuottavuudesta ja se sai yllättävän suuren huomion mediassa. On muuten jännä juttu, miten käsitteet saadaan iloisesti sekoitettua, kun puhutaan ”vähän sinnepäin”.

Eräässäkin uutisoinnissa oli tästä raportista saatu pääteltyä, että Suomessa olisi työn tuottavuus laskenut. Eli oli ymmärretty  tuotantoa syntyneen entisellä työpanoksella aiempaa vähemmän ja sen perusteella työpaikoilla on 150 000 ihmistä tyhjän panttina lekottelemassa.

Tilastokeskuksen tietojen perusteella viime vuonna työn tuottavuus kasvoi arvonlisäyksen kautta laskettuna 4 % edellisestä vuodesta ja tuotoksen kautta laskettuna se kasvoi 3,6 %. Fakta on se, että työn tuottavuus on kasvanut, ei laskenut.

Vielä jännempää on, kun vääristä päätelmistä tehdään toimenpidesuosituksia. Helsingin Sanomissa (16.11.) Jorma Ollilla vääntelee EVAn poliittista pamflettia toimenpidesuosituksiksi – ja vieläpä sellaisiksi, jotka itse raportissakin on epäsuorasti todettu epäonnistuneiksi. Ollilaa siteeraten: ”palkkauksen ja muiden työehtojen on oltava joustavampia, jotta tilannekohtaisesti pystytään rakentamaan työllisyyden ja tuottavuuden kannalta parhaat ratkaisut”.

Kuitenkin raportissakin todetaan Yhdysvaltojen tuottavuuskehityksen pudonneen trendiltään Suomea voimakkaammin ja juuri siellä on käytössä Ollilan kaipaamat lääkkeet. Eli pelkistäen: meille kaivataan tautiin sellaisia lääkkeitä, joilla eräs toinen sairas on tullut entistä kipeämmäksi. Jep jep – sanoisi yksi piirrossarjan poliitikko entisessä viihdeohjelmassa.

Homma menee seuraavasti: EVAn uusi raportti Suuri kuoppa heittää ilmoille kivan teoreettisen mallin. Siinä työn tuottavuuden pitäisi trendinomaisesti kasvaa koko ajan entistä enemmän. Sinänsä hyväkin tavoite, mutta missä työelämän asiassa näin voisi käydä, että koko ajan kasvu paitsi jatkuisi, myös voimistuisi? Itse EVAn raportissakin todetaan työn tuottavuuden kasvaneen, mutta ei enää kiihtyvällä vauhdilla.

Ongelmana ei siis ole, etteikö työn tuottavuus kasvaisi. Tämä on hyvä pitää mielessä. Tuottavuus on kasvanut ja kasvaa. Siitä olen samaa mieltä, että pitäisi tehdä toimenpiteitä, että kasvu olisi voimakkaampaa. Sen sijaan keinoista olen Ollilan Hesarin kirjoituksen kanssa jyrkästi eri mieltä.

Eiköhän olisi rehellistä todeta, että EVAn tarkoituksena on pelotella suomalaisia ja erityisesti päättäjiä. Tämähän on tuttua touhua. Päämääränä ei ole huoli tuottavuuden kasvusta. On yritetty keksiä jotain uskottavalta kuulostavia perusteluja, joiden perusteella voitaisiin uhkauksenomaisesti saada omia (siis elinkeinoelämän) intressejä edistettyä.

Tuottavuuden kasvattaminen on tärkeää, mutta se tapahtuu parhaiten ja kestävimmin siten, että tehdään työpaikalla asioita oikein ja oikeita asioita. Turha työ on yhtä rasittavaa kuin tärkeä työ. Niistä ensiksi mainittu ei lisää tuottavuutta.

Juha Antila, kehittämispäällikkö

Deflaatio tuhoaa kotona ja puutarhassa

Me eurokansalaiset seuraamme kasvavalla kauhulla, kuinka EU nilkuttaa kriisikokouksesta seuraavaan.

Miksi taloudelliset ongelmat ovat näin vakavat? Miksi suuret summat muiden maiden takaamaa tai lainaamaa rahaa eivät ole tuoneet helpotusta yksittäisten maiden tai euroalueen kriisiin?

Pääosa tiedotusvälineistä, talousasiantuntijoista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista pitää syypäänä yksittäisten maiden yksittäisiä poliittisia päättäjiä. Kreikan, Italian, Portugalin, Espanjan ja Irlannin hallitukset ovat halvan lainarahan hurmoksessa varmasti tehneet vakavia talouspoliittisia virheitä.

Eikö kansanvaltaisesti valittujen päättäjien virheistä kansan pidäkin kärsiä? Siksi useat suomalaiset ja saksalaiset uskovat, että EU:n, EKP:n ja IMF:n määräämät työttömyyttä tuovat säästöpaketit ja veronkorotukset ovat oikeutettuja rangaistuksia näiden maiden aiemmista synneistä.

Osa virheistä on tehty jo 10 - 20 vuotta sitten, joten on julmaa laittaa nykynuoret kärsimään työttömyydestä. Vielä julmempaa on, että EKP:n vahvan euronpolitiikka ja muita teollisen maailman keskuspankkeja korkeammat korot ovat pahentaneet ongelmia.

Vielä synkempää on se, että Kreikan, Portugalin ja Irlannin lainoituksen ehtona tarjotut säästötoimet ovat johtaneet talouskasvun hyytymiseen tai jopa bruttokansantuotteen laskuun. Maiden velanmaksukyky ei ole säästötoimien seurauksena parantunut vaan heikentynyt, kun heikko talouskasvu on johtanut hintojen laskuun.

Talouskasvu on yhteiskunnan moottori, joka saa investoinnit liikkeelle ja varmistaa, että ihmiset uskaltavat kuluttaa. Ostopäätöstä ei lykätä, jos hinnat eivät kohtuuttoman nopeasti putoa. Pieni inflaatio houkuttelee tekemään hankinnat etunojassa ja vaikka velkarahalla, kun tuotteiden ja palveluiden hinnat ovat nousussa. Velkaa uskaltaa ottaa, jos voi luottaa, että velkataakka muuttuu asteittain kevyemmäksi, kun nimellisansiot nousevat.

Siksi kohtuullinen inflaatio on parempi vaihtoehto kuin deflaatio, jolloin esimerkiksi asuntojen, koneiden ja laitteiden hinnat laskevat ja pahimmassa tapauksessa palkatkin putoavat. Investoinnit siirtyvät, koska huomenna kaikki on halvempaa.

Yritykset ja palkanansaitsijat eivät uskalla ottaa lainaa, koska laskevien hintojen ja palkkojen maailmassa velkataakka tulee yhä raskaammaksi kantaa. Kuluttajien lisäksi deflaatiosta kärsivät sijoittajat ja pankit, kun velalliset eivät kykene maksamaan velkojaan. Deflaatio ajaa taloudellisen toiminnan tuhoisaan kierteeseen.

Keskiajalla sairaista ihmisistä laskettiin verta, koska uskottiin, että veressä oleva paha tulee näin pois. Tulos oli kuitenkin päinvastainen, kun potilaan voimat ehtyivät verenvähyyteen.

Tänä päivänä Euroopassa jo muutenkin suurissa vaikeuksissa olevien kriisimaiden ongelmien ratkaisuksi määrätään suonen iskentää ja kuppausta. Elvytyksen sijaan kuristetaan ja kiristetään. Nämä toimet on tehty sijoittajien ja pankkien vaatimuksesta, jotta luottamus markkinoilla palaisi.

EU:n ja EKP:n tarjoamat lääkkeet eivät ole tehonneet, koska tiukat säästötoimet vievät yhä useammat maat kuilun partaalle ja sen ylikin. Pankit ja sijoittajat ovat saaneet tahtonsa lävitse, mutta talouskasvun hiipuessa ovat jo menettäneet paljon. Euroalueen nykyinen säästölinja on hyvin vaarallinen, sillä deflaatio tuhoaa kotona ja puutarhassa.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Kirjoittajavieras: Tuottavuustietoisuus hukassa

Tuottavuuden kehittäminen on tapetilla sekä hallitusohjelmassa että yksittäisten organisaatioiden tavoitteissa.

Tuottavuuden parantaminen on välttämätöntä kilpailtaessa halvempien tuotantokustannusten maiden kanssa globaalissa maailmantaloudessa. Kuva on yksittäisen työntekijän näkökulmasta varsin yksinkertainen – paranna tuottavuuttasi. Vai onko sittenkään?

Usein ajatellaan, että yrityksissä tuottavuuden parantaminen on markkinoiden kautta sisäänrakennettu tavoite. Jos tuottavuus ei ole riittävä, saa potkut.

Mikä motivoisi tuottavuuden parantamiseen aitojen markkinoiden puuttuessa eli julkisella sektorilla?

Näkemyksemme mukaan tuottavuuden kehittämisen yhtenä keskeisimpänä esteenä on tuottavuustietoisuuden puuttuminen ja tästä seuraava motivaatiopula. Tuottavuustietoisuudella tarkoitamme ymmärrystä eri toimintojen ja jopa yksittäisten työntekijöiden tuotoksista ja vaikutuksista suhteessa organisaation tai laajemman kokonaisuuden tavoitteisiin.

Tuottavuuden perinteinen määritelmä tuotoksen ja panoksen välisenä suhteena on näennäisen yksinkertainen, mutta ei silti itsestäänselvyys kaikille suomalaisille.

Moni yt-kutsun saanut työntekijä varmasti pohtii, että tarkoittaako tuottavuuden kehittyminen sitä, että omistajille jää enemmän käteen? Tai onko tuottavuuden kehittämisessä kyse siitä, että vanhukset jätetään oman onnensa nojaan, koska kotona asuminen on yksinkertaisesti halvempaa? Entä kuka määrittelee tavoitteet, joiden varassa tuottavuustyötä tehdään?

Lisähaasteita tuottavuus-käsitteen tulkintaan tuo palveluvetoinen yhteiskunta, jossa tuotokset eivät ole laadultaan tasavertaisia, vaan vaihtelevat palvelutilanteesta toiseen. Asiakas vaikuttaa palvelutapahtumaan omilla asenteillaan ja odotuksillaan. Palvelun arvo syntyy yhteistyössä, jonka vuoksi vakiotuotoksen määrittely on usein mahdotonta. Kustannusten leikkausta ei voida pitää tuottavuuden kehittämisen ainoana lähtökohtana.

Yritämme siis sanoa, että tuottavuus-käsite ei ole niin yksinkertaisesti tulkittavissa, kuin julkisessa keskustelussa usein oletetaan. Jotta voidaan odottaa sitoutumista tuottavuuden kehittämistyöhön, tulee ensin pyrkiä parantamaan yleistä tuottavuustietoisuutta.

Hyvä esimerkki tuottavuustietoisuuden puuttumisesta on Kreikka, jossa ei ole nähty erikoisten etuisuuksien yhteyttä kansantalouden vakauteen. Kreikan esimerkki on syytä pitää mielessä myös Suomen työsopimusneuvotteluissa.

Tuottavuustietoisuuden lähtökohtana on se, että tiedetään tuottavuuden nykytila. Muussa tapauksessa ei ole mahdollista tietää, mihin suuntaan tarkasteltava suure kehittyy. Mikäli kaikille toimijoille, aivan ruohonjuuritasolta lähtien, kyetään viestimään missä olemme nyt, miten tuottavuutemme suhteutuu muihin toimijoihin ja mihin olemme pyrkimässä, ovat lähtökohdat toiminnan kehittämiseen olemassa.

Miten tuottavuustietoisuutta sitten voidaan kehittää? Yksi vastaus tähän kysymykseen on: mittaamalla. Nykyisin käytössä olevat mittarit jäävät valitettavan usein työntekijöiden näkökulmasta etäisiksi eikä niiden merkitystä ymmärretä. Tietojen syöttäminen järjestelmiin pelkän tilastoinnin tai ylätason päätöksenteon vuoksi tuntuu turhalta.


Tuottavuustietoisuutta lisäävät mittarit viedään ruohonjuuritasolle ja rakennetaan yhteistyössä henkilöstön kanssa. Tästä on saatu hyviä esimerkkejä muun muassa Helsingin kaupungin sosiaalivirastossa, jossa henkilöstö on aktiivisesti osallistunut mittareiden suunnitteluun.

Mittausinformaation avulla voidaan tehdä työ näkyväksi. Tämä tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi tervehenkiseen vertailuasetelmaan ja kilvoitteluun samankaltaisten työyksiköiden välillä. Myös tulospalkkaukselle syntyy oikeudenmukaisempi perusta, kun tavoitteiden asettaminen ja seuranta helpottuvat. Tuottavuustietoisuutta tukevat mittarit toimivat tuottavuuden kehittämisen motivaattorina


Kirjoittajavieraat ovat tutkijatohtori Aki Jääskeläinen ja tutkijatohtori Harri Laihonen,  PMteam - Suorituskyvyn johtamisen tutkimusryhmä, Tampereen teknillinen yliopisto

Laadulla työn tuottavuutta

Elinikäinen oppiminen on varmasti meille kaikille tuttu käsite. Omalta kohdaltani olen loppututkintoni jälkeen suorittanut yhden ammatillisen pätevyyskokeen sekä kolme laajaa täydennyskoulutusta. Viimeisimmän koulutukseni kustansi oma työnantajani.

Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiö Eurofoundin kesällä julkistetun raportin mukaan työnantajan työntekijöilleen hankkima koulutus on kannattava investointi.

Raporttia varten tehdyt tapaustutkimukset osoittavat, että selkein yhteys työn laadun ja suorituskyvyn välillä liittyy koulutukseen, taitoihin ja työllistettävyyteen.

Koulutuksella edistetään työntekijän kykyjä käyttää teknologiaa ja vastata asiakkaiden tarpeisiin. Koulutus on myös vaihtoehto rekrytoinnille. Yritysten on vaikeaa ja usein kallista rekrytoida työntekijöitä, ja koulutuksen avulla toteutettava sisäinen urakehitys on edullisempi ratkaisu sekä yritykselle että työntekijöille, jotka molemmat hyötyvät työllistettävyyden lisääntymisestä.

Lisäksi urakehityssuunnitelmat ja työllisyysturva edistävät suorituskyvyn paranemista takaamalla keskinäistä ymmärrystä siitä, että yrityksessä on mahdollisuuksia uralla etenemiseen. Siten työntekijät osallistuvat enemmän ja tuntevat lojaalisuutta ja vastuuta työstään.

Tämä puolestaan tuo mukanaan monia muita etuja. Työntekijät suosittelevat työpaikkaa muille työtä etsiville, he toimivat yrityksen lähettiläinä ja suhtautuvat yrityksen menestykseen omana menestyksenään.

Tutkimus korostaa myös muita työelämän laatukysymyksiä. Terveys, turvallisuus ja hyvinvointi edistävät suorituskyvyn paranemista vähentämällä sairauspoissaoloja ja vakuutusmaksuja. Samalla lisääntyy myös työntekijöiden tyytyväisyys ja työntekijöiden vapaaehtoinen vaihtuvuus vähenee.

Työ- ja perhe-elämän tasapaino vaikuttaa samaten työntekijöiden suorituskykyyn. Rekrytointi on helpompaa. Ja kun yritys joustaa työntekijöiden tarpeiden mukaisesti, ovat työntekijät valmiita tarvittaessa tekemään suurempia työponnistuksia yrityksen puolesta.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Eurofoundin raportti perustuu 21 tapaustutkimukseen neljällä alalla (sähkö- ja rakennusala, elintarviketuotanto, rahoituspalvelut ja vakuutukset ja tukku- ja vähittäismyynti) Itävallassa, Tšekissä, Saksassa, Ranskassa, Espanjassa ja Ruotsissa.

Raportti  on osa Eurofoundin laajaa tutkimushankkeiden pakettia, johon kuuluu kattava kirjallisuuden arviointi, Euroopan yritystutkimuksen tietojen analysointi ja perusteellisia tapaustutkimuksia. Tämän selvityksen ja koko tutkimuspaketin tavoitteena on selvittää, voidaanko työn laadun parantamisella edistää työntekijän ja työpaikan suorituskykyä ja miten se voidaan tehdä.

Kunnon työn klubi

Kiitos aina ajan tasalla olevan SASK:in, ay-aktivismi on ensi perjantaina erityisen hauskaa. Neljättä kertaa järjestettävän kansainvälisen kunnon työn päivän kunniaksi SASK kutsuu ystävänsä Decent Work -iltaklubille  perjantaina 7.10. Ravintola Pacificoon Helsingin Kallioon. Tunti tiukkaa asiaa, loppuilta hyvää musiikkia ja parasta seuraa. Kunnon työn klubi – tätäkin ay-liike voi olla!

Ay-liikkeen maailmanjärjestö ITUC:in lanseeraamaa kunnon työn päivää vietetään perjantaina sadoissa tapahtumissa ympäri maailman. On joukoittain seminaareja, mielenosoituksia, bileitä ja performansseja. Toinen toistaan kekseliäämpiä tempauksia – tai mitä sanotte esimerkiksi tästä: Amsterdamissa ”kestävän shoppailun armeija” kiertää sähkömopoilla onnittelemassa työntekijöiden oikeudet vakavasti ottavia vaatekauppoja.

Tänä vuonna kansainvälisen kunnon työn päivän teemana on prekaari työ. Turvattomat työsuhteet, toimeentulon epävarmuus ja kokemus työnantajan mielivallasta ovat tuttuja työntekijöille kaikkialla maailmassa.

 Kunnon työn päivä nostaa ongelmat esiin ja muistuttaa samalla ratkaisusta: työntekijöiden järjestäytymisestä ja solidaarisuudesta, kaikkialla maailmassa ja mieluiten yhdessä yli rajojen.

Pekka Ristelä, kansainvälisten asioiden asiantuntija

Työnantajat vuokratyötä vastaan

Vuokratyön pelisääntöjä tarkisti vuonna 2007 kolmikantainen työryhmä. Nyt kolmikantainen työryhmä pohtii tiukalla aikataululla, miten EU:n hyväksymä vuokratyödirektiivi sovelletaan (implementoidaan) Suomen työelämän lakeihin ja säännöstöihin.

 Yhteisen näkemyksen aineksia voi löytyä lähimenneisyydestä, jolloin työnantajat olivat valmiit kovin ottein torjumaan vuokratyökeinottelua.

Vähemmistökommunistien lehti Tiedonantaja tuomitsi toukokuussa 1974 vuokratyöfirmojen toiminnan uudenlaisena orjakauppana. Demarin kuvaus näiden reppufirmojen toiminnasta elokuussa 1974 oli vähintään yhtä synkkä.

Työläinen oli vain kauppatavara, palkat ja verot jäivät usein maksamatta ja lopulta suuret rahat jäivät lurjuksille. SDP:n pää-äänenkannattaja ennakoi syyskuussa, että vuokratyöyritysten toiminta tulisi kielletyksi.

Metalliliiton puheenjohtaja Sulo Penttilä arvosteli syyskuussa 1974, että työvoiman voimakas kysyntä oli tuonut työelämään epäterveitä ilmiöitä, joita olivat muotiin tulleet reppufirmat sekä runsaat yli- ja viikonlopputyöt.

Kansan Uutiset uutisoi tammikuussa 1975 työnantajien kiertävän palkkasidonnaisia sosiaalimaksuja vuokratyöyritysten avulla. Turun telakalta tuli aloite, että ammattiliiton olisi ryhdyttävä toimiin työvoiman vuokrauksen lopettamiseksi. Metalliliitto uhkasi tammikuussa 1975 reppufirmoja voimatoimilla.

Vasemmistopuolueet ja ammattiyhdistysliike eivät käyneet reppufirmojen vastaista taistelua yksin. STK ja Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliitto pyrkivät jo syyskuussa 1961 rajoittamaan työvoiman vuokrausta harjoittavien yritysten toimintaa.

Työnantajien ongelmana oli tuolloin se, että vuokratyöyritykset värväsivät etenkin metalliteollisuudesta ammattitaitoista työvoimaa. Sitten nämä yritykset tarjosivat työntekijöitä vuokralle maksusta, joka oli huomattavasti korkeampi kuin teollisuuden ammattimiesten palkat. Vuokratut työntekijät saivat vuokrayhtiöltä huomattavasti korkeampia palkkoja kuin vastaavissa töissä olevat vakinaiset työntekijät, joiden rinnalla he työskentelivät.

STK:n toimitusjohtaja Johan Nykopp ennakoi, että tämä johtaisi palkkatason liukumiseen ja työrauhan häiriintymiseen. Tekstiiliteollisuutta edustanut varatuomari Stig Hästö esitti, että jäsenyrityksiä olisi kehotettava välttämään työvoimaa vuokraavien yritysten palveluksia. STK lähetti asiasta kiertokirjeen jäsenyrityksilleen.

Työvoiman ylikysyntä toi samanlaisia työvoimaongelmia yrityksille jälleen 1970-luvulla. Vaikutusvaltainen STK:n johtajista ja toimialaliittojen toimitusjohtajista koostunut STK:n työehtosopimusvaliokunta hyväksyi joulukuussa 1974 päätöksen, joka sisälsi yksityiskohtaiset ja tiukat määräykset, joiden tavoitteena oli vuokratyön lopettaminen ja rajoittaminen.

Tarkoitus oli estää työvoiman vuokrausyritysten harjoittama epäterve työvoiman niukkuuteen perustunut keinottelu. Hylättävä vuokratyövoiman käyttö oli sellaista, jossa tilaaja turvautui yritykseen, joka välitti pelkästään työvoimaa. Päätös sisälsi myös tarkan vuokratyön määritelmän:

1) työntekijät työskentelevät tilaajan välittömän työnjohdon alaisina,

2) työntekijät käyttävät yleensä tilaajan koneita, työkaluja ja raaka-aineita,

3) korvaus vuokratyöyritykselle on yleensä sovittu aikaveloituksena,

4) yrittäjäriski on tilaajalla.

Kyse ei ollut yleisestä vuokratyön rajoittamisesta. STK:n valvoma vuokratyön rajoitus koski vain Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton jäsenyrityksiä ja erikseen nimettyjä metalliteollisuuden ammattityöntekijäryhmiä.

Päätös sisälsi aikataulun, jonka mukaan metalliteollisuudessa ei enää helmikuussa 1975 tehdä päätöksen vastaisia uusia sopimuksia vuokratyön käytöstä. Maaliskuun alusta Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton jäsenyritykset olivat velvolliset huolehtimaan siitä, etteivät itse käyttäisi eivätkä sallisi alihankkijoidensakaan käyttää vuokratyövoimaa kuin tehdyn päätöksen sallimissa poikkeustapauksissa.

Yritysten tuli tarjota vuokratyöntekijöille työsuhdetta yrityksen omilla palkkalistoilla. Työnantaja lehti julkisti tämä päätöksen tammikuun lopussa, kun se oli ensin tiedotettu STK:n hallitukselle. Työnantajien yhteinen etu oli kyseessä. STK:n tavoitteena oli jälleen rajoittaa vuokratyöyritysten toimintaa, joka uhkasi keinottelemalla nostaa työvoiman hintaa

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Näin naapurissa – ja mitä siitä opin?

Kävin viime viikolla Pietarissa tutustumassa suomalaisten yritysten toimintaan siellä. Samalla sain hyvän pikakatsauksen Venäjän nykytilasta talous- ja työmarkkina-asioissa. Edellisen kerran kävin Pietarissa vuonna 1994.

 Näin äkkiseltään silmäillen kaupunki oli pistetty keskustassa hyvään turistikuntoon. Ruuhkat olivat kyllä aivan käsittämättömät ja kadun ylityksissä sai olla tarkkana, ettei tullut Lexusten, Audien ja Mersujen keilaamaksi.

Vaurastuminen näkyi selvästi ja niin näkyi eriarvoistuminenkin ja köyhyys. Junan ikkunasta näkyi, kuinka heti Suomen rajan takana oli köyhyyttä ja kurjuutta. Tasan ei käy onnen lahjat, eikä kyllä varallisuuskaan.

Suomen ja Venäjän raja on edelleen yksi maailman suurimmista elintasorajoista. Pietarissa keskipalkka on noin 830 euroa ja Pietarin ulkopuolella se on 30-40% vähemmän. Nimellispalkat nousevat kyllä vauhdilla, toistakymmentä prosenttia vuodessa ja vaikka inflaatiokin on likipitäen kaksinkertainen Suomeen verrattuna, reaalipalkat nousevat selvästi. Suomen keskipalkka kokopäivätyöstä pyörii 3000 euron lähistöllä. Ero on huima. Palkan sivukuluissa ei ole suurta prosentuaalista eroa.

Äkkiseltään voisi ajatella, että taloudellisessa mielessä ”ne jyrää meitin”. Noilla palkoillahan kaikki mahdollinen työ varmaankin siirtyy Karjalaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, eikä tule käymään.

Työn hinta ei kerro mitään muuta kuin työn hinnan. Erään Pietarissa toimivan suomalaisen yrityksen johtaja totesikin, että jos heidän yrityksensä olisi Suomessa, niin 200 työntekijää hoitaisi talon työt. Jos heillä olisi venäläinen johto, talossa pitäisi olla 500 työntekijää. Tällä jakokaavalla suomalainen johto ja suomalainen henkilökunta olisi 2,5 kertaa tuottavampi kuin vastaava venäläinen. Sattumoisin tuo Pietarin ja Suomen välinen keskipalkkojen ero kyseisellä alalla on suunnilleen juuri 2,5 kertainen.

Työn tuottavuuden kehittäminen on tärkeää, jotta voimme jatkossakin säilyttää työpaikat. Tätä on kuitenkin tehtävä siten, että henkilöstön työkyky, työhalu ja työura voivat kehittyä myönteisesti.

Parhaiten tämä onnistuu, jos henkilöstö otetaan mahdollisimman laajasti mukaan kehittämään työyhteisön toimintaa. Useimmiten tämä ei maksa mitään. Edellytykset ovat olemassa ja ovat aina olleet. Fiksut työpaikat ovat niitä käyttäneet ja käyttävät tulevaisuudessakin. Miten saisimme näitä fiksuja työyhteisöjä lisää?


Juha Antila, kehittämispäällikkö

Vuorotteluvapaa ei koske minua

Salakuuntelin. Aamumetrossa kaksi keski-ikäistä naista keskusteli valtakuntaa ravistelevasta vuorotteluvapaakohusta. Hallitus on pudottamassa vuorotteluvapaakorvausta 60 %:n ansiosidonnaisesta päivärahasta. Nykyisellään vapaalle jäävän korvaus on 70–80 % työuran pituudesta riippuen.

Nainen yksi: ”Epäreilua tuo heikennys on, mutta ei tuo minua koske. Olen tehnyt niin kauan kuin muistan osa-aikatyötä. Ja muistan tehneeni työtä ainakin 20 vuotta. Vaikka kuinka hingun, niin tunteja en saa kuin maksimissaan 27–28 viikossa. Meillä nykyään melkein kaikki on osa-aikaisia. Olisin kyllä vuorotteluvapaan tarpeessa”.

Johon nainen kaksi: ”Ei muuten koske minuakaan. Määräaikainen työni päättyy ensi keväänä, enkä todellakaan voi anoa mitään vapaata. Haluaisin kyllä hengähtämään, että jaksaisin. Mutta ei tipu uutta pätkää, jos alan vapaita pyytelemään. Olen mäkin muuten ollut ainakin 20, eikun hei mulla on jo 24 vuotta - mieti 24 vuotta - työtä takana”.

Aikuiset naiset sen sanoivat. Työelämän oikeudet eivät ole kaikille samat. Vuorotteluvapaalle voi nykyehdoilla jäädä 10 vuotta työtä tehtyään. Se ehto naisilla täyttyy kirkkaasti. Mutta sitten tulee stoppi. Nykyehtona on, että työtä tehdään kokoaikaisesti tai että työaika on ollut yli 75 prosenttia alan kokoaikaisen työntekijän työajasta. Osa-aikatyö, vastentahtoinenkaan, ei täytä ehtoa. Ja toinen kompastuskohta on, että palvelussuhde samaan työnantajaan on kestänyt vähintään 13 kuukautta ennen vuorotteluvapaan alkamista. Harvassa varmaa ovat ne, jota kahden vuoden määräaikaisuudessa ryhtyvät 13 kuukauden jälkeen vapaalle anomaan.

Vuorotteluvapaa on järjestelmä, jota pitää puolustaa heikennyksiltä. Mutta myös kehittää. Sen lisäksi, että yhteiskunnallisessa keskustelussa nähdään miten vuorotteluvapaakorvauksen heikennys kolisisi siihen oikeutettuihin, on hyvä tunnistaa myös ne, jotka ovat nykysysteemin ulkopuolella. Ulkopuolella olo merkitsee yksilöille ensinnäkin mahdottomuutta käyttää vuorotteluvapaata. Toiseksi se tarkoittaa myös merkittävän määrän työn tekijöiden näkymättömyyttä työelämän, siellä jaksamisen ja työurien pidentämisen tiedontuotannossa.

Yhtälö on selvä. Jos ei näy tilastoissa ei voi tulla yhteiskunnallisen kehittämisen kohteeksi. Prekarisaatiosta käydyssä keskustelussa on kritisoitu yhteiskunnallisia instituutioita. Huomiota on kiinnitetty erityisesti siihen, miten huonosti toistaiseksi voimassa olevan palkkatyösuhteen määrittämät käsitteet ja rakenteet kohtaavat prekaarin, siis jonkun muun kuin vakituisen ja kokoaikaisen, työn ja sen tekijän arkea. Anna Kontula ja Mikko Jakonen väittävät artikkelissaan ”Prekarisaatio ja työn tutkimuksen politiikat”, että myös työelämän tutkimusinstituutio nojaa tähän vakituiseen ja kokoaikaiseen palkkatyönormiin ja on siksi kykenemätön välittämään kattavaa saati ennakoivaa tietoa työelämän arjesta. Nousen metrossa Hakaniemessä ja mietin, että totta. Noiden naisten työssäjaksamista ei nykyisillä työkaluilla tunnisteta eikä edistetä.

Lääkäreiden tuska ja tulojen tasauksen vuosikymmen

Sain tehtäväkseni arvostella Lääkäriliiton 100-vuotishistorian, Vapaus, terveys, toveruus. Lääkärit Suomessa 1910 - 2010.

Kirja oli monin tavoin mielenkiintoinen. Kertoihan se ammattikunnasta ja alasta, joka on kasvanut noiden sadan vuoden aikana nopeasti. Tämä terveydenhuollon laajentuminen on tuonut hyvinvointia ja pitkää ikää meille suomalaisille.

Lääkärit ovat olleet etuoikeutettu, hyvin järjestäytynyt ammattikunta, jonka elintaso suhteessa muihin palkansaajiin kehittyi heikosti. Tämä käy selvästi ilmi siitä tuskasta ja turhautumisesta, joka tihkuu satavuotishistorian sivuilta, kun pienituloisten ansiot kasvoivat suhteellisesti nopeammin kuin lääkäreillä. Tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että kotiapulaiset vaihtuivat jääkaappeihin, kun kotiapulaisten ansiot nousivat yli ylempään keskiluokkaan kuuluneiden lääkärien maksukyvyn.

Julkisten palveluiden kasvu ja kunta-alan palkkojen nousu johtivat siis siihen, että naisilla oli parempia työpaikkoja tarjolla kuin kotiapulaisen pestit.

Lääkäriliiton historia muistuttaa siitä, että tasa-arvon edistyessä kaikki eivät voi voittaa, vaikka kansantalous kasvoi nopeasti ja yleinen ansiotaso parani. Etuoikeutetussa asemassa olevien asema heikkeni ainakin suhteellisesti, kun Suomi siirtyi piikayhteiskunnasta tasa-arvoisemmin jakautuvien kunnallisten palveluiden maaksi.

Aarne Mattilan tutkimus (Kunnat työmarkkinapolitiikassa. Kunnallinen työmarkkinalaitos 1970-2000, Helsinki 2000, s. 168) vahvistaa sen, että 1970-luku oli palkkatasa-arvon vuosikymmen. Kuntien ylimmän ja alimman palkan ero kaventui 1970-luvulla 8-kertaisesta 4,5-kertaiseksi.

Kunnan työntekijäin ja viranhaltijain liiton (KTV) puheenjohtaja Pekka Salonen totesi jälkeenpäin, että siirtyminen valtakunnalliseen kunnalliseen sopimusjärjestelmään toi tuntuvia korotuksia pienten kuntien pienipalkkaisille ihmisille.

Lääkäriliiton historia ja Aarne Mattilan tutkimus toimivat sellaisen tutkimuksen kritiikkinä, jotka ovat kuvanneet 1960-luvun lopulla alkanutta tulopolitiikkaa vahvojen, etuoikeutettujen ryhmien keskinäisen keskinäisten etujen jakomekanismina. (Katso esim. Timo Kyntäjä: Tulopolitiikka Suomessa. Tulopoliittinen diskurssi ja instituutiot 1960-luvulta 1990-luvun kynnykselle, Gaudeamus, Helsinki 1993).

Tulkinta tulopolitiikasta työelämän hyväosaisten omien asemien säilyttämisen välineenä ei ainakaan 1970-luvun osalta pidä kutiansa, sillä lääkärien ohella useat hyvätuloiset olivat kauhuissaan tapahtuneesta tulojen tasauksesta.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Piiri pieni pyörii

Julkisissa keskusteluissa, kannanotoissa, erilaisissa maahanmuuttopoliittisissa ohjelmissa ja uudessa kotoutumislaissa ollaan herttaisen yksimielisiä siitä, että maahanmuuttajien kotoutumiseen pitää panostaa enemmän kuin tähän saakka.

Mitä nyt Homma-foorumin  pojat kyseenalaistavat koko kotoutumishomman. Muuten todetaan, että tarvitaan kielikoulutusta ja täydennyskoulutusta, tarvitaan kunnon tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen pelisäännöistä.

Tietoa sinänsä on pilvin pimein - on nettisivuja, kaikenlaisia portaaleja, esitteitä ja oppaita monella eri kielellä. Miksi sitten tieto ei tavoita sitä tarvitsevia? Onko näin, että maahanmuuttoasiantuntijat tuottavat tietoa toisille samanlaisille maahanmuuttoasiantuntijoille? Onko siitä tullut pienen piirin puuhastelua?

Ay-liike voisi olla loistava kotouttaja ja integroida maahanmuuttajat luontevasti osaksi (työ)elämää. Vaikka maahanmuuttajien järjestäytymisaste ammattiliittoihin on edelleen matalampi verrattuna valtaväestöön, se on kuitenkin noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana samalla kun kantaväestön järjestäytymisaste on laskenut.

Äskettäin toteuttamassani haastattelututkimuksessa tarkastelin viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemuksia työelämässä ja ammattiliiton jäseninä. Tutkimustuloksien mukaan maahanmuuttajien järjestäytymisen motiivit ovat lähinnä pragmaattisia, kuten mahdollisuus saada ansiosidonnaista työttömyysturvaa työttömäksi jäädessä.

Maahanmuuttajat eivät välttämättä tiedä miksi heidän pitäisi liittyä ammattiliittoon, mitä hyötyä ja etuja siihen sisältyy. Järjestäytyminen on tapahtunut yleensä kaverin tai sukulaisen suosituksen pohjalta eikä niinkään työpaikan luottamushenkilön kautta. Ay-liikkeestä ja oman ammattiliiton toiminnasta tiedetään vähän. Maahanmuuttajien liittymistä ja osallistumista ammattiliiton toimintaan vaikeuttaa huono suomen kielen taito. Ay-liikkeen laatimia esitteitä ja nettisivuja ei välttämättä ehditä eikä jakseta lukea - toivotaan henkilökohtaisempaa lähestymistä.

Ammattiliitot tai keskusjärjestöt voisivat järjestää pari kertaa vuodessa konkreettisia teemoja käsitteleviä infotilaisuuksia uusille jäsenille. Pelkkiä hengennostatustilaisuuksia ei kaivata. Pelkillä vieraskielisillä nettisivuilla ja esitteillä uusia jäseniä on siis vaikea saada, tiedon kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa. Ay-liikkeen on mentävä sinne, missä maahanmuuttajat ovat - työpaikoille, oppilaitoksiin, järjestöihin, tapahtumiin ja sosiaaliseen mediaan.

Tutkimustuloksien mukaan valtaväestön asenteetkaan eivät ole aina myönteisiä, on syrjintää ja ammattitaidon väheksymistä. Toisaalta maahanmuuttajat kokevat, että heitä saatetaan kohdella holhoavaan sävyyn ensisijaisesti "mamuna" ja/tai oman etnisen ryhmän edustajana eikä niinkään oman alansa ammattilaisena ja työkaverina, tavallisena ihmisenä.

Herää kysymys onko suomalainen työyhteisö valmis hyväksymään maahanmuuttajat tasavertaisina työtovereina vai pelkästään mamu-toiminnan kohteina? Onko mamu-toiminnalla hyväntekeväisyyden maku jossa haetaan hyvää omantuntoa, koetaan olevan "hyviä ihmisiä" ja kiillotetaan työpaikan monikulttuurisia kulisseja?

Alkuvaiheen opastus ja erityispalvelut ovat tärkeitä ja perusteltuina, mutta sen jälkeen maahanmuuttajista pitäisi tulla tasavertaisia työtovereita. Hyvää tarkoittava "monikulttuurinen asennoituminen" saattaakin paradoksaalisesti ampua yli - sen sijaan, että katsottaisiin yhdistäviä tekijöitä, haetaan pelkästään erottavia, joka sinänsä hankaloittaa maahanmuuttajien pääsemistä luontevaksi osaksi työporukkaa.


Eve Kyntäjän suorittamassa haastattelututkimuksessa tarkasteltiin viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemuksia työelämässä ja ammattiliiton jäseninä. Tarkoituksena oli selvittää, mitkä ovat maahanmuuttajien käsitykset omista vaikutusmahdollisuuksistaan ja sosiaalisesta osallisuudesta työyhteisössä, ay-liikkeessä ja suomalaisessa yhteiskunnassa yleisesti. 

Tutkimusta varten haastateltiin 60 maahanmuuttajaa, joista kaikki ovat asuneet ja työskennellet pääkaupunkiseudulla vähintään kolme vuotta ja ovat järjestäytyneet ammattiliittoon. Tutkimus on osa laajempaa EU-rahoitteista Itämeren työmarkkinayhteistyön projektia Baltic Sea Labour Network (BSLN). Projektissa ovat Suomesta mukana kaikki kolme palkansaajakeskusjärjestöä: SAK, STTK ja Akava.

Tutkimukseen perustuva artikkeli "Viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemukset työyhteisön ja ammattiliiton jäsenenä" löytyy Mika Helanderin toimittamasta tuoreesta artikkelikokoelmasta "Totta toinen puoli? Työperäisen maahanmuuton todelliset ja kuvitellut kipupisteet".

Kokoelma sisältää artikkeleita maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien työmarkkina-asemaan perehtyneiltä tutkijoilta ja asiantuntijoilta. Kirjan artikkeleissa käsitellään mm. maahanmuuttajien heikon työmarkkina-aseman syitä, maahanmuuttoon liittyvää harmaata taloutta ja maahanmuuttajajärjestöjen roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Mika Helander (toim.): Totta toinen puoli? Työperäisen maahanmuuton todelliset ja kuvitellut kipupisteet. Svenska social- och kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet, 2011. SSKH Skrifter 31 (s. 59-84).

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasioiden asiantuntija

Tunnetko hyvinvointisi parantuneen?

Sinusta pitäisi tuntua paremmalta, sillä hyvinvoinnin mittarina useimmiten käytetty bruttokansantuote kasvoi Suomessa viime vuonna henkilöä kohden 3,2 prosenttia. Hyvinvointi koostuu kuitenkin monista eri osatekijöistä, joita on tarkasteltava usealta eri kannalta. Hyvinvoinnin mittaamiseen ei riitä yksi tai välttämättä edes kaksi lukua. BKT ei ota huomioon esimerkiksi eriarvoisuutta lisäävää tuloerojen kasvua tai elämänlaatua.

Erilaisia hyvinvointimittareita on tutkittu ja kehitetty pitkään. Vuonna 2009 aiheesta valmistui Stiglitz-Sen-Fitoussi -komitean raportti, jota on käytetty pohjana mm. Sitran hyvinvointi-indikaattoreiden esiselvityksessä vuonna 2010. Sitran selvityksessä analysoitiin 16 eri mittaria, joista kehityskelpoisimmaksi todettiin Aidon kehityksen indikaattori GPI (Genuine Progress Indicator). Sen lähtökohtana ovat tulonjaolla painotetut yksityiset kulutusmenot sillä oletuksella, että tasainen tulonjako lisää yhteiskunnan hyvinvointia. GPI ottaa hyvin huomioon sekä ympäristö- että yhteiskunnalliset tekijät, mutta ei sisällä subjektiivista hyvinvointia tai onnellisuutta kuvaavia tekijöitä. Kun käytetään GPI mittaria, niin BKT:n tuottama kehityslinja osoittautuu kenties liian optimistiseksi.

Käytännönläheisempi mittari on OECD:n kehittämä Better Life Index. Indeksissä voi itse antaa painoja eri osa-alueille haluamallaan tavalla ja verrata tuloksia 34 eri maan kanssa. Jos kaikille tekijöille antaa saman painon, Suomi pääsee sijalle 9. Parhaiten Suomi pärjää koulutuksessa, mutta myös työn ja muun ajankäytön sekä osallistamisen, kuten äänestysaktiivisuuden -indikaattorit olivat melko korkealla. Hyviä pisteitä Suomi ei saa tulojen, varallisuuden tai terveyden osalta.

Indikaattoria kehitetään. Tulevaisuudessa tuloksia on mahdollista tarkastella sukupuolien ja ikäryhmien kesken. Better Life Index -mittarin kehittämiseen voi vaikuttaa ehdottamalla itselleen tärkeitä teemoja, jotka vielä puuttuvat aihealueista.

Hyvinvointimittareita on olemassa lukuisia. Mittareiden pohjalle on indikaattoreita, joiden hyviä ominaisuuksia ovat mm. tilastollinen luotettavuus, läpinäkyvyys, ajantasaisuus ja kansainvälinen vertailtavuus. Onko sitten olemassa mittaria, joka kuvaisi parhaiten kestävän kehityksen kolmea hyvinvoinnin pääulottuvuutta: taloudellisuus, sosiaalisuus ja ekologisuus? Kuten valtioneuvoston kanslian asettaman työryhmän raportissa (Bkt ja kestävä hyvinvointi 12/2011) todetaan, ei yhteen mittariin ole mahdollista sisällyttää kaikkia hyvinvoinnin määrittäviä tekijöitä. Hyvinvointi on kuitenkin aina jollain tasolla henkilökohtainen kokemus. Tärkeää on, että hyvinvoinnin kehitystä pystytään silti jo havainnoimaan ja mittaamaan hyvinvoinnin edellytyksiä luovilla indikaattoreilla. Näitä indikaattoreita yhdistämällä saadaan luultavasti rakennettua yksi tai useampi toimiva hyvinvointimittari, joita voidaan käyttää BKT:n rinnalla.

Keskustelu hyvinvointimittareiden osalta jatkuu. Tietoa on, mutta kehittämistä tarvitaan. Erityisesti subjektiivisten tekijöiden mittaaminen, laadullisten asioiden arvottaminen ja painotus sekä maakohtaiset erityispiirteet, kuten Suomen osalta esimerkiksi teknologisen kehityksen huomioiminen tuovat omat lisäpiirteensä mittariston kehittämiselle.

Tytti Jäppinen, tilastoasiantuntija

Vihreämpi työpaikka

Käytetäänkö työpaikallasi kertakäyttöastioita? Lajitellaanko jätteet? Miten on sähkönkäytön kanssa? Tai miltä kuulostaa ajatus siitä, että työpaikkaruokalassa tarjoillaan kerran viikossa vain kasvisruokaa?

Kuulostavatko kysymykset tutulta pohdinnalta vai ihan uudelta ajatukselta?

SAK:n keskustoimisto on yksi Suomen 170 organisaatiosta, jolle on myönnetty WWF:n Green Office –merkin käyttöoikeus.

WWF:n Green Office  on toimistoille tarkoitettu ympäristöjärjestelmä, jonka tavoitteena on vähentää toimistotyöstä ja – toimista aiheutuvaa ympäristökuormitusta. Samalla säästetään myös materiaali- ja energiakustannuksissa.

Toimistomme on mm. luopunut kertakäyttöastioista, lajittelemme jätteet, kierrätämme käytöstä poistetut kalusteet, käytämme sähkölaitteissa energiasäästöasetuksia ja huomioimme hankinnoissa ympäristönäkökulmat. Olemme myös sitoutuneet jatkuvaan parantamiseen ympäristöasioissa.

Vihreä toimisto raportoi WWF:lle vuosittain kulutuksestaan vähintään kolmella eri tunnusluvulla. SAK:ssa seurattaviksi kohteiksi on valittu paperin, lämmön ja sähkönkulutus. Lisäksi käytössämme on WWF:n kulutustapamittari, joka seuraa henkilökunnan tietämystä ympäristöasioista sekä toimien ympäristömyönteisyyttä.

Tottuminen uusiin tapoihin ei ole helppoa, mutta se kannattaa. Kaikki Suomen Green Office –toimistot säästivät viime vuoden aikana 245 kiloa kasvihuonekaasupäästöjä henkeä kohti edelliseen vuoteen verrattuna. Luku vastaa noin sataa litraa bensiiniä.

Toimistojen vuodessa säästämästä paperista saisi aikaan yli 1,5 kilometriä korkean pinon. Sähköä vihreät toimistot puolestaan säästivät vuodessa yhteensä määrän, joka vastaa 446 kaukolämmitteisen omakotitalon keskimääräisiä vuosittaisia päästöjä.

Tapoja kannattaa noudattaa myös kotona. Esimerkiksi allekirjoittaneen perhe tuottaa kaatopaikalle menevää sekajätettä kuukaudessa pienen hedelmäpussin verran. Kaikki muu päätyy lajitteluun.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija, SAK:n Green Office - yhdyshenkilö

Onko ahneudella rajoja?

Olin heinäkuussa Suomi-areenan keskustelutilaisuudessa Porissa, jossa Jari Sarasvuo otti esille riistämisen tarpeen. Hän jotenkin näki niin, että riistämällä lapsia työvoimana, heille saadaan opetettua ”oikeaa” työeetosta ja samalla turvataan kansakunnan tulevaisuus. Tästä olin täysin eri mieltä, mutta siltä osin olen kyllä Jarin kanssa samaa mieltä, että mikäli riistäminen tehdään mahdolliseksi työpaikkoja – siis niitä riistotyöpaikkoja – kyllä syntyy. Tulee sekä uusia (riisto)työpaikkoja että nykyisiä kunniallisia työpaikkoja muutetaan riistotyöpaikoiksi. Sellaiseksi voidaan laskea työpaikat, joissa työntekijän vähimmäisoikeudet ovat alle normaalin ja kohtuulliseksi mielletyn rajan, eli esimerkiksi 3-4 euron tuntipalkat, vallitsee epävarmuus työaikojen osalta, työsuhteet ovat turvattomia jne.

Sattumalta olin leikannut talteen Helsingin Sanomien artikkelin 7.5.2011 joka otsikoitiin seuraavasti: ”Näillä käsillä tehdään iPad”. Siinä kerrotaan Kiinassa toimivasta Foxconn yrityksestä, joka valmistaa Applen tuotteita, mutta sen asiakkaita ovat myös Nokia, HP ja Motorola. Tietotekniikkaa valmistavat jättiyritykset siis. Kyseisen Foxconnin työolosuhteet ovat artikkelin perusteella karmeat. Työajat tehtaalla ovat jotain muuta kuin mitä voidaan pitää inhimillisinä (kuusi työpäivää viikossa, kymmenen tuntia päivässä). Työolosuhteet ovat kurjat ja työntekijöiden kohtelu sikamaista (esimerkiksi asennossa seisottamisrangaistuksia, häpäisemistä ja nöyryyttämistä). Palkka on noin 200 euroa kuussa, joka on kuitenkin siellä varsin hyvä palkka.

Miten Foxconn nyt liittyy kirjoitukseni otsikkoon? Artikkelissa Foxconnin toimitusjohtajan erityisavustaja sanoo: ”ja mitä Foxconnin työntekijöiden palkkoihin tulee, niin olemme kyllä valmiita niitä korottamaan entisestäänkin, jos vain länsimaiset kuluttajat ovat valmiita maksamaan tuotteista enemmän”. Hetkinen, jos työntekijän kuukausipalkka on pari sataa ja yksi I pad maksaa ainakin 500, niin yhden iPadin hinnalla maksetaan kahden ja puolen työntekijän kuukausipalkka. Kyseessä on kuitenkin massatuotanto, jossa ”tabletteja” valmistuu liukuhihnalta vinhaa vauhtia. Onko kiinalainen Foxconn sitten niin ahne ja pahantahtoinen, että se kiusaa pienillä palkoilla työntekijöitään? Ei välttämättä.

ETLA julkaisi viime vuonna kiinnostavan kirjan ”Missä arvo syntyy?”. Siinä on purettu Nokian N95 puhelin osiin ja tarkasteltu mitä sen valmistaminen maksaa ja minne puhelimen myynnistä saatavat rahat menevät. Tulos oli, että puhelimen verottomasta vähittäismyyntihinnasta 547 euroa, vain kaksi prosenttia (11 euroa) jäi laitteen valmistajalle, eli juuri edellämainitun Foxconnin kaltaisille firmoille. Nokian liikevoittoon meni 16 prosenttia (89 euroa). Toisin sanoen, Nokian omistajat keräsivät kahdeksan kertaa enemmän rahaa per puhelin kuin tehdas, joka itse asiassa puhelimen valmisti ja maksoi palkkoja työntekijöille. Lisäksi Nokian sisäisiin ”tukitoimintoihin” meni 169 euroa (31 prosenttia).

Puhelimen hinta 547 euroa on aivan älytön, kun kerran noin iso osa puhelimen hinnasta kulkeutui pelkästään voittoihin. Olisi mahdollista maksaa parempia palkkoja, korjata työolosuhteet ja laskea puhelimen hintaa, ja silti sijoittajat saisivat hyvää tuottoa. Tämä on puhtaasti tahdon asia, se olisi mahdollista. Mutta kun mikään ei riitä – ahneudella ei näemmä ole rajoja. No nyt Nokialla on aivan eri taloudellinen tilanne kuin vielä parisen vuotta sitten jolloin kirjaa tehtiin, mutta kirjoitukseni pointti säilyy. Mikäli riistäminen sallitaan, sitä myös tapahtuu. Riistäjiä on ollut aina ja luultavasti tulee myös aina olemaan. Kysymys kuuluukin, miten me tähän asiaan suhtaudumme?

Juha Antila, kehittämispäällikkö

Yhdenvertaisuus ei synny väistämällä!

Espoon kaupunginteatterin taannoisessa Juha Jokisen ohjaamassa Esitystalous – näytelmän kohtauksessa puolue pohtii tilaansa, laskevaa kannatuskäyräänsä ja painotuksiaan.

Kohtauksessa puoluehallituksen jäsen Jaana kysyy muilta hallituksen jäseniltä oleellisen kysymyksen: ”Tietääkö äänestäjät oikeesti tästä SAK:n uudesta pätkätyöpainotuksesta? Tiedetäänkö edes me? ”

Hyvä yhteiskunnallisen teatterin kysymys. Vastaus riippuu reaalielämässä siitä, miten tuleva Suomen hallitus lähtee yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa toteuttamaan hallitusohjelmaan kirjattua.

Kirjauksen ydin on poikkihallinnollinen selvitys- ja kehittämishanke, jossa arvioidaan työmarkkinoiden muutoksia ja niiden vaikutuksia työn tekemisen muotoihin, työvoiman käyttötapoihin ja työaikakysymyksiin.

Käytännössä tämä tarkoittaa määräaikaisten ja osa-aikaisten työsuhteiden sekä työsuhteen ja yrittäjyyden välimaastossa olevan itsensä työllistämisen ongelmakohtien selvittämistä ja lainsäädäntömuutoksia.

Selvittäminen on toki tarpeen. Tutkijat tutkikoot ja asiantuntijat selvittäkööt, mutta se ei riitä. Tarvitaan tekoja.

Työn teettämisen tavasta riippumaton yhdenvertaisuus ei tule todeksi selvittämällä. Se edellyttää työ- ja sosiaalilainsäädäntöön muutoksia.

Esitystalouden ohjaajan eetosta mukaillen: maan hallitus yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa, yhdenvertaisuus ei synny väistämällä!

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Kirjoittajavieras: "Sovitaanko näin"

Pikkupomoksi edenneellä ystävälläni oli tapana määräyksiä antaessaan sanoa. Äänensävyssä ei ollut hiventäkään neuvotteluhaluun viittaavaa. Päinvastoin.

Yksipuolinen ”sopiminen” ei ole tämän päivän työelämässäkään tuntematonta. Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin mukaan joka 20. palkansaajan palkoista ja työajoista määrää yksipuolisesti työnantaja.

Tämä ei kuitenkaan ole onneksi koko totuus. Vaikka sopimusjärjestelmän on väitetty olevan jäykkä, työpaikkatasolla kuva on toisenlainen ja kirjo tuntuu jatkuvasti saavan uusia sävyjä.

Viime aikoina esillä on ollut paikallinen sopiminen. Sellaisiksi kutsutaan hyvin monenlaisia käytäntöjä. Yksi puhuu yt-lain neuvotteluvelvoitteesta, toinen epämuodollisesta porukalla sopimisesta, jota on harrastettu iät ja ajat. ”Jotta hommat saadaan hoidetuksi”.

Yksi syy epämääräisyyteen on se, että työlainsäädännöstä ei juuri löydy erityisesti tällaista sopimustapaa koskevia säädöksiä.

Suppeassa mielessä paikallisella sopimisella voidaan tarkoittaa valtakunnallisten työehtosopimusten sallimaa tai edellyttämään sopimista. Kirjataan esimerkiksi, että ”paikallisesti voidaan sopia toisin”.

Eri työehtosopimuksissa tällaisten kirjausten määrä ja sisältö vaihtelee erittäin paljon. Työolobarometrin mukaan vuonna 2010 palkansaajista noin 15 prosenttia oli tällaisten paikallisten sopimusten piirissä. Edelleen noin puolet noudatti pelkästään valtakunnallisia sopimuksia ilman paikallisia osia.

Luottamusmiesjärjestelmä on paikallisessa sopimisessa keskeisessä asemassa. Sopijaosapuolina ovat työnantajan edustaja ja henkilöstöryhmää edustava luottamusmies. Asia ei ole kuitenkaan näin selkeä.

Vain noin 60 prosentilla kaikista palkansaajista on ammattijärjestön luottamusmies. Näiden lisäksi joillakin työpaikoilla on valittu henkilöstön edustaja tai luottamushenkilö, jolla ei ole ay-kytkentää. Enemmistöllä pienillä työpaikoilla työskentelevistä ei ole ay-luottamusmiestä. Silti valtaosa niistä on yleissitovien sopimusten piirissä.

Entistä osaavammat palkansaajat haluavat olla vaikuttamassa omaa työtä koskevien asioiden lisäksi myös niihin ehtoihin, joiden puitteissa työtä tehdään. Avoimuutta ja yhteistyötä vaaditaan. Siellä, missä asiat ovat kunnossa, myös paikallisiin sopimuksiin suhtaudutaan työolobarometrin mukaan hyvin myönteisesti.

Ei tarvitse olla kovinkaan hyvä ennustaja, jos sanoo paikallisen sopimisen tuovan mukanaan ongelmia. Tullaan kysymään millä oikeudella jotkut ovat sopineet asioista muiden puolesta. Jos sopimukseen ei ole päästy, tullaan kyseenalaistamaan työnantajan yksipuolisia ratkaisuja. Miten yhdenvertaisesti ja oikeudenmukaisesti ne kohtelevat henkilöstöä?

Paljon on kiinni eri alojen järjestäytymisestä ja vielä enemmän luottamusmiesjärjestelmän toimivuudesta. Näiden suhteen suunta ei ole ollut kovinkaan positiivinen. Paikallinen sopiminen on vanha asia, mutta sen muuttunut asema pakottaa miettimään ja opettelemaan asioita uudelleen.

Pidetään huolta siitä, että palkansaajien lisääntyvä halu vaikuttaa toteutuu myös käytännössä. Sovitaanko näin!

Kirjoittajavieras Pekka Ylöstalo on erityisasiantuntija  TEM Työelämän laatu -ryhmässä

Kadonneet pojat eivät löytäneet Säätytalolle - miesnäkökulma hallitusohjelmaan

Tasa-arvotyössä sukupuolivaikutusten arviointi on eräs työväline, jonka avulla voi katsoa muodollisesti sukupuolineutraalien suunnitelmien, päätösten ja yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutusta miesten ja naisten asemaan.

Tämä menetelmä on avannut usein yllättäviä näkökulmia siihen, kuinka naisten epäoikeudenmukaisen ja epätasa-arvoisen kohtelun jatkuminen on osa jokapäiväistä yhteiskunnallista toimintaa ja päätöksentekoa.

Sukupuolivaikutusten arviointi tuo tänä päivänä esiin myös sen, että yhteiskuntapolitiikassa tarvitaan nykyistä vahvempaa panostusta miesten syrjäytymisen torjumiseen.

Miesten työllisyysaste on pitkään laskenut ja naisten työssäkäynti on samaan aikaan lisääntynyt. Tämä on tasa-arvon kannalta periaatteessa hyvä suuntaus, mutta ongelmana on, että miesten työllisyysasteen laskun kääntöpuolena on pitkäaikaistyöttömyyttä, työkyvyttömyyttä ja pysyvää syrjäytymistä.

Terveys- ja koulutuspolitiikan tarkastelu ja muokkaaminen sukupuolten terveyseroja kaventavasti on tärkeää sekä miesten että naisten kannalta.

On jo aika löytää keinot puuttua poikien ja nuorten miesten suurempaan riskiin joutua koulupudokkaiksi ja keskeyttää ammatillinen koulutus tai korkeakoulutus. Miesten kohtuuttoman suuri osuus pitkäaikaistyöttömistä ja asunnottomista on koko yhteiskunnan ongelma.

Miesten elinikä on keskimäärin seitsemän vuotta vähemmän kuin naisilla. Miesten selvästi naisia runsaammat alkoholiongelmat, itsemurhat ja väkivalta vaativat erityistoimia nimenomaan tasa-arvonäkökulmasta, koska näistä miesten ongelmista kärsivät miesten lisäksi heidän vanhempansa, puolisot ja lapset.

Työurien pidentämisessä perheen ja työn yhteensovittaminen sai huomattavan yksityiskohtaisen käsittelyn.

SAK:n näkökulmasta hallitusohjelman muotoilut ovat perhevapaiden osalta kovin hankalat, koska ehdoksi parannuksille on laitettu se, että rahoituksesta on sovittu. Antaako hallitus näin työnantajapuolelle oikeuden estää kaikki parannukset isien perhevapaissa?

Sukupuolten välinen väkivalta ja hyväksikäyttö on hahmotettu hallitusohjelmassa kodin ja vapaa-ajan ongelmaksi. Työpaikkojen ongelmat ovat jääneet katveeseen ja sitä kautta myös se, että uusimpien selvitysten mukaan myös miehet joutuvat työpaikoilla sopimattoman seksuaalisen häirinnän uhreiksi.

Hallitusohjelmassa on vain kaksi miespoliittista erityiskirjausta. Ensimmäinen koskee ruotsinkielisen varusmieskoulutuksen turvaamista. Se ei ole kovin merkittävä sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. Jälkimmäinen on tasa-arvonäkökulmasta tärkeämpi isyysvapaiden pidentämisen tavoite.

Koulutus-, terveys- ja työllisyyspolitiikassa ei ole yhtäkään kirjausta, jossa miesten vakavat erityisongelmat olisi analysoitu ja niiden ratkaisemiseksi esitetty sitovia toimenpiteitä.

Kasvava ns. kadonneiden poikien joukko vaarantaa pahoin koko kansakunnan taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin. Siksi on valitettavaa, ettei alla oleva SAK:n tekemä esitys hallitusohjelmaan menestynyt kuuden puolueen neuvotteluissa:

Miesten suurempi syrjäytymisriski heikentää Suomen sosiaalista kestävyyttä, minkä vuoksi hallitus ryhtyy toimiin, jotka vähentävät poikien tyttöjä suurempaa riskiä joutua koulupudokkaiksi ja parantavat nuorten miesten mahdollisuuksia suorittaa ammatillinen tutkinto.

Tapio Bergholm, erikoistutkija, SAK:n tasa-arvotiimin vetäjä

Osa-aikaiset, syrjään viskottavia?

Osa-aikatyöntekijöiden määrä on noussut vähittäiskaupassa sekä hotelli- ja ravintola-alalla aina 1990-luvun lamavuosista.

Vähittäiskaupassa työskenteli vuonna 2010 säännöllisesti yli 50 000 ihmistä osa-aikaisesti, hotelli- ja ravintola-alalla 23 000.

Kuntasektorilla kuukausipalkalla osa-aikaisesti työllistyi 58 000 ja lisäksi kunnat työllistivät noin 13 000 tuntipalkkaisesti. Kuntasektorilla osa-aikaisten työntekijöiden määrä on vuosina 2004 – 2010 lisääntynyt 3,4 %.

Osa-aikaisuuteen on toki monia syitä, mutta tarkastelemalla ammatteja, joissa osa-aikaisten määrä on suuri käy ilmi, että kyse on myös työnantajan työn teettämisen tavasta, ei työntekijän vapaasta valinnasta.

Esimerkiksi koulunkäyntiavustajilla yksistään työaika on useimmiten kokoaikatyön rajaa pienempi ja kaupan alalla on jatkuva jano lisätunteihin. Eikä syyttä, sillä 30 tuntia on enemmän kuin 25, vaikka molemmat ovat liian vähän toimeentuloon.

Karua kieltä osa-aikatyön tuottamasta palkkaköyhyydestä kertoo se, että vähittäiskaupassa myyjistä 45 % ja myymäläkassoista peräti 68 % teki työtä, jossa viikkotunteja oli alle 31 (v.2010).

Korkeintaan 30 tuntia työskentelevien keskiansio oli 984 euroa ja 30–34 tuntia työskentelevillä 1610 euroa kuukaudessa (v. 2009).

Luvut kertovat enemmän yritysten strategisista valinnoista, kuin työntekijöiden halusta elintason downshiftaamiseen vajailla työtunneilla. Osa-aikatyötä käytetään systemaattisesti.

Se mikä työelämän kokonaisuudessa näyttää satunnaistumisena on tarkemmalla katseella harkittua liiketoimintaoppia, joustojen tavoittelua työsuhdetyypin valinnalla sekä lainsäädännön rikkomista ja ohittamista.

Työtätekevien köyhyys on osa-aikatyötä tekevien arkea. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan rahan puutteesta, vaan myös laajemmin osa-aikatyötä tekevien sysäämisestä pois osallisuudesta.

 Osa-aikaisilla työntekijöillä on vähiten vaikutusmahdollisuuksia työssä. Tämä koskee mm. työnantajan maksamaa koulutusta ja tätä kautta mahdollisuutta suojautua työelämän epävarmuutta vastaan.

Kisaa ei pidä käydä paremmin voinnista eri työntekijäryhmien välillä, eikä kesken, mutta jo nyt on selvää, että osa-aikatyöntekijöiden edellä vaikutusmahdollisuuksissa ovat sekä pysyvää kokoaikaista työtä tekevät että myös määräaikaista työtä tekevät. (Ks. Nätti ym. teoksessa Valta ja toimijuus aikuiskasvatuksessa - Aikuiskasvatuksen 49. vuosikirja, 2011)

Työtä satunnaistetaan. Vastentahtoisen osa-aikatyön teettäminen ei ole sattumaa, vaan työnantajan valintaa. Tässä logiikassa yritystehokkuuden aiheuttamat toimeentulo-ongelmat sysätään sosiaaliturvajärjestelmän paikattaviksi. Työn satunnaistaminen, yrittäjäriskin siirtäminen työntekijöille huutaa työlainsäädäntöön kirjausta, jossa osa-aikatyön käytölle pitää löytyä perusteet.

Yritysten keskinäistä kilpailua puolestaan hillitsisi se, että osa-aikatyön käytölle määritettäisiin työpaikkakohtainen katto. Työrauhaa ja työhyvinvointia edistäisi taas se, että lisätyön tarjoamisvelvoitteen rikkomisesta ja ohittamisesta läimähtäisi tiukempia sanktioita.

Työmarkkinoilla heikoimman puolella asettuminen on sitä, ettei ketään viskota kertakäyttötuotteena syrjään.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Kirjoittajavieras: epätyypillinen loma

Olisi reilua, että työsuhdetyypistä riippumaton ja samoilla ehdoilla määräytyvä palkallinen vuosiloma olisi yhtäläinen sosiaalinen oikeus. Tällöin muut yleistyvät työllisyyden muodot, kuten itsensä työllistäminen ja kotitaloustyö, tulisi mieltää yhtä arvokkaiksi kuin palkkatyö – myös lomaoikeuden osalta.

Palkallisen vuosiloman ansainnan logiikka on kuitenkin nykyisellään se, että mitä lyhyempi on palkkatyösuhde ja mitä kauempana se on tyypillisestä työsuhteesta, sitä kehnommat ovat lomaoikeudet.

Nykyisin lomaoikeuden saa vain, jos työtä tekevällä on työsuhde. Esimerkiksi itsensä työllistäminen ei käy lomaoikeuden perusteeksi. Näin toimeksiannoilla työskentelevät, kotityöntekijät ja ammatinharjoittajat jäävät vaille vuosilomaa.

Vaaditun työsuhteen lisäksi lomanansainta riippuu etenkin työsuhdetyypistä. Vähintään vuoden voimassa olleesta työsuhteesta ansaitsee pisimmän palkallisen loman. Vapaata kertyy tällöin 2,5 päivää työkuukaudelta. Lyhytaikaisesta tai -kestoisesta työstä kertyy vastaavasti vain 2 lomapäivää, mikäli työsuhteen pituus täyttää tietyt kriteerit.

Kaikkein lyhyimmissä työsuhteissa (alle 14 päivää tai 35 tuntia kuukaudessa) loma-aika korvataan työsuhteen päättyessä rahana. Esimerkiksi usealle työnantajalle lyhyttä keikkaa tekevälle ei palkallista lomaa kerry. Monella lomarahat tai -korvaukset kuluvatkin elämiseen – eivät lomailuun.

Eräänlaiseksi standardiksi on muodostunut neljän viikon palkallinen vuosiloma, tyypillinen loma. Tätä lyhyemmän, epätyypillisen loman ansaintaan ja pitämiseen vaikuttavat monet seikat, ennen muuta työsuhteen alkamisajankohta.

Epätyypillinen loma tarkoittaa myös sitä, että ansaittua vapaata ei tule pidettyä. Syynä on tällöinkin usein työsuhdetyyppi. Esimerkiksi keikka- ja projektityö ketjuuntuvat, eikä lomailla ehdi työsuhteiden välissä.

Loman pitämistä selittävät yhtäältä sen ansainta sekä toisaalta lomansaajan elämäntilanne ja arvovalinnat. Myös sukupuoli vaikuttaa. Naisilla epätyypillistä lomaa selittävät työmarkkina-aseman epävarmuus, työuran lyhyys ja työsuhteiden pätkittäisyys koulutustasosta riippumatta. Miesten kohdalla taas korkea koulutus, vastuullinen työ ja ammattiala selittävät epätyypillisen loman pitämistä.

Kirjoittajavieras Anu-Hanna Anttila on Turun yliopiston sosiologian dosentti

Epätyypillisen loman ansaintaa ja pitämistä koskevat tiedot perustuvat joustava loma-aika -tutkimushankkeen (2007−2010) tuloksiin. Tietoa hankkeesta: http://www.soc.utu.fi/laitokset/sosiologia/tutkimus/projektit/loma-aika/index.html

Kirjoittajavieras: politiikka palaa talouteen

Kevään vaalitulos ja sitä seuranneet hallitusneuvottelut ovat jakaneet mielipiteitä. Yhdestä asiasta tuntuvat kuitenkin monet olevan samaa mieltä: Politiikka palasi politiikkaan, ja hyvä niin.

Politiikan paluu näyttäisi yltävän myös siihen alaan, jota epäpoliittisuuden harha on vaivannut pahiten: talouspolitiikkaan. Talouden vallitsevasta – saati toivottavasta – tilasta ei ole yhtä ainoaa totuutta, vaan erilaisia enemmän tai vähemmän perusteltuja arvioita, tulkintoja ja näkemyksiä.

Kaikkien mieleen politiikan paluu talouteen ei ymmärrettävistä syistä ole. Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Mikko Pukkinen esimerkiksi linjaa Kauppalehden haastattelussa, että näkökulma talouteen on väärä, jos talous- ja veropolitiikan punaiseksi langaksi asetetaan ”joku oikeudenmukaisuus”. Erityisesti Pukkista huolettaa yritysjohtajien palkoista käytävä keskustelu.

Suomen uusi hallitus on kuitenkin toista mieltä. Ohjelmansa  mukaan hallitus edellyttää valtion omistamilta yrityksiltä avoimuutta ja eettisten periaatteiden noudattamista henkilöstö- ja ympäristöasioissa. Palkitsemisen näissä yrityksissä tulee olla oikeudenmukaista ja johdon palkitsemisessa on noudatettava kohtuullisuuden periaatteita.

Omistajapolitiikasta vastaava ministeri Heidi Hautala tarttui heti tuoreen ohjelman kirjauksiin ja totesi Yleisradion haastattelussa, että johtajien palkitseminen on suuri oikeudenmukaisuuskysymys. Aiheen herkkyyttä Hautala ei säikähdä. Hänen mielestään on vain tervettä, että aiheesta käydään voimakastakin poliittista keskustelua.

Talouspolitiikan kokonaisuudessa valtionyritysten johtajien palkitseminen on tietysti vain yksi yksityiskohta, josta keskustelu talouden oikeudenmukaisuudesta toivottavasti leviää yleisemmälle tasolle. Yksityiskohtanakin palkitsemiskeskustelu kuitenkin antaa suuntaa sille, mitä keskustelu oikeudenmukaisemmasta taloudesta voisi olla.

Johtajien kohtuuttomat palkkiot kertovat parin viime vuosikymmenen kehityksestä, jossa erot pienimpien ja suurimpien tulojen välillä ovat revenneet hyvinvointivaltiota edeltäviin mittoihin.

Samalla kasvaa sosiaalinen ja kulttuurinenkin kuilu uuden globaalin yläluokan ja rajattoman talouden varjopuolet näkevän suuren joukon välille. Haluammeko jatkaa tällä tiellä? Jos emme, mitä voimme tehdä toisin?

Jättipalkkiot kertovat myös talouden vallankäytöstä ja -käyttäjistä. Palkkioiden saajilla ja niistä yritysten hallinnoissa päättävillä – jotka usein ovat samaa, toisensa hyvin tuntevaa väkeä – on taloudessa ja sen myötä koko yhteiskunnassa paljon valtaa.

Yritysten hallintoa ja palkitsemiskäytäntöjä koskevat säädökset voivat olla yksi tapa rajoittaa tätä vallankäyttöä tai ainakin tehdä siitä läpinäkyvämpää. Mitä maan uusi hallitus voisi tällä saralla tehdä?

Kun politiikka palaa talouteen, tällaisiakin kysymyksiä toivottavasti kuullaan jatkossa entistä useammin.

Kirjoittajavieras Pekka Ristelä on SAK:n elinkeinopoliittinen asiantuntija

Itämeren orjalaivalla

On sunnuntai ja illan viimeinen laiva porskuttaa Tallinnasta Helsinkiin. Laivan henkilökunta, joka muuten puhuu kaikkien asiakkaiden kanssa sinnikkäästi suomea, kommunikoi nyt pelkästään viroksi.


Missään ei näy hilpeitä suomalaisia rouvasseurueita kuohuviinilaseja kilistelemässä, ei raavaita punottavia pienyrittäjiä juomassa olutta ja puhumassa bisneksistä, ei pukumiehiä naputtamassa tietokonetta ja siemailemassa viiniä eikä käytävillä parveile tunnollisia ostosmatkailijoita olutkärryineen ja City Marketin muovikasseineen.

Tunnelma laivassa on tyystin erilainen kuin muilla vuoroilla, jotenkin tummanpuhuva. Jopa humalaiset loistavat poissaolollaan.

Onko tämä aavelaiva? Ei, tämä on orjalaiva, kuten sitä Virossa kutsutaan.

Laivan baarin pehmeät tilavat sohvat ovat yleensä täynnä iloisia porukoita. Nyt niillä torkkuu väsyneitä ja vakavailmeisiä miehiä. Pukukoodina verkkarit. Nuorimmat käyvät välillä kannella tupakalla ja juovat Tallinnasta mukaan ostettua olutta suoraan tölkistä.

Humalaisia ei näy, koska aamulla täytyy lähteä töihin. Nämä totiset miehet laivalla ovat virolaisia rakennusmiehiä, jotka ovat palamassa töihin. Viikonloppu perheiden luona kotona on aina liian lyhyt ja loppuu kesken.

Mutta on pakko pakata laukku ja lähteä taas, koska Viron rakennusmiehen palkalla ei pysty rakentamaan perheelleen omakotitaloa. Mikäli rakennusalan töitä sattuisi nykyään Virosta saamaan.

Suomessa työskentelee noin 30 000 ulkomaalaista rakennusmiestä joista enemmistö on tullut Virosta joko lähetettynä työntekijänä tai vuokratyöntekijänä. Tämä on arvio, koska mitä virallisia tilastoja tilapäisesti EU-maista tulleista työntekijöistä Suomessa ei ole.

Tyypillisesti virolaisille rakennustyömiehille maksetaan Suomen Rakennusliiton mukaan työstä riippuen 9 – 13 euron tuntipalkkaa, mikä on suurin piirtein kesätyöläisen taulukkopalkkatasoa. Se on noin 3 – 7 euroa tunnissa vähemmän kuin suomalaisella rakennusmiehellä.

Rakennusliiton mukaan ulkomaalaisten palkkoja poljetaan yleisesti ja jopa kaupunkien urakkatilauksissa. Viiden euron tuntipalkoista on tullut monessa paikassa normi.

Räikeimmät tapaukset paljastuivat maaliskuussa Turun suunnalla, jossa virolaiselle kirvesmiesporukalle maksettiin alle kahden euron tuntipalkkoja. Miehet tekivät 10 päivän työputkia, jonka jälkeen oli neljä vapaapäivää kotona. Työpäivät olivat arkisin noin 10 tuntia pitkiä.

Muutama vuosi sitten myös musiikkitalon työmaalla paljastui tapauksia, joissa työmiehille maksettiin alle kahden euron tuntipalkkaa. Glamour on tästä alasta kaukana.

Ulkomaalaisten alipalkkaus on vitsaus, joka näyttää pahenevan entisestään. Suomalainen rakennusmies menettää työnsä kun ulkomaalainen rakennusmies työskentelee halvemmalla. Mikäli yksittäinen ulkomaalainen työntekijä taas vaatii suomalaisen työehtosopimuksen mukaista palkkaa ja etuja, menettää hän työt.

Lainsäädännön kehittäminen on tärkeä, mutta mikäli valvonta on aliresursoitu ja riittämätön, lakeja voidaan kiertää. Tilapäisesti Suomessa työskentelevät ulkomaalaiset rakennusmiehet ovat yleensä myös ay-liikkeen ulkopuolella.

Voisiko ja pitäisikö ay-liikkeen miettiä uusia toimintatapoja ulkomaalaisten työntekijöiden aseman parantamiseksi heidän järjestäytymisensä kautta – se olisi myös ay-liikkeen omien etujen mukaista.

Esimerkiksi tämä ”orjalaiva” olisi ay-liikkeelle oiva paikka infotilaisuuksien järjestämiseen aiheena työntekijöiden oikeuden ja velvollisuudet Suomessa. Samalla saataisiin uusia jäseniä. Laivalta ei kukaan oikein pääse karkuunkaan ennen kuin satamassa…

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasioiden asiantuntija

Oma työ, yhteiset oikeudet

SAK:n tänään keskiviikkona 8.6. Tampereella päättyvä edustajakokous linjaa SAK:n toiminnan päämääriä ja keskeisiä tavoitteita vuosille 2011 - 2016.

Tavoiteohjelma, Oma työ, yhteiset oikeudet, löytyy tästä linkistä

Tiistaina kokous valitsi puheenjohtaja Lauri Lylyn jatkoon seuraavalle kaudelle sekä hallituksen, valtuuston ja niiden puheenjohtajat

Kokouksessa päätetään myös jäsenliittojen esittämistä asioista, joita liitot haluavat SAK:n edistävän tulevalla kaudella. Esityksiä on kaikkiaan 58 kappaletta. Esitykset löytyvät tästä linkistä.

Kv-asioiden avustaja Eveliina Latvatalo vastaanotti kokousedustajia. Kuvassa myös palveluneuvoja Ritva Taito.

Tutkimustiimi esitteli kokousedustajille ja -vieraille työtänsä tiimin omassa esittelypisteessä.



Tutkimusavustaja Tarja Kaukovaara valmistelemassa tutkimustiimin  esittelypistettä

Tiimin  pisteessä jaossa ollut SAK:n historiikki kiinnosti. Erikoistutkija, historiikin kirjoittaja, Tapio Bergholm kirjoittamassa omistuskirjoitusta.



Teksti ja kuvat, Christina Karlsson, tietoasiantuntija





SAK:n 1 800 euron tavoite on samapalkkatavoite

Euroopan sosiaalisen peruskirjan mukaan kohtuullinen alin palkka on sellainen, että verojen jälkeen työntekijä saa vähintään 60 prosenttia kansallisesta nettokeskipalkasta.

Suomen valtio on yksi niistä maista, jotka eivät ole tätä asiakirjaa hyväksyneet. Olemme huonossa seurassa yhdessä itäisen Keski-Euroopan maiden kanssa.

Tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuusnäkökulman kannalta tärkeimmät työehtosopimustavoitteet ovat päässeet SAK:n ensi viikolla alkavan edustajakokouksen käsittelyyn tulevan tavoiteohjelmaesityksen Oma työ, yhteiset oikeudet samalle sivulle. Ne on kirjattu näin:

SAK:laisen palkkapolitiikan perusajatuksena on myös solidaarisuus. Samasta ja samanarvoisesta työstä on maksettava sama palkka. Naisten ja miesten välisen palkkaeron supistamista on jatkettava voimakkaasti. Samapalkkaisuusohjelma on otettava huomioon kaikilla sopimustasoilla.


SAK:lainen ammattiyhdistysliike toimii tehokkaasti myös matalimpien palkkojen korottamisen puolesta. Näiden alojen palkkakehityksen on saavutettava nopeammin palkansaajien keskiansioita.

Vuoteen 2016 mennessä kaikkiin SAK:laisiin työehtosopimuksiin on sovittava alimmaksi taulukkopalkaksi 1 800 euroa kuukaudessa. Tämä tavoite taataan parhaiten myös suosimalla palkkaratkaisuissa euromääräisiä palkankorotuksia prosentuaalisten palkkaratkaisujen sijaan.

Tavoitteet kytkeytyvät läheisesti myös toisiinsa, sillä tilastokeskuksen palkkarakennetilaston tietojen mukaan kokoaikaisessa työssä olevista alle 1 800 euroa ansaitsevia palkansaajia oli vuonna 2009 hieman yli 90 000. Heistä miehiä oli 26 000 ja naisia 64 000.

Tämä tilastotieto osoittaa, että pienituloisten asemaa parantava solidaarinen palkkapolitiikka on samalla tehokasta samapalkkapolitiikkaa.

Pian nähdään, hyväksyykö SAK:n korkein päättävä elin, edustajakokous, näin kunnianhimoisen tavoitteen?

Ainakin PAM ja JHL joutuvat tekemään hartiavoimin töitä, että työehtosopimusneuvotteluissa työnantajapuoli taipuu tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta edistävään 1 800 euron alimpaan sopimuspalkkaan.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Kirjoittajavieras: Yhteiskunnan muutoskyky

Amerikkalainen taloushistorioitsija Moses Abramovitz julkaisi 1986 artikkelin taloudellisesta kasvusta ja yhteiskunnan muutoskyvystä (social capability), ”Catching Up, Forging Ahead, and Falling Behind” (kiinni kurominen – johtoon siirtyminen – jälkeen jääminen).

Artikkeli kuuluu Journal of Economic Historyn viitatuimpiin artikkeleihin. Lyhykäisyydessään sen sisältö on seuraava:

 - Jälkeenjääneiden talouksien muutos ei ole automaattista

- Instituutiot selittävät yhteiskunnan muutoskykyä
- Voi käydä myös huonosti.

Perifeeriselle Suomelle kävi hyvin. Suomi muuntui nopeasti agraarisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman rikkaimmista kansakunnista. Abramovitzia seuraten voidaan siis väittää, että muutoskykyä löytyi. Muutoskyky näkyi esimerkiksi eläkejärjestelmien rakentamisena ja ihmisten välisen tasa-arvon lisääntymisenä.

 Muutoksen myötä köyhyys väheni. Tähän suuntaan kuljettiin, koska talous kasvoi ja osa kasvun hedelmistä siirrettiin työuran jälkeiseen aikaan ja köyhimmille ihmisille.

 Toinen mielenkiintoinen näkökulma muutoskyvyssä on 1990-luvun lama ja sen jälkeinen aika. Sosiaalipolitiikan tutkimuksen valtavirta on keskittynyt siihen, kuinka Suomessa on kuljettu viime vuosikymmenet väärään suuntaan ja usein selitykseksi on tarjottu uusliberalismia.

 Tuoreempaa näkökulmaa voisi löytyä suuntaamalla katsetta eduista niiden rahoitukseen. Kuinka kestävällä pohjalla hyvinvointivaltion rahoitus oli 1980-luvun lopulla?

  Nyt ekonomistit väittävät, että tulevaisuudessa kasvu hidastuu väestörakenteen ikääntymisen vuoksi. Jos näin käy, tuntuu järkevältä, että nopeamman kasvun aikana systeemiä sopeutettiin tähän uuteen vaiheeseen. Lamatutkimus niin meillä kuin muuallakin osoittaa, että kriisiaikoina ja välittömän pakon edessä sopeuttamistoimet ovat harvoin erityisen onnistuneita.

 Olisi kuitenkin uskaliasta väittää, että tulevat haasteet olisivat sen suurempia kuin mitä suomalainen yhteiskunta on kokenut viimeisen vuosisadan aikana. Sellaiseksi ne saattavat kuitenkin muuttua, jollei muutoskykyä ja taloudellisen kasvun edellytyksiä vaalita myös jatkossa.

 Presidentti Mauno Koivisto kansantajuisti näköalan lamavuonna 1992:

 "On sellainen vanha sanonta, että jos ei ole rahaa, niin ei ole rahaa, vaikka olisi kuinka rikkaan talon poika."

Matti Hannikainen, valtiotieteen tohtori

 Blogin kirjoittajavieras  VTT Matti Hannikainen  kirjoittaa  2012 ilmestyvää yksityisalojen työeläkkeiden historiaa.

Tervetuloa pelottavaan työelämään!

Nuorista miehistä 31  % ja nuorista naisista peräti 46  % on sitä mieltä, että työelämä on pelottava paikka (Taloudellinen tutkimuskeskus: Nuorten arvot ja elämä 2009).

Kyse on siis 15–21-vuotiaista nuorista, joten kokemukset työelämästä ovat monilla vielä vähäiset. Ettei nyt vaan media ollut tämänkin sopan lietsonut tyhjästä jauhamalla työelämän epävarmuudesta ja muista ikävistä asioista liikaa?

Jos työnantajia on uskominen, työelämän ongelmat yleensäkin ovat mediakupla ja itseään toistava myytti jolle ei ole mitään tilastollista pohjaa.

Onkohan näin?

Totta on, että esimerkiksi työolotutkimukset osoittavat,  että työelämälle annetut arvosanonat ovat joiltain osin parantuneet ja monet pysyneet ennallaan. Ne ovat kuitenkin keskiarvoja. Silloin jää joko tahattomasti tai tietoisesti huomioimatta se – verratakseni työelämää nyt ihmiskehoon – että pää on tulessa ja jalat palelevat. Keskiarvolla mitaten olo on silloin ihan jees.

SAK:n jäsentutkimus ”Luottamus liikkeessä” kertoo osaltaan viestiä työelämän polarisaatiosta. Viimeisen 15 vuoden aikana SAK:n jäsenkentässä ihmisten tulevaisuuteen kohdistuvat huolet ovat voimistuneet. Toisaalta samaan aikaan niiden osuus, jotka eivät ole millään lailla huolissaan, on kasvanut liki puoleen jäsenistöstä.

Ihmisten huolet ovat vahvasti kytköksissä siihen, mitä ympärillä todellisuudessa tapahtuu. Se ei ole pelkkää mediakiehuntaa. Huoli omasta työllisyydestä on erityisesti pinnassa teollisuudessa työskentelevillä ja niillä, jotka tekivät jotakin muuta kuin vakituista ja kokoaikaista työtä. Huoli siitä, ettei selviydy työssä ja terveys pettää, koskettaa taas erityisesti naisia ja ikääntyneitä.

Sen sijaan optimistisempi suhtautuminen tulevaisuuteen on niillä ihmisillä, joilla on vakituinen työsuhde ja joiden työpaikalla johto arvostaa työntekijöitä. Työnantajien kannattaisikin kohdistaa katse median sijasta peiliin.

Se, että työelämässä ihmiset jaetaan voittajiin ja häviäjiin, heikentää myös voittajien hyvinvointia. Pelko putoamisesta ulottuu laajalle - niihinkin, jotka eivät ole työelämässä vielä ehtineet olla päivääkään.

Linnea Alho, tutkija

Ei elämästä selviä hengissä – silti työturvallisuus on pistettävä kuntoon

Vierailin parisen vuotta sitten Keski-Suomessa eräässä tehtaassa, joka oli siirtynyt muutamaa vuotta aikaisemmin norjalaisomistukseen.

 Kävimme firman johdon ja luottamusmiesten kanssa läpi ulkomaalaisomistuksen tuomia muutoksia työpaikalla.

Kieltämättä yllätyin, kun firman edustajat totesivat yhtenä merkittävänä muutoksena, että työturvallisuusasiat on pistetty kuntoon. Tarvitaanko meillä vuonojen miehiä kertomaan, mitä pitäisi tehdä?

Joskus kuulee vitsinomaisesti heitettynä, että meillä Suomessa kaikkea vahditaan byrokraattisella otteella ja vedetään kontrolli yli. Että kohta varmaan saunassakin pitää istua kypärä päässä.

Äkkiseltään voi ehkä siltä tuntua, että kaikkea valvotaan. Mutta missä sitten lienee vika, kun säädökset eivät oikein tuota toivottua tulosta? Mainitsemassani yrityksessä turvallisuusasioita ei enää hoideta byrokraattisena pakkopullana, vaan ne otetaan vakavasti. Asenne on muuttunut.

Vaikka elämästä ei Juicen sanojen mukaan selviäkään hengissä, niin ei sitä pitäisi joutua viettämään myöskään työn vammauttamana. Sanotaan, että se mikä ei tapa – vahvistaa. Eräs kirjailija väänsi toteamuksen ehkä todenperäisempään muotoon, se mikä ei tapa – vammauttaa.

Ennen kuin jatkat lukemista, arvaapa kuinka monta vakuutuslaitosten korvaamaa työpaikkatapaturmaa sattui viime vuonna Suomessa?

Vastaus: 103 000. Jos se jaetaan vuoden päivien lukumäärällä, niin joka ikinen päivä sattui 282 vakuutuslaitosten korvaamaa tapaturmaa työpaikoilla.

Tämän lisäksi viime vuonna sattui 18 500 tapaturmaa työmatkoilla. Kaiken kukkuraksi työtapaturmien määrä nousi 5 prosenttia edellisestä vuodesta. Ja näissä luvuissa eivät ole mitkään pikku haverit mukana.

Ei elämästä selviä hengissä, mutta pitäisi yrittää selvitä terveenä. Se on jokamiehen oikeus jos mikä.

Juha Antila, kehittämispäällikkö

Ei sovita mun työpaikalla

Elinkeinoelämän suunnasta on viime vuosina toistuvasti kuultu vaatimus sopimustoiminnan painopisteen siirtämisestä kohti paikallista tasoa.

 Tämä hajautettu palkanmuodostus on esillä mm. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) pamfletissa ”Onko tupolla tulevaisuutta” (Korkman, 2007). Hajautetussa roolijaossa palkankorotuksista sovittaisiin työpaikoilla.

Työntekijät ajattelevat palkanmäärittelyn paikasta likimain täysin toisin kuin elinkeinoelämän huipulla.

SAK:n jäsenistä yhdeksän kymmenestä haluaa, että palkankorotusneuvotteluilla on jonkinlainen kollektiivirakenne, siis että ay-liike on sopimassa palkoista. Vain yksi kymmenestä – ja useimmiten hän on alle 30-vuotias mies - haluasi sopia kokonaan itse palkankorotuksestaan. Vielä harvempi luovuttaisi palkkasopimista paikallisen työnantajan ja luottamusmiehen väliseksi.

Valtaosan sak:laisten tunnoista voi tiivistää ajatukseen: ”Ei sovita mun työpaikalla. Paras on, että palkankorotuksista päätetään mahdollisimman kaukana”.

Mahdollisimman kaukana tarkoittaa sopimista SAK:n/ammattiliiton toimesta tai yhdistelmällä, johon osallistuu SAK/liitto sekä luottamusmies tai työntekijä itse. Mitä enemmän ikää työntekijällä on, sitä voimakkaampi on kollektiivisen sopimisen tahto. Myös sukupuolella on väliä. Naiset painottavat miehiä enemmän palkkasopimista, jossa yksinomaan ay-liike edustaa heitä.

Jäsentutkimuksessa ”Luottamus liikkeessä” (SAK, 2011) käy ilmi, että teollisuudessa ja palveluissa työskentelevien sak:laisten välillä on yhteistä kollektiivisen sopimisrakenteen korostaminen, mutta sen sisällä painopisteessä on ero.

Julkisissa ja yksityisissä palveluissa sekä kuljetuksessa, kuten siis kunnissa, valtiolla, kaupassa, hotelleissa ja liikenteen parissa työskentelevistä yli puolet näkee mieluisimpana tilanteen, jossa palkat sovitaan kokonaisuudessaan työpaikan ulkopuolella. Teollisuudessa kokonaan työpaikan ulkopuolista sopimista kannattaa työntekijöistä reilu kolmannes.

Työntekijät eivät kannata sopimisen valuttamista työpaikoilleen. He eivät ole ensisijaisesti hakemassa individualistisia palkkaratkaisuja, vaan kollektiivista turvaa.

Työpaikkojen arjesta katsottuna mitä ilmeisintä on, että elinkeinoelämän huipun vaatimus palkanmuodostuksen hajautuksesta pitää pohjimmiltaan sisällään myös vallan uusjaon. Yksittäisillä työpaikoilla sopiminen - joko luottamusmiehen tai työntekijän omasta toimesta – tarkoittaisi sopimisen sijaan usein sopimatonta määräämistä.

Selityksiä työntekijöiden kollektiivisen turvan janoon voidaan etsiä monesta suunnasta. Merkittävää on varmasti se, että työelämän myllerryksissä neuvottelupuntit eivät ole työpaikoilla tasan. Yhä useammin, erityisesti suurilla työpaikoilla, neuvotteluosapuolina ovat yksittäinen luottamusmies ja kansainvälisen konsernin lakimiesarmeija management-oppeineen.

Toisaalta keskeinen syy kollektiivisuuteen on se, että pidetään palkankorotuksista sopiminen poissa niiltä työpaikoilta, joissa luottamusmiestä ei ole tai joissa työntekijät elävät jatkuvassa määräaikaiskierteen tai vajaa työn tuottamassa epävarmuudessa. Ilmiselvästä epätasapainoasetelmasta huolimatta, tai juuri tämän takia, elinkeinoelämän korkein huippu haluaa valuttaa palkkasopimisen työpaikoille.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori