Vuorotteluvapaa ei koske minua

Salakuuntelin. Aamumetrossa kaksi keski-ikäistä naista keskusteli valtakuntaa ravistelevasta vuorotteluvapaakohusta. Hallitus on pudottamassa vuorotteluvapaakorvausta 60 %:n ansiosidonnaisesta päivärahasta. Nykyisellään vapaalle jäävän korvaus on 70–80 % työuran pituudesta riippuen.

Nainen yksi: ”Epäreilua tuo heikennys on, mutta ei tuo minua koske. Olen tehnyt niin kauan kuin muistan osa-aikatyötä. Ja muistan tehneeni työtä ainakin 20 vuotta. Vaikka kuinka hingun, niin tunteja en saa kuin maksimissaan 27–28 viikossa. Meillä nykyään melkein kaikki on osa-aikaisia. Olisin kyllä vuorotteluvapaan tarpeessa”.

Johon nainen kaksi: ”Ei muuten koske minuakaan. Määräaikainen työni päättyy ensi keväänä, enkä todellakaan voi anoa mitään vapaata. Haluaisin kyllä hengähtämään, että jaksaisin. Mutta ei tipu uutta pätkää, jos alan vapaita pyytelemään. Olen mäkin muuten ollut ainakin 20, eikun hei mulla on jo 24 vuotta - mieti 24 vuotta - työtä takana”.

Aikuiset naiset sen sanoivat. Työelämän oikeudet eivät ole kaikille samat. Vuorotteluvapaalle voi nykyehdoilla jäädä 10 vuotta työtä tehtyään. Se ehto naisilla täyttyy kirkkaasti. Mutta sitten tulee stoppi. Nykyehtona on, että työtä tehdään kokoaikaisesti tai että työaika on ollut yli 75 prosenttia alan kokoaikaisen työntekijän työajasta. Osa-aikatyö, vastentahtoinenkaan, ei täytä ehtoa. Ja toinen kompastuskohta on, että palvelussuhde samaan työnantajaan on kestänyt vähintään 13 kuukautta ennen vuorotteluvapaan alkamista. Harvassa varmaa ovat ne, jota kahden vuoden määräaikaisuudessa ryhtyvät 13 kuukauden jälkeen vapaalle anomaan.

Vuorotteluvapaa on järjestelmä, jota pitää puolustaa heikennyksiltä. Mutta myös kehittää. Sen lisäksi, että yhteiskunnallisessa keskustelussa nähdään miten vuorotteluvapaakorvauksen heikennys kolisisi siihen oikeutettuihin, on hyvä tunnistaa myös ne, jotka ovat nykysysteemin ulkopuolella. Ulkopuolella olo merkitsee yksilöille ensinnäkin mahdottomuutta käyttää vuorotteluvapaata. Toiseksi se tarkoittaa myös merkittävän määrän työn tekijöiden näkymättömyyttä työelämän, siellä jaksamisen ja työurien pidentämisen tiedontuotannossa.

Yhtälö on selvä. Jos ei näy tilastoissa ei voi tulla yhteiskunnallisen kehittämisen kohteeksi. Prekarisaatiosta käydyssä keskustelussa on kritisoitu yhteiskunnallisia instituutioita. Huomiota on kiinnitetty erityisesti siihen, miten huonosti toistaiseksi voimassa olevan palkkatyösuhteen määrittämät käsitteet ja rakenteet kohtaavat prekaarin, siis jonkun muun kuin vakituisen ja kokoaikaisen, työn ja sen tekijän arkea. Anna Kontula ja Mikko Jakonen väittävät artikkelissaan ”Prekarisaatio ja työn tutkimuksen politiikat”, että myös työelämän tutkimusinstituutio nojaa tähän vakituiseen ja kokoaikaiseen palkkatyönormiin ja on siksi kykenemätön välittämään kattavaa saati ennakoivaa tietoa työelämän arjesta. Nousen metrossa Hakaniemessä ja mietin, että totta. Noiden naisten työssäjaksamista ei nykyisillä työkaluilla tunnisteta eikä edistetä.