Tämä hajautettu palkanmuodostus on esillä mm. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) pamfletissa ”Onko tupolla tulevaisuutta” (Korkman, 2007). Hajautetussa roolijaossa palkankorotuksista sovittaisiin työpaikoilla.
Työntekijät ajattelevat palkanmäärittelyn paikasta likimain täysin toisin kuin elinkeinoelämän huipulla.
SAK:n jäsenistä yhdeksän kymmenestä haluaa, että palkankorotusneuvotteluilla on jonkinlainen kollektiivirakenne, siis että ay-liike on sopimassa palkoista. Vain yksi kymmenestä – ja useimmiten hän on alle 30-vuotias mies - haluasi sopia kokonaan itse palkankorotuksestaan. Vielä harvempi luovuttaisi palkkasopimista paikallisen työnantajan ja luottamusmiehen väliseksi.
Valtaosan sak:laisten tunnoista voi tiivistää ajatukseen: ”Ei sovita mun työpaikalla. Paras on, että palkankorotuksista päätetään mahdollisimman kaukana”.
Mahdollisimman kaukana tarkoittaa sopimista SAK:n/ammattiliiton toimesta tai yhdistelmällä, johon osallistuu SAK/liitto sekä luottamusmies tai työntekijä itse. Mitä enemmän ikää työntekijällä on, sitä voimakkaampi on kollektiivisen sopimisen tahto. Myös sukupuolella on väliä. Naiset painottavat miehiä enemmän palkkasopimista, jossa yksinomaan ay-liike edustaa heitä.
Jäsentutkimuksessa ”Luottamus liikkeessä” (SAK, 2011) käy ilmi, että teollisuudessa ja palveluissa työskentelevien sak:laisten välillä on yhteistä kollektiivisen sopimisrakenteen korostaminen, mutta sen sisällä painopisteessä on ero.
Julkisissa ja yksityisissä palveluissa sekä kuljetuksessa, kuten siis kunnissa, valtiolla, kaupassa, hotelleissa ja liikenteen parissa työskentelevistä yli puolet näkee mieluisimpana tilanteen, jossa palkat sovitaan kokonaisuudessaan työpaikan ulkopuolella. Teollisuudessa kokonaan työpaikan ulkopuolista sopimista kannattaa työntekijöistä reilu kolmannes.
Työntekijät eivät kannata sopimisen valuttamista työpaikoilleen. He eivät ole ensisijaisesti hakemassa individualistisia palkkaratkaisuja, vaan kollektiivista turvaa.
Työpaikkojen arjesta katsottuna mitä ilmeisintä on, että elinkeinoelämän huipun vaatimus palkanmuodostuksen hajautuksesta pitää pohjimmiltaan sisällään myös vallan uusjaon. Yksittäisillä työpaikoilla sopiminen - joko luottamusmiehen tai työntekijän omasta toimesta – tarkoittaisi sopimisen sijaan usein sopimatonta määräämistä.
Selityksiä työntekijöiden kollektiivisen turvan janoon voidaan etsiä monesta suunnasta. Merkittävää on varmasti se, että työelämän myllerryksissä neuvottelupuntit eivät ole työpaikoilla tasan. Yhä useammin, erityisesti suurilla työpaikoilla, neuvotteluosapuolina ovat yksittäinen luottamusmies ja kansainvälisen konsernin lakimiesarmeija management-oppeineen.
Toisaalta keskeinen syy kollektiivisuuteen on se, että pidetään palkankorotuksista sopiminen poissa niiltä työpaikoilta, joissa luottamusmiestä ei ole tai joissa työntekijät elävät jatkuvassa määräaikaiskierteen tai vajaa työn tuottamassa epävarmuudessa. Ilmiselvästä epätasapainoasetelmasta huolimatta, tai juuri tämän takia, elinkeinoelämän korkein huippu haluaa valuttaa palkkasopimisen työpaikoille.
Anu Suoranta, hankekoordinaattori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti