Sivistysporvaristoa kaivaten

Pitäisikö koko kansaa sivistää ja kouluttaa vai onko se tarpeen vain erikseen valittujen osalta? Kysymys tulee väkisinkin mieleen kun jälleen keskustellaan aikuisten koulutukseen osallistumisesta, jopa koulutusoikeudesta. Asiaa voisi pohtia pitkänkin kaaren kautta kansansivistysajatuksen kehittymisenä Suomessa.

Koko kansan kansakoulu syntyi 1800-luvulla sivistysporvariston tahdosta saada syrjäisempienkin mökkien väki sivistyksen ja koulutuksen piiriin. Sitä edellytti kansakunnan kohottaminen kansana muiden joukossa, mutta myös orastava tarve lukemaan ja kirjoittamaan kykenevästä työvoimasta modernin teollisuuden laajentuessa vesistöjä myöten etäisempiinkin kolkkiin.

Kansakoulu vauhditti vuorostaan ammatillisen koulutuksen kehitystä, teollisuuskoulujen ja ammattioppilaitosten verkoston laajentumista.

Seuraava suuri askel koko kansan sivistystason kohottamisessa olikin kiistelty peruskoulu ja oppikoululaitoksen lakkauttaminen. Samaan aikaan korkeakouluverkosto laajeni. Kaikki tämä oli ilmausta uudesta ja vaativammasta osaamisen tasosta, johon väestön valtavirta tuli ohjata.

Vähintään toisen asteen tutkinto koko ikäluokalle on viime vuosina usein kuultu vaatimus ja nyt  valtiovallan koulutuspoliittisen tavoiteajattelun keskiössä. Lisäksi noin puolet ikäluokasta tulisi jo ohjata korkeakouluihin.

Tätä taustaa vasten tuntuu ihmeelliseltä, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan yllättävältä, että jälleen ollaan koko väestöä, nyt aikuisväestöä, koskevan osaamistason temppelinharjalla. Jälleen kuullaan vastustusta, ikään kuin historia toistaisi itseään.

Teknologiateollisuuden, niin myös muidenkin alojen isännät haluisivat valita, keille osaamisen etuus voidaan tarjota. Kaikki työntekijät eivät siis olisi ammattitaidon kehittämisen tarpeessa, vaikka isäntienkin julistuksissa kaikuvat pärjääminen ja korkea osaaminen.

Tyhjää puhettako ovat siis työnantajien vakuuttelut osaamisen tärkeydestä? Suurin osa SAK:n jäsenliittojen jäsenistä, 69%, ei ole ollut päivääkään työnantajan kustantamassa koulutuksessa viimeisen vuoden aikana. Tämäkö on nykyaikaa?

Työnantajien puheita kuunnellessa alan kaivata vanhan ajan sivistysporvaristoa apuun ja selvittämään vanhoihin poteroihin unohtuneille, että kehityksen pitäisi jatkua.

Aikuiskoulutuksessa olisi nyt tekemisen paikka. Uudistamista tarvitsisi myös ammattiosaamisen laventaminen sivistykselliseen osaamiseen, jota tihentyvä kansainvälistyminen ja palvelumyynnin edistäminen vaatisi.

Markku Liljeström, kehittämispäällikkö