Tämä on mielenkiintoista työelämän näkökulmasta, koska naisten työllisyysaste heikkeni tuolla vuosikymmenellä aina vuoteen 1969 saakka. Hän korostaa 1960-lukua henkisenä murroksena, joten kotiäitiyden määrällinen vahvistuminen ja henkinen murtuminen saattavat hyvinkin ajoittua samalle vuosikymmenelle. Hänen mukaansa palkkatyöäitikansalaisen ihanne tai normi kirjattiin naisten asemaa tutkivan komitean mietintöön.
Julkusen aiemman tulkinnan mukaan ratkaisevan tärkeää naisten työssäkäynnille ja uudelle miesten ja naisten yhteiskunnallisia suhteita määrittäneelle sukupuolijärjestykselle (sukupuolisopimukselle) oli lasten päivähoitolaki, joka oli poliittisena kiistakysymyksenä 1970-luvun alussa ja vahvistettiin presidentinesittelyssä 19.1.1973.
Raija Julkusen kuva suomalaisen sukupuolijärjestelmän uudelleen muotoutumisesta on tuoreimmissa tulkinnoissa muuttunut monivaiheisemmaksi. Hän nostaa esiin vuoden 1970 aborttilain, vuoden 1972 kansanterveyslain ja siihen sisältyneen ehkäisyneuvonnan, päivähoitolain 1973, puolisoiden erillisverotuksen 1974 (oikeastaan 1976), äitiysvapaan ja äitiyspäivärahan pidentämisen 1974, isyysvapaan 1977 ja äitiysvakuutuksen muuttamisen vanhempainvakuutukseksi 1980.
Näin Julkunen nostaa harmaaksi luonnehditun 1970-luvun vähintään yhtä tärkeäksi sukupuolten tasa-arvon vuosikymmeneksi kuin 1960-luku oli.
SAK:n sosiaalipoliittinen ohjelma asetti vuonna 1971 tavoitteeksi päivähoidon lisäämisen, jotta äitien työssäkäynti olisi mahdollista. SAK:n näkökulmasta polttavin perhepoliittinen ongelma oli alle kouluikäisten lasten hoidon järjestäminen vanhempien työssäoloaikana.
Tämä oli tarpeen, koska 150 000 lapsen molemmat vanhemmat tai ainoa huoltaja kävi ansiotyössä mutta hoitopaikkoja lastenseimissä ja lastentarhoissa oli noin 33 000. Näistäkin vain puolet oli kokopäiväpaikkoja. Useat työssäkäyvät vanhemmat joutuivat jättämään lapsensa satunnaisesti järjestettyyn ja valvomattomaan hoitoon. Monet lapset jäivät kokonaan vaille hoitoa.
Vuoden 1972 eduskuntavaalien jälkeen muodostettu Rafael Paasion toinen hallitus, joka oli sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus, toi päivähoitolakiesityksen eduskuntaan. Asian valmisteli SAK:n sihteerin tehtävistä toiseksi sosiaaliterveysministeriksi siirtynyt Ahti Fredriksson.
Päivähoitolakiesityksen ytimenä oli kunnan velvollisuus taata päivähoitoa ”siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää”. Ehdotus sisälsi vain päiväkotihoidon, perhepäivähoidon ja lasten ulkona tapahtuvan ohjatun toiminnan järjestämistä kuntien sosiaalilautakuntien ohjauksessa ja vastuulla. Kokopäiväisen sisätiloissa tapahtuneen hoidon ohella puistotädit ja leikkipuistot olivat näin tulossa lainsäädännön piiriin.
Tunteikkaan puheenvuoron lakiesityksen puolesta esitti janakkalalainen sosialidemokraatti Lyyli Aalto, joka muisteli, kuinka monet kerrat SAK:n naisjaosto, Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto, Kotien puolesta keskusliitto ja muut vasemmistolaiset naisjärjestöt olivat saaneet vedota sosiaaliministeriöön ja sosiaalihallitukseen päivähoitolain aikaansaamiseksi.
Hän syytti oikeistoa asian viivyttämisestä niin koko valtakunnantasolla kuin omassa kotikunnassaan. Eduskunta, hallitukset ja valtuutetut kunnissa saivat suurelta osin syyttää itseään nuorisorikollisuuden lisääntymisestä ja huumenuorista. Tämä oli hänen mielestään tulosta siitä, että lapset olivat pienestä pitäen joutuneet avain kaulassa yksin tulemaan toimeen päiväkaudet.
Esitys oli paha pettymys äidinpalkkaa tai lapsenhoitolisää ajaneille keskustapuolueen ja Suomen maaseudun puolueen kansanedustajille. Kommunistit pitivät lakia puutteellisena, koska kouluikäiset oli rajattu lakiesityksessä päivähoitovelvoitteen ulkopuolelle.
Kokoomuksen kansanedustajat olivat lain kannalla, mutta esittivät varauksia ja parannusesityksiä. Sosialidemokraatit myönsivät lain puutteelliseksi, mutta korostivat, että laki oli selvä ja tarpeellinen edistysaskel. Lastentarhojen henkilöpulan vallitessa sosialidemokraatit ihmettelivät, mistä löytyisivät työntekijät SKDL:n esittämään alle 10-vuotiaiden hoitoon. Eduskunta hyväksyi päivähoitolain useiden äänestysten jälkeen 5.12.1972. Laki tuli voimaan 1.4.1973.
Laki ei vielä taannut päivähoidon kysyntää vastaavan hoitopaikkojen syntyä. Tiloista ja työvoimasta oli pulaa. Ongelmat olivat niin vakavat sekä työssä käyvien vanhempien että lisätyövoimaa kaivanneiden työnantajien kannalta, että työntekijäkeskusjärjestöt SAK ja TVK yhdessä työnantajakeskusjärjestöjen LTK ja STK kanssa tekivät yhteisen vetoomuksen maaliskuussa 1974 sosiaali- ja terveysministeriölle.
Työmarkkinajärjestöt esittivät kuntien päivähoitohankkeiden valtiontuen nostamista, sillä kunnat olivat valmiita parantamaan päivähoitopalveluita nopeammin kuin ministeriö oli suunnitellut. Työmarkkinajärjestöt perustelivat esitystään sillä, että naisen asema työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa riippui olennaisesti siitä, kuinka lasten päivähoito oli järjestetty.
Päivähoito piti järjestää lasten kehityksen ja hyvinvoinnin turvaavilla hoitopalveluilla. Päivähoidon riittävä määrä ja laatu olivat työnantajienkin etu, koska työvoimasta oli pulaa. Lasten puutteelliset hoitomahdollisuudet lisäsivät työstä poissaoloja ja lisäsivät tarpeettomasti työvoiman vaihtuvuutta. Työmarkkinajärjestöt uskoivat, että laadukkaat päivähoitopalvelut lopettaisivat nämä ongelmat.
SAK oli ajanut jo pitkään aviopuolisoiden ansiotulojen erillisverotusta, mutta tavoitteen toteuttaminen oli vaikeata. Palkansaajanaisten taloudellinen asema vahvistui Seppo Lindblomin nimiin jääneessä tulopoliittisen sopimuksen tarkistusneuvotteluissa ratkaisevasti. Työnantajapuolikin kannatti aviopuolisoiden yhteisverotuksesta erillisverotukseen siirtymistä, kun työvoimapulan oloissa naisia haluttiin houkutella palkkatyöhön.
Alkuvuoden 1975 tulopoliittisissa kurkistusneuvotteluissa työmarkkinajärjestöt yhdessä edellyttivät, että siirryttäisiin aviopuolisoiden yhteisverotuksesta erillisverotukseen. Tämä naisten työssäkäyntiä olennaisesti edistänyt rakenteellinen lakimuutos tuli voimaan 1.1.1976.
Tapio Bergholm, erikoistutkija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti