Yhteisen näkemyksen aineksia voi löytyä lähimenneisyydestä, jolloin työnantajat olivat valmiit kovin ottein torjumaan vuokratyökeinottelua.
Vähemmistökommunistien lehti Tiedonantaja tuomitsi toukokuussa 1974 vuokratyöfirmojen toiminnan uudenlaisena orjakauppana. Demarin kuvaus näiden reppufirmojen toiminnasta elokuussa 1974 oli vähintään yhtä synkkä.
Työläinen oli vain kauppatavara, palkat ja verot jäivät usein maksamatta ja lopulta suuret rahat jäivät lurjuksille. SDP:n pää-äänenkannattaja ennakoi syyskuussa, että vuokratyöyritysten toiminta tulisi kielletyksi.
Metalliliiton puheenjohtaja Sulo Penttilä arvosteli syyskuussa 1974, että työvoiman voimakas kysyntä oli tuonut työelämään epäterveitä ilmiöitä, joita olivat muotiin tulleet reppufirmat sekä runsaat yli- ja viikonlopputyöt.
Kansan Uutiset uutisoi tammikuussa 1975 työnantajien kiertävän palkkasidonnaisia sosiaalimaksuja vuokratyöyritysten avulla. Turun telakalta tuli aloite, että ammattiliiton olisi ryhdyttävä toimiin työvoiman vuokrauksen lopettamiseksi. Metalliliitto uhkasi tammikuussa 1975 reppufirmoja voimatoimilla.
Vasemmistopuolueet ja ammattiyhdistysliike eivät käyneet reppufirmojen vastaista taistelua yksin. STK ja Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliitto pyrkivät jo syyskuussa 1961 rajoittamaan työvoiman vuokrausta harjoittavien yritysten toimintaa.
Työnantajien ongelmana oli tuolloin se, että vuokratyöyritykset värväsivät etenkin metalliteollisuudesta ammattitaitoista työvoimaa. Sitten nämä yritykset tarjosivat työntekijöitä vuokralle maksusta, joka oli huomattavasti korkeampi kuin teollisuuden ammattimiesten palkat. Vuokratut työntekijät saivat vuokrayhtiöltä huomattavasti korkeampia palkkoja kuin vastaavissa töissä olevat vakinaiset työntekijät, joiden rinnalla he työskentelivät.
STK:n toimitusjohtaja Johan Nykopp ennakoi, että tämä johtaisi palkkatason liukumiseen ja työrauhan häiriintymiseen. Tekstiiliteollisuutta edustanut varatuomari Stig Hästö esitti, että jäsenyrityksiä olisi kehotettava välttämään työvoimaa vuokraavien yritysten palveluksia. STK lähetti asiasta kiertokirjeen jäsenyrityksilleen.
Työvoiman ylikysyntä toi samanlaisia työvoimaongelmia yrityksille jälleen 1970-luvulla. Vaikutusvaltainen STK:n johtajista ja toimialaliittojen toimitusjohtajista koostunut STK:n työehtosopimusvaliokunta hyväksyi joulukuussa 1974 päätöksen, joka sisälsi yksityiskohtaiset ja tiukat määräykset, joiden tavoitteena oli vuokratyön lopettaminen ja rajoittaminen.
Tarkoitus oli estää työvoiman vuokrausyritysten harjoittama epäterve työvoiman niukkuuteen perustunut keinottelu. Hylättävä vuokratyövoiman käyttö oli sellaista, jossa tilaaja turvautui yritykseen, joka välitti pelkästään työvoimaa. Päätös sisälsi myös tarkan vuokratyön määritelmän:
1) työntekijät työskentelevät tilaajan välittömän työnjohdon alaisina,
2) työntekijät käyttävät yleensä tilaajan koneita, työkaluja ja raaka-aineita,
3) korvaus vuokratyöyritykselle on yleensä sovittu aikaveloituksena,
4) yrittäjäriski on tilaajalla.
Kyse ei ollut yleisestä vuokratyön rajoittamisesta. STK:n valvoma vuokratyön rajoitus koski vain Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton jäsenyrityksiä ja erikseen nimettyjä metalliteollisuuden ammattityöntekijäryhmiä.
Päätös sisälsi aikataulun, jonka mukaan metalliteollisuudessa ei enää helmikuussa 1975 tehdä päätöksen vastaisia uusia sopimuksia vuokratyön käytöstä. Maaliskuun alusta Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton jäsenyritykset olivat velvolliset huolehtimaan siitä, etteivät itse käyttäisi eivätkä sallisi alihankkijoidensakaan käyttää vuokratyövoimaa kuin tehdyn päätöksen sallimissa poikkeustapauksissa.
Yritysten tuli tarjota vuokratyöntekijöille työsuhdetta yrityksen omilla palkkalistoilla. Työnantaja lehti julkisti tämä päätöksen tammikuun lopussa, kun se oli ensin tiedotettu STK:n hallitukselle. Työnantajien yhteinen etu oli kyseessä. STK:n tavoitteena oli jälleen rajoittaa vuokratyöyritysten toimintaa, joka uhkasi keinottelemalla nostaa työvoiman hintaa
Tapio Bergholm, erikoistutkija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti