Olen monesti kuullut työntekijöiden kertovan, että työn mielekkyys ja sujuvuus kärsivät turhauttavien ja turhilta tuntuvien työtehtävien, liiallisen työkuorman tai työhön tulevien keskeytysten ja katkosten vuoksi.
Työntekijät ovat todenneet tämän yhtä hyvin sosiaali- ja terveydenhoitoalan työpaikoilla tehdyissä haastatteluissa kuin konepajojen kehittämistilaisuuksissakin.
Samaa tarinaa toistaa Työterveyslaitoksen julkaisu ”Toiveita ja todellisuutta” (toim. Liisa Moilanen). Siinä suomalaista työelämää pohdiskellaan laajan kyselyaineiston valossa.
Tutkimuksessa työn tärkeyden, omaan työtahtiin vaikuttamismahdollisuuden ja hyvän johtamisen todetaan olevan yhteydessä työn koettuun mielekkyyteen. Niin ikään todetaan, että työelämän muutokset merkitsevät naisten kohdalla useammin työn huononemista ja miesten kohdalla parannuksia, mutta naiset kuitenkin ovat miehiä innostuneempia ja tyytyväisempiä työhön. Työtahtiin vaikuttaminen ja työn mielekkyys vähentävät tutkimuksen mukaan halua siirtyä eläkkeelle.
Työterveyslaitoksen tutkimuksen piirtämä kuva suomalaisesta työelämästä on keskeisiltä osin varsin samankaltainen kuin se kuva, jonka tallensin kirjaani ”Tapaus työelämä – ja voiko sitä muuttaa?”
Työelämän tutkijat kuulevat usein toiveita siitä, että yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi tulisi tuottaa numeroita ja prosenttilukuja. Tapaustutkimukset ja vastaavat ei-numeroilla operoivat selvitykset ajatellaan lajityypiltään toissijaisiksi.
Tällaisen tutkimusten arvojärjestyksen lanseeraamiseen sisältyy monta uskomusta ja oletusta niin tiedosta kuin työelämästäkin. Yksi niistä on, ettei ole kovin tärkeää kuunnella yksittäisiä ihmisiä tai työpaikkoja. Yhden kokemus ei ole riittävästi eikä kahdenkymmenenkään. Se, montako kokemusta ja näkemystä tiedoksi kelpuuttamiseen tarvitaan, on kuitenkin viime kädessä sovittavissa oleva asia.
Työelämän ongelmien osalta todistusaineiston luulisi jo riittävän. Monien tutkimusten kautta, sekä laadullisin tutkimusmenetelmin että numeroiden keinoin, on osoitettu turhauttavien työtehtävien kuluttavan työn mielekkyyttä ja edelleen muodikkaan työn tehostamisen ja sen seuralaisen jatkuvan kiireen kokemuksen vievän työntekijöiden voimat.
Ei vaadi kovin kummoisia logiikan lahjoja ymmärtää epämielekkäiden ja työintoa syövien tehtäväkuvien seuraukset yksittäisten yritysten menestykselle ja kansantalouden kehitykselle, vaikka lukujen tuottaminen aiheesta onkin vaikeaa.
Äärimmilleen supistetuista organisaatioista puuttuvat ne tekijät, joista voisi kummuta innostusta ja innovaatioita. Tilannetta ei paranna se, että kiireen, katkosten ja koheltamisen väsyttämä kolmannes työtä tekevistä ei pysty nukkumaan.
Suomalaisen työelämän kipupisteet on osoitettu ja olisi korjausliikkeiden aika. Mutta löytyykö yhteiskunnasta rohkeutta ajatella työn tekemisestä aivan uusin tavoin vai jumitammeko vielä pitkään supistamisten, kiristysten ja kilpailuttamisten kierteessä? Vai koittaako aika, jolloin ihmiset saavat tehdä merkityksellistä työtä ja keskittyä olennaiseen?
Epäilen, että uusi entistä parempi suomalainen työelämä on jo idullaan. Sen avaimet piilevät työpaikkojen käytännöissä ja työtä tekevien ihmisten kokemuksissa ja oivalluksissa. Ne pitää vain löytää, nostaa esille ja koota yhteen malliksi muillekin. Tämä taas ei onnistu ilman työelämäläheistä tutkimusta, jonka tekijät ajattelevat, että jokaista kannattaa kuunnella. Joskus yksikin voi olla riittävästi.
Anu Järvensivu, FT, erikoistutkija, työelämän tutkimuskeskus, Tampereen yliopisto
http://hyvatyonantaja.fi/
Kirjoittajavieraassa tutkimustiimin vieraana kirjoittavat suomalaisen työelämän tutkijat ja asiantuntijat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti