Uusi kulma

Sivistysporvaristoa kaivaten

2012-01-16T14:06:00.000+02:00

Pitäisikö koko kansaa sivistää ja kouluttaa vai onko se tarpeen vain erikseen valittujen osalta? Kysymys tulee väkisinkin mieleen kun jälleen keskustellaan aikuisten koulutukseen osallistumisesta, jopa koulutusoikeudesta. Asiaa voisi pohtia pitkänkin kaaren kautta kansansivistysajatuksen kehittymisenä Suomessa.

Koko kansan kansakoulu syntyi 1800-luvulla sivistysporvariston tahdosta saada syrjäisempienkin mökkien väki sivistyksen ja koulutuksen piiriin. Sitä edellytti kansakunnan kohottaminen kansana muiden joukossa, mutta myös orastava tarve lukemaan ja kirjoittamaan kykenevästä työvoimasta modernin teollisuuden laajentuessa vesistöjä myöten etäisempiinkin kolkkiin.

Kansakoulu vauhditti vuorostaan ammatillisen koulutuksen kehitystä, teollisuuskoulujen ja ammattioppilaitosten verkoston laajentumista.

Seuraava suuri askel koko kansan sivistystason kohottamisessa olikin kiistelty peruskoulu ja oppikoululaitoksen lakkauttaminen. Samaan aikaan korkeakouluverkosto laajeni. Kaikki tämä oli ilmausta uudesta ja vaativammasta osaamisen tasosta, johon väestön valtavirta tuli ohjata.

Vähintään toisen asteen tutkinto koko ikäluokalle on viime vuosina usein kuultu vaatimus ja nyt valtiovallan koulutuspoliittisen tavoiteajattelun keskiössä. Lisäksi noin puolet ikäluokasta tulisi jo ohjata korkeakouluihin.

Tätä taustaa vasten tuntuu ihmeelliseltä, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan yllättävältä, että jälleen ollaan koko väestöä, nyt aikuisväestöä, koskevan osaamistason temppelinharjalla. Jälleen kuullaan vastustusta, ikään kuin historia toistaisi itseään.

Teknologiateollisuuden, niin myös muidenkin alojen isännät haluisivat valita, keille osaamisen etuus voidaan tarjota. Kaikki työntekijät eivät siis olisi ammattitaidon kehittämisen tarpeessa, vaikka isäntienkin julistuksissa kaikuvat pärjääminen ja korkea osaaminen.

Tyhjää puhettako ovat siis työnantajien vakuuttelut osaamisen tärkeydestä? Suurin osa SAK:n jäsenliittojen jäsenistä, 69%, ei ole ollut päivääkään työnantajan kustantamassa koulutuksessa viimeisen vuoden aikana. Tämäkö on nykyaikaa?

Työnantajien puheita kuunnellessa alan kaivata vanhan ajan sivistysporvaristoa apuun ja selvittämään vanhoihin poteroihin unohtuneille, että kehityksen pitäisi jatkua.

Aikuiskoulutuksessa olisi nyt tekemisen paikka. Uudistamista tarvitsisi myös ammattiosaamisen laventaminen sivistykselliseen osaamiseen, jota tihentyvä kansainvälistyminen ja palvelumyynnin edistäminen vaatisi.

Markku Liljeström, kehittämispäällikkö

Nuoret pois työttömyyskortistosta

2011-12-27T09:41:00.000+02:00

Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa päätettiin toteuttaa nuorten yhteiskuntatakuu.

Tarkoitus on, että jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle tai alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle nuorelle tarjotaan työ-, harjoittelu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaa viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Samalla kaikille peruskoulun päättäville taataan koulutuspaikka lukiossa, ammatillisessa koulutuksessa tai muulla tavoin.

Idea nuorten työllistämisestä työttömyyden sijaan ei ole uusi. Yhteiskuntatakuusta on puhuttu vuosikymmenet ja kokeiltukin on. Nuorten velvoitetyöllistäminen oli voimassa hetken aikaa ennen kuin se kaatui omaan mahdottomuuteensa 1990-luvun laman aikaan.

Keskeiset toimenpide-ehdotukset yhteiskuntatakuun toteuttamiseksi valmistuvat ensi vuoden alkupuolella. Oman vaikeutensa valmisteluun tuo julkisen talouden säästöpaineet.

Mitä pitäisi tehdä?

Kasvukeskuksissa tarvitaan nuorille lisää ammatillisessa koulutuksen opiskelijapaikkoja. Nyt peruskoulun päättäviä jää joka vuosi ilman opiskelupaikkaa, koska koulutuspaikkoja ei ole riittävästi siellä, missä nuoria on eniten. Tämäkään ei vielä välttämättä riitä, vaan pitäisi yksinkertaisesti velvoittaa koulutuksen järjestäjät ottamaan kaikki peruskoulun päättävät jatko-opintoihin ja valtiovallan myös maksaa korvaus tästä.

Ammatillisessa koulutuksessa on vähennettävä koulutuksen keskeyttämistä. Nyt noin 12 000 henkilöä lopettaa joka vuosi ammattiopinnot kesken. Ammatillisessa koulutuksessa tarvitaan enemmän opetusta ja ohjausta ja vaikeuksissa olevien matkassa pitämiseksi nykyistä enemmän oppilashuollon palveluja.

Koulutetuille nuorille, joille työtä ei löydy, on jatkossakin tarjottava Sanssi-kortin avulla palkkatukea työpaikan saamiseksi. Palkatonta työharjoittelua voidaan käyttää, jos nuorella ei ole ammattitaitoa ja oma ammatti on vielä etsinnässä. Mutta työharjoittelu pitäisi suunnitella työnantajan kanssa niin, että heti aluksi sovittaisiin jatkosta, esimerkiksi oppisopimuspaikasta.

Suomen Yrittäjät ovat tarjonneet keinoksi nuorten työllistämiseen palkka-alea ja nuorten oppisopimuskoulutukseen koko työsuhteen ajaksi koeaikaa. Nuoria työssäkäyviä köyhiä en Suomeen halua. Sen sijaan olisi syytä löytää uusia porkkanoita kepin sijaan.

Ensimmäiseksi olisi korjattava opintotuen epäkohdat ja poistettava opintorahassa vanhempien tulojen vaikutus itsenäisesti asuvilta toisen asteen opiskelijoilta. Työmarkkinatuen työharjoittelun ajalta olisi tarpeen saada ylläpitokorvausta, jotta nuoret saisivat edes työmatkakulut maksettua.

On mahdollista, että työttömyys kasvaa ensi vuonna. Poliitikot ovat silloin paljon vartijoina, kun valtion taloudesta päätetään. Vaarana on, että nuorten työttömyys kasvaa ja heikoimmassa asemassa olevat ajautuvat kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Nuorten yhteiskuntatakuun toimenpiteillä tällainen kehitys olisi mahdollista estää, mutta ei ilman rahaa.

Saana Siekkinen, kehittämisjohtaja

Eurooppalainen talousraami tarvitsee työntekijöiden hyväksynnän

2011-12-07T07:39:00.001+02:00

Maanantai 28.11. oli suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa juhlava päivä. Saatiin aikaan raamisopimus tuomaan niin työntekijöille kuin työnantajillekin turvaa maailmantalouden epävakauden keskellä. Työelämän kehittämisellekin annettiin suuntaa.

Samaan aikaan eri puolilta Eurooppaa tulee aivan toisenlaisia viestejä. Liettuassa hallitus on heikentämässä irtisanomissuojaa ja pidentämässä työaikoja. Unkarin hallitus purkaa työntekijöiden oikeuksia ja kolmikantaisen yhteistyön rakenteita. Kreikassa ammattiliitot vastustavat palkkojen ja sopimusoikeuksien leikkauksia yleislakolla.

Saamme olla tyytyväisiä, että meillä menee paremmin. Kovin suureen helpotukseen ei kuitenkaan ole aihetta, ylimielisyydestä ja vahingonilosta puhumattakaan.

Työntekijöiden Liettuassa, Unkarissa, Kreikassa ja monessa muussa Euroopan maassa kohtaamat etujen ja oikeuksien heikennykset eivät ole vain heidän asiansa. Huonot uutiset kertovat yhteisistä eurooppalaisista ongelmista. Siksi niitä on syytä pitää hälyttävinä myös meillä Suomessa.

Eurokriisin myötä on tehty selväksi, että huonosti hoidettu talouspolitiikka yhdessä euromaassa vaarantaa koko alueen vakauden. On puhuttu kestämättömistä valtionveloista ja budjettialijäämistä.

Niiden lisäksi pitäisi kuitenkin puhua myös kestämättömästä työmarkkinapolitiikasta. Palkkoja polkeva ja työmarkkinoiden vuoropuhelua halveksiva EU-maa vaarantaa oman kansansa lisäksi kaikkien muidenkin unionimaiden hyvinvoinnin. Myös Suomen.

Erityisen vakavan tilanteesta tekee se, että hallitukset eri puolilla Eurooppaa eivät päädy samansuuntaisiin työntekijöitä kurittaviin ratkaisuihin täysin sattumalta ja omasta aloitteestaan.

Esimerkiksi Kreikassa Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat vaatineet työehtosopimusten suojan heikentämistä. Nämä ovat kaikki instituutioita, joissa Suomikin on mukana. Olemme siis osallisia myös siinä, minkälaista politiikkaa yhteisen eurooppalaisen edun nimissä vaaditaan.

Kun EU-maille nyt ollaan rakentamassa entistä tiiviimpiä talouspolitiikan raameja, on unionin sopimuspöytiin syytä viedä vaativat terveiset Suomen raamisopimuksen tekijöiltä. Ilman ammattiliittojen vahvaa panosta ja työntekijöiden hyväksyntää talouden tervehdyttäminen ei onnistu.

Kestävä kriisinhoito edellyttää demokraattisten oikeuksien ja osallisuuden vahvistamista, ei heikentämistä. Muuten edessä on konfliktien tie, eikä se ole kenenkään etu.

Pekka Ristelä, kansainvälisten asioiden asiantuntija

Turskaa tulee?

2011-11-25T08:32:00.001+02:00

Vuosia sitten pääsin vierailemaan isäni työpaikan, Kansallispankin, dealing-hallissa. Muistan kiihkeän tunnelman. Näyttöruudut syöttävät viimeisintä tietoa kursseista. Ostetaan ja myydään. Nopeita päätöksiä ajan hermolla. Jännitystä ja stressiä. Pahimmillaan, väärästä päätöksestä, kuten diilerien kielellä sanotaan, tulee turskaa (tappiota).

Tunnelma on useamman kerran palautunut mieleeni nykypäivän työelämässä. Ajatellaanpa pelkästään työpaikalla pidettäviä kokouksia. Ihmisiä tulee ja menee. Piipahdetaan ”minulla oli just yksi kokous ja siirryn kohta toiseen, en nyt ehdi olemaan täällä pidempään”. Kännykät syöttävät viestejä, joita luetaan samalla, kun kuunnellaan toisella korvalla itse kokousta. Ehtiihän siinä lukemaan myös muitakin tärkeitä papereita. Niin ja se Facebook-päivityskin.

Puhutaan multitaskingista, usean asian tekemisestä yhtä aikaa. Informaatiota ja kiirettä syöttävässä nyky-yhteiskunnassamme syöksymme paikasta paikkaan ja asiasta asiaan kaikkea yhdistellen. Reagoimme heti muualta tuleviin ärsykkeisiin, kuten kännykän viesteihin.

Tuntuu ja kuulostaa ehkä tehokkaalta, mutta tutkimukset ovat osoittaneet usean asian tekemisen samanaikaisesti stressaavan ja haittaavan kykyämme tehdä harkittuja päätöksiä. Kunnolla pohdittu päätös edellyttää aitoa, todellista läsnäoloa.

Entä jos tärkeimmätkin päätökset tehdään nykyisin muita asioita samalla miettien?

-”Nyt näyttää siltä, että tilastot ovat väärässä, kyllä täällä todellisuudessa on miljardien eurojen vaje.”

- Kännykkää räpistellen: ”hhhmmm, jaha. Tota, mulla alkaa just toinen palaveri, mutt palataan.”

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Mediakupla nimeltään Suuri kuoppa

2011-11-18T08:02:00.001+02:00

Mika Maliranta teki raportin EVAlle tuottavuudesta ja se sai yllättävän suuren huomion mediassa. On muuten jännä juttu, miten käsitteet saadaan iloisesti sekoitettua, kun puhutaan ”vähän sinnepäin”.

Eräässäkin uutisoinnissa oli tästä raportista saatu pääteltyä, että Suomessa olisi työn tuottavuus laskenut. Eli oli ymmärretty tuotantoa syntyneen entisellä työpanoksella aiempaa vähemmän ja sen perusteella työpaikoilla on 150 000 ihmistä tyhjän panttina lekottelemassa.

Tilastokeskuksen tietojen perusteella viime vuonna työn tuottavuus kasvoi arvonlisäyksen kautta laskettuna 4 % edellisestä vuodesta ja tuotoksen kautta laskettuna se kasvoi 3,6 %. Fakta on se, että työn tuottavuus on kasvanut, ei laskenut.

Vielä jännempää on, kun vääristä päätelmistä tehdään toimenpidesuosituksia. Helsingin Sanomissa (16.11.) Jorma Ollilla vääntelee EVAn poliittista pamflettia toimenpidesuosituksiksi – ja vieläpä sellaisiksi, jotka itse raportissakin on epäsuorasti todettu epäonnistuneiksi. Ollilaa siteeraten: ”palkkauksen ja muiden työehtojen on oltava joustavampia, jotta tilannekohtaisesti pystytään rakentamaan työllisyyden ja tuottavuuden kannalta parhaat ratkaisut”.

Kuitenkin raportissakin todetaan Yhdysvaltojen tuottavuuskehityksen pudonneen trendiltään Suomea voimakkaammin ja juuri siellä on käytössä Ollilan kaipaamat lääkkeet. Eli pelkistäen: meille kaivataan tautiin sellaisia lääkkeitä, joilla eräs toinen sairas on tullut entistä kipeämmäksi. Jep jep – sanoisi yksi piirrossarjan poliitikko entisessä viihdeohjelmassa.

Homma menee seuraavasti: EVAn uusi raportti Suuri kuoppa heittää ilmoille kivan teoreettisen mallin. Siinä työn tuottavuuden pitäisi trendinomaisesti kasvaa koko ajan entistä enemmän. Sinänsä hyväkin tavoite, mutta missä työelämän asiassa näin voisi käydä, että koko ajan kasvu paitsi jatkuisi, myös voimistuisi? Itse EVAn raportissakin todetaan työn tuottavuuden kasvaneen, mutta ei enää kiihtyvällä vauhdilla.

Ongelmana ei siis ole, etteikö työn tuottavuus kasvaisi. Tämä on hyvä pitää mielessä. Tuottavuus on kasvanut ja kasvaa. Siitä olen samaa mieltä, että pitäisi tehdä toimenpiteitä, että kasvu olisi voimakkaampaa. Sen sijaan keinoista olen Ollilan Hesarin kirjoituksen kanssa jyrkästi eri mieltä.

Eiköhän olisi rehellistä todeta, että EVAn tarkoituksena on pelotella suomalaisia ja erityisesti päättäjiä. Tämähän on tuttua touhua. Päämääränä ei ole huoli tuottavuuden kasvusta. On yritetty keksiä jotain uskottavalta kuulostavia perusteluja, joiden perusteella voitaisiin uhkauksenomaisesti saada omia (siis elinkeinoelämän) intressejä edistettyä.

Tuottavuuden kasvattaminen on tärkeää, mutta se tapahtuu parhaiten ja kestävimmin siten, että tehdään työpaikalla asioita oikein ja oikeita asioita. Turha työ on yhtä rasittavaa kuin tärkeä työ. Niistä ensiksi mainittu ei lisää tuottavuutta.

Juha Antila, kehittämispäällikkö

Deflaatio tuhoaa kotona ja puutarhassa

2011-11-09T11:29:00.000+02:00

Me eurokansalaiset seuraamme kasvavalla kauhulla, kuinka EU nilkuttaa kriisikokouksesta seuraavaan.

Miksi taloudelliset ongelmat ovat näin vakavat? Miksi suuret summat muiden maiden takaamaa tai lainaamaa rahaa eivät ole tuoneet helpotusta yksittäisten maiden tai euroalueen kriisiin?

Pääosa tiedotusvälineistä, talousasiantuntijoista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista pitää syypäänä yksittäisten maiden yksittäisiä poliittisia päättäjiä. Kreikan, Italian, Portugalin, Espanjan ja Irlannin hallitukset ovat halvan lainarahan hurmoksessa varmasti tehneet vakavia talouspoliittisia virheitä.

Eikö kansanvaltaisesti valittujen päättäjien virheistä kansan pidäkin kärsiä? Siksi useat suomalaiset ja saksalaiset uskovat, että EU:n, EKP:n ja IMF:n määräämät työttömyyttä tuovat säästöpaketit ja veronkorotukset ovat oikeutettuja rangaistuksia näiden maiden aiemmista synneistä.

Osa virheistä on tehty jo 10 - 20 vuotta sitten, joten on julmaa laittaa nykynuoret kärsimään työttömyydestä. Vielä julmempaa on, että EKP:n vahvan euronpolitiikka ja muita teollisen maailman keskuspankkeja korkeammat korot ovat pahentaneet ongelmia.

Vielä synkempää on se, että Kreikan, Portugalin ja Irlannin lainoituksen ehtona tarjotut säästötoimet ovat johtaneet talouskasvun hyytymiseen tai jopa bruttokansantuotteen laskuun. Maiden velanmaksukyky ei ole säästötoimien seurauksena parantunut vaan heikentynyt, kun heikko talouskasvu on johtanut hintojen laskuun.

Talouskasvu on yhteiskunnan moottori, joka saa investoinnit liikkeelle ja varmistaa, että ihmiset uskaltavat kuluttaa. Ostopäätöstä ei lykätä, jos hinnat eivät kohtuuttoman nopeasti putoa. Pieni inflaatio houkuttelee tekemään hankinnat etunojassa ja vaikka velkarahalla, kun tuotteiden ja palveluiden hinnat ovat nousussa. Velkaa uskaltaa ottaa, jos voi luottaa, että velkataakka muuttuu asteittain kevyemmäksi, kun nimellisansiot nousevat.

Siksi kohtuullinen inflaatio on parempi vaihtoehto kuin deflaatio, jolloin esimerkiksi asuntojen, koneiden ja laitteiden hinnat laskevat ja pahimmassa tapauksessa palkatkin putoavat. Investoinnit siirtyvät, koska huomenna kaikki on halvempaa.

Yritykset ja palkanansaitsijat eivät uskalla ottaa lainaa, koska laskevien hintojen ja palkkojen maailmassa velkataakka tulee yhä raskaammaksi kantaa. Kuluttajien lisäksi deflaatiosta kärsivät sijoittajat ja pankit, kun velalliset eivät kykene maksamaan velkojaan. Deflaatio ajaa taloudellisen toiminnan tuhoisaan kierteeseen.

Keskiajalla sairaista ihmisistä laskettiin verta, koska uskottiin, että veressä oleva paha tulee näin pois. Tulos oli kuitenkin päinvastainen, kun potilaan voimat ehtyivät verenvähyyteen.

Tänä päivänä Euroopassa jo muutenkin suurissa vaikeuksissa olevien kriisimaiden ongelmien ratkaisuksi määrätään suonen iskentää ja kuppausta. Elvytyksen sijaan kuristetaan ja kiristetään. Nämä toimet on tehty sijoittajien ja pankkien vaatimuksesta, jotta luottamus markkinoilla palaisi.

EU:n ja EKP:n tarjoamat lääkkeet eivät ole tehonneet, koska tiukat säästötoimet vievät yhä useammat maat kuilun partaalle ja sen ylikin. Pankit ja sijoittajat ovat saaneet tahtonsa lävitse, mutta talouskasvun hiipuessa ovat jo menettäneet paljon. Euroalueen nykyinen säästölinja on hyvin vaarallinen, sillä deflaatio tuhoaa kotona ja puutarhassa.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Kirjoittajavieras: Tuottavuustietoisuus hukassa

2011-10-26T08:36:00.000+03:00

Tuottavuuden kehittäminen on tapetilla sekä hallitusohjelmassa että yksittäisten organisaatioiden tavoitteissa.

Tuottavuuden parantaminen on välttämätöntä kilpailtaessa halvempien tuotantokustannusten maiden kanssa globaalissa maailmantaloudessa. Kuva on yksittäisen työntekijän näkökulmasta varsin yksinkertainen – paranna tuottavuuttasi. Vai onko sittenkään?

Usein ajatellaan, että yrityksissä tuottavuuden parantaminen on markkinoiden kautta sisäänrakennettu tavoite. Jos tuottavuus ei ole riittävä, saa potkut.

Mikä motivoisi tuottavuuden parantamiseen aitojen markkinoiden puuttuessa eli julkisella sektorilla?

Näkemyksemme mukaan tuottavuuden kehittämisen yhtenä keskeisimpänä esteenä on tuottavuustietoisuuden puuttuminen ja tästä seuraava motivaatiopula. Tuottavuustietoisuudella tarkoitamme ymmärrystä eri toimintojen ja jopa yksittäisten työntekijöiden tuotoksista ja vaikutuksista suhteessa organisaation tai laajemman kokonaisuuden tavoitteisiin.

Tuottavuuden perinteinen määritelmä tuotoksen ja panoksen välisenä suhteena on näennäisen yksinkertainen, mutta ei silti itsestäänselvyys kaikille suomalaisille.

Moni yt-kutsun saanut työntekijä varmasti pohtii, että tarkoittaako tuottavuuden kehittyminen sitä, että omistajille jää enemmän käteen? Tai onko tuottavuuden kehittämisessä kyse siitä, että vanhukset jätetään oman onnensa nojaan, koska kotona asuminen on yksinkertaisesti halvempaa? Entä kuka määrittelee tavoitteet, joiden varassa tuottavuustyötä tehdään?

Lisähaasteita tuottavuus-käsitteen tulkintaan tuo palveluvetoinen yhteiskunta, jossa tuotokset eivät ole laadultaan tasavertaisia, vaan vaihtelevat palvelutilanteesta toiseen. Asiakas vaikuttaa palvelutapahtumaan omilla asenteillaan ja odotuksillaan. Palvelun arvo syntyy yhteistyössä, jonka vuoksi vakiotuotoksen määrittely on usein mahdotonta. Kustannusten leikkausta ei voida pitää tuottavuuden kehittämisen ainoana lähtökohtana.

Yritämme siis sanoa, että tuottavuus-käsite ei ole niin yksinkertaisesti tulkittavissa, kuin julkisessa keskustelussa usein oletetaan. Jotta voidaan odottaa sitoutumista tuottavuuden kehittämistyöhön, tulee ensin pyrkiä parantamaan yleistä tuottavuustietoisuutta.

Hyvä esimerkki tuottavuustietoisuuden puuttumisesta on Kreikka, jossa ei ole nähty erikoisten etuisuuksien yhteyttä kansantalouden vakauteen. Kreikan esimerkki on syytä pitää mielessä myös Suomen työsopimusneuvotteluissa.

Tuottavuustietoisuuden lähtökohtana on se, että tiedetään tuottavuuden nykytila. Muussa tapauksessa ei ole mahdollista tietää, mihin suuntaan tarkasteltava suure kehittyy. Mikäli kaikille toimijoille, aivan ruohonjuuritasolta lähtien, kyetään viestimään missä olemme nyt, miten tuottavuutemme suhteutuu muihin toimijoihin ja mihin olemme pyrkimässä, ovat lähtökohdat toiminnan kehittämiseen olemassa.

Miten tuottavuustietoisuutta sitten voidaan kehittää? Yksi vastaus tähän kysymykseen on: mittaamalla. Nykyisin käytössä olevat mittarit jäävät valitettavan usein työntekijöiden näkökulmasta etäisiksi eikä niiden merkitystä ymmärretä. Tietojen syöttäminen järjestelmiin pelkän tilastoinnin tai ylätason päätöksenteon vuoksi tuntuu turhalta.

Tuottavuustietoisuutta lisäävät mittarit viedään ruohonjuuritasolle ja rakennetaan yhteistyössä henkilöstön kanssa. Tästä on saatu hyviä esimerkkejä muun muassa Helsingin kaupungin sosiaalivirastossa, jossa henkilöstö on aktiivisesti osallistunut mittareiden suunnitteluun.

Mittausinformaation avulla voidaan tehdä työ näkyväksi. Tämä tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi tervehenkiseen vertailuasetelmaan ja kilvoitteluun samankaltaisten työyksiköiden välillä. Myös tulospalkkaukselle syntyy oikeudenmukaisempi perusta, kun tavoitteiden asettaminen ja seuranta helpottuvat. Tuottavuustietoisuutta tukevat mittarit toimivat tuottavuuden kehittämisen motivaattorina

Kirjoittajavieraat ovat tutkijatohtori Aki Jääskeläinen ja tutkijatohtori Harri Laihonen, PMteam - Suorituskyvyn johtamisen tutkimusryhmä, Tampereen teknillinen yliopisto

Laadulla työn tuottavuutta

2011-10-18T09:42:00.000+03:00

Elinikäinen oppiminen on varmasti meille kaikille tuttu käsite. Omalta kohdaltani olen loppututkintoni jälkeen suorittanut yhden ammatillisen pätevyyskokeen sekä kolme laajaa täydennyskoulutusta. Viimeisimmän koulutukseni kustansi oma työnantajani.

Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiö Eurofoundin kesällä julkistetun raportin mukaan työnantajan työntekijöilleen hankkima koulutus on kannattava investointi.

Raporttia varten tehdyt tapaustutkimukset osoittavat, että selkein yhteys työn laadun ja suorituskyvyn välillä liittyy koulutukseen, taitoihin ja työllistettävyyteen.

Koulutuksella edistetään työntekijän kykyjä käyttää teknologiaa ja vastata asiakkaiden tarpeisiin. Koulutus on myös vaihtoehto rekrytoinnille. Yritysten on vaikeaa ja usein kallista rekrytoida työntekijöitä, ja koulutuksen avulla toteutettava sisäinen urakehitys on edullisempi ratkaisu sekä yritykselle että työntekijöille, jotka molemmat hyötyvät työllistettävyyden lisääntymisestä.

Lisäksi urakehityssuunnitelmat ja työllisyysturva edistävät suorituskyvyn paranemista takaamalla keskinäistä ymmärrystä siitä, että yrityksessä on mahdollisuuksia uralla etenemiseen. Siten työntekijät osallistuvat enemmän ja tuntevat lojaalisuutta ja vastuuta työstään.

Tämä puolestaan tuo mukanaan monia muita etuja. Työntekijät suosittelevat työpaikkaa muille työtä etsiville, he toimivat yrityksen lähettiläinä ja suhtautuvat yrityksen menestykseen omana menestyksenään.

Tutkimus korostaa myös muita työelämän laatukysymyksiä. Terveys, turvallisuus ja hyvinvointi edistävät suorituskyvyn paranemista vähentämällä sairauspoissaoloja ja vakuutusmaksuja. Samalla lisääntyy myös työntekijöiden tyytyväisyys ja työntekijöiden vapaaehtoinen vaihtuvuus vähenee.

Työ- ja perhe-elämän tasapaino vaikuttaa samaten työntekijöiden suorituskykyyn. Rekrytointi on helpompaa. Ja kun yritys joustaa työntekijöiden tarpeiden mukaisesti, ovat työntekijät valmiita tarvittaessa tekemään suurempia työponnistuksia yrityksen puolesta.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Eurofoundin raportti perustuu 21 tapaustutkimukseen neljällä alalla (sähkö- ja rakennusala, elintarviketuotanto, rahoituspalvelut ja vakuutukset ja tukku- ja vähittäismyynti) Itävallassa, Tšekissä, Saksassa, Ranskassa, Espanjassa ja Ruotsissa.

Raportti on osa Eurofoundin laajaa tutkimushankkeiden pakettia, johon kuuluu kattava kirjallisuuden arviointi, Euroopan yritystutkimuksen tietojen analysointi ja perusteellisia tapaustutkimuksia. Tämän selvityksen ja koko tutkimuspaketin tavoitteena on selvittää, voidaanko työn laadun parantamisella edistää työntekijän ja työpaikan suorituskykyä ja miten se voidaan tehdä.

Kunnon työn klubi

2011-10-05T09:40:00.002+03:00

Kiitos aina ajan tasalla olevan SASK:in, ay-aktivismi on ensi perjantaina erityisen hauskaa. Neljättä kertaa järjestettävän kansainvälisen kunnon työn päivän kunniaksi SASK kutsuu ystävänsä Decent Work -iltaklubille perjantaina 7.10. Ravintola Pacificoon Helsingin Kallioon. Tunti tiukkaa asiaa, loppuilta hyvää musiikkia ja parasta seuraa. Kunnon työn klubi – tätäkin ay-liike voi olla!

Ay-liikkeen maailmanjärjestö ITUC:in lanseeraamaa kunnon työn päivää vietetään perjantaina sadoissa tapahtumissa ympäri maailman. On joukoittain seminaareja, mielenosoituksia, bileitä ja performansseja. Toinen toistaan kekseliäämpiä tempauksia – tai mitä sanotte esimerkiksi tästä: Amsterdamissa ”kestävän shoppailun armeija” kiertää sähkömopoilla onnittelemassa työntekijöiden oikeudet vakavasti ottavia vaatekauppoja.

Tänä vuonna kansainvälisen kunnon työn päivän teemana on prekaari työ. Turvattomat työsuhteet, toimeentulon epävarmuus ja kokemus työnantajan mielivallasta ovat tuttuja työntekijöille kaikkialla maailmassa.

Kunnon työn päivä nostaa ongelmat esiin ja muistuttaa samalla ratkaisusta: työntekijöiden järjestäytymisestä ja solidaarisuudesta, kaikkialla maailmassa ja mieluiten yhdessä yli rajojen.

Pekka Ristelä, kansainvälisten asioiden asiantuntija

Työnantajat vuokratyötä vastaan

2011-10-03T08:00:00.001+03:00

Vuokratyön pelisääntöjä tarkisti vuonna 2007 kolmikantainen työryhmä. Nyt kolmikantainen työryhmä pohtii tiukalla aikataululla, miten EU:n hyväksymä vuokratyödirektiivi sovelletaan (implementoidaan) Suomen työelämän lakeihin ja säännöstöihin.

Yhteisen näkemyksen aineksia voi löytyä lähimenneisyydestä, jolloin työnantajat olivat valmiit kovin ottein torjumaan vuokratyökeinottelua.

Vähemmistökommunistien lehti Tiedonantaja tuomitsi toukokuussa 1974 vuokratyöfirmojen toiminnan uudenlaisena orjakauppana. Demarin kuvaus näiden reppufirmojen toiminnasta elokuussa 1974 oli vähintään yhtä synkkä.

Työläinen oli vain kauppatavara, palkat ja verot jäivät usein maksamatta ja lopulta suuret rahat jäivät lurjuksille. SDP:n pää-äänenkannattaja ennakoi syyskuussa, että vuokratyöyritysten toiminta tulisi kielletyksi.

Metalliliiton puheenjohtaja Sulo Penttilä arvosteli syyskuussa 1974, että työvoiman voimakas kysyntä oli tuonut työelämään epäterveitä ilmiöitä, joita olivat muotiin tulleet reppufirmat sekä runsaat yli- ja viikonlopputyöt.

Kansan Uutiset uutisoi tammikuussa 1975 työnantajien kiertävän palkkasidonnaisia sosiaalimaksuja vuokratyöyritysten avulla. Turun telakalta tuli aloite, että ammattiliiton olisi ryhdyttävä toimiin työvoiman vuokrauksen lopettamiseksi. Metalliliitto uhkasi tammikuussa 1975 reppufirmoja voimatoimilla.

Vasemmistopuolueet ja ammattiyhdistysliike eivät käyneet reppufirmojen vastaista taistelua yksin. STK ja Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliitto pyrkivät jo syyskuussa 1961 rajoittamaan työvoiman vuokrausta harjoittavien yritysten toimintaa.

Työnantajien ongelmana oli tuolloin se, että vuokratyöyritykset värväsivät etenkin metalliteollisuudesta ammattitaitoista työvoimaa. Sitten nämä yritykset tarjosivat työntekijöitä vuokralle maksusta, joka oli huomattavasti korkeampi kuin teollisuuden ammattimiesten palkat. Vuokratut työntekijät saivat vuokrayhtiöltä huomattavasti korkeampia palkkoja kuin vastaavissa töissä olevat vakinaiset työntekijät, joiden rinnalla he työskentelivät.

STK:n toimitusjohtaja Johan Nykopp ennakoi, että tämä johtaisi palkkatason liukumiseen ja työrauhan häiriintymiseen. Tekstiiliteollisuutta edustanut varatuomari Stig Hästö esitti, että jäsenyrityksiä olisi kehotettava välttämään työvoimaa vuokraavien yritysten palveluksia. STK lähetti asiasta kiertokirjeen jäsenyrityksilleen.

Työvoiman ylikysyntä toi samanlaisia työvoimaongelmia yrityksille jälleen 1970-luvulla. Vaikutusvaltainen STK:n johtajista ja toimialaliittojen toimitusjohtajista koostunut STK:n työehtosopimusvaliokunta hyväksyi joulukuussa 1974 päätöksen, joka sisälsi yksityiskohtaiset ja tiukat määräykset, joiden tavoitteena oli vuokratyön lopettaminen ja rajoittaminen.

Tarkoitus oli estää työvoiman vuokrausyritysten harjoittama epäterve työvoiman niukkuuteen perustunut keinottelu. Hylättävä vuokratyövoiman käyttö oli sellaista, jossa tilaaja turvautui yritykseen, joka välitti pelkästään työvoimaa. Päätös sisälsi myös tarkan vuokratyön määritelmän:

1) työntekijät työskentelevät tilaajan välittömän työnjohdon alaisina,

2) työntekijät käyttävät yleensä tilaajan koneita, työkaluja ja raaka-aineita,

3) korvaus vuokratyöyritykselle on yleensä sovittu aikaveloituksena,

4) yrittäjäriski on tilaajalla.

Kyse ei ollut yleisestä vuokratyön rajoittamisesta. STK:n valvoma vuokratyön rajoitus koski vain Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton jäsenyrityksiä ja erikseen nimettyjä metalliteollisuuden ammattityöntekijäryhmiä.

Päätös sisälsi aikataulun, jonka mukaan metalliteollisuudessa ei enää helmikuussa 1975 tehdä päätöksen vastaisia uusia sopimuksia vuokratyön käytöstä. Maaliskuun alusta Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton jäsenyritykset olivat velvolliset huolehtimaan siitä, etteivät itse käyttäisi eivätkä sallisi alihankkijoidensakaan käyttää vuokratyövoimaa kuin tehdyn päätöksen sallimissa poikkeustapauksissa.

Yritysten tuli tarjota vuokratyöntekijöille työsuhdetta yrityksen omilla palkkalistoilla. Työnantaja lehti julkisti tämä päätöksen tammikuun lopussa, kun se oli ensin tiedotettu STK:n hallitukselle. Työnantajien yhteinen etu oli kyseessä. STK:n tavoitteena oli jälleen rajoittaa vuokratyöyritysten toimintaa, joka uhkasi keinottelemalla nostaa työvoiman hintaa

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Näin naapurissa – ja mitä siitä opin?

2011-09-22T15:25:00.001+03:00

Kävin viime viikolla Pietarissa tutustumassa suomalaisten yritysten toimintaan siellä. Samalla sain hyvän pikakatsauksen Venäjän nykytilasta talous- ja työmarkkina-asioissa. Edellisen kerran kävin Pietarissa vuonna 1994.

Näin äkkiseltään silmäillen kaupunki oli pistetty keskustassa hyvään turistikuntoon. Ruuhkat olivat kyllä aivan käsittämättömät ja kadun ylityksissä sai olla tarkkana, ettei tullut Lexusten, Audien ja Mersujen keilaamaksi.

Vaurastuminen näkyi selvästi ja niin näkyi eriarvoistuminenkin ja köyhyys. Junan ikkunasta näkyi, kuinka heti Suomen rajan takana oli köyhyyttä ja kurjuutta. Tasan ei käy onnen lahjat, eikä kyllä varallisuuskaan.

Suomen ja Venäjän raja on edelleen yksi maailman suurimmista elintasorajoista. Pietarissa keskipalkka on noin 830 euroa ja Pietarin ulkopuolella se on 30-40% vähemmän. Nimellispalkat nousevat kyllä vauhdilla, toistakymmentä prosenttia vuodessa ja vaikka inflaatiokin on likipitäen kaksinkertainen Suomeen verrattuna, reaalipalkat nousevat selvästi. Suomen keskipalkka kokopäivätyöstä pyörii 3000 euron lähistöllä. Ero on huima. Palkan sivukuluissa ei ole suurta prosentuaalista eroa.

Äkkiseltään voisi ajatella, että taloudellisessa mielessä ”ne jyrää meitin”. Noilla palkoillahan kaikki mahdollinen työ varmaankin siirtyy Karjalaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, eikä tule käymään.

Työn hinta ei kerro mitään muuta kuin työn hinnan. Erään Pietarissa toimivan suomalaisen yrityksen johtaja totesikin, että jos heidän yrityksensä olisi Suomessa, niin 200 työntekijää hoitaisi talon työt. Jos heillä olisi venäläinen johto, talossa pitäisi olla 500 työntekijää. Tällä jakokaavalla suomalainen johto ja suomalainen henkilökunta olisi 2,5 kertaa tuottavampi kuin vastaava venäläinen. Sattumoisin tuo Pietarin ja Suomen välinen keskipalkkojen ero kyseisellä alalla on suunnilleen juuri 2,5 kertainen.

Työn tuottavuuden kehittäminen on tärkeää, jotta voimme jatkossakin säilyttää työpaikat. Tätä on kuitenkin tehtävä siten, että henkilöstön työkyky, työhalu ja työura voivat kehittyä myönteisesti.

Parhaiten tämä onnistuu, jos henkilöstö otetaan mahdollisimman laajasti mukaan kehittämään työyhteisön toimintaa. Useimmiten tämä ei maksa mitään. Edellytykset ovat olemassa ja ovat aina olleet. Fiksut työpaikat ovat niitä käyttäneet ja käyttävät tulevaisuudessakin. Miten saisimme näitä fiksuja työyhteisöjä lisää?

Juha Antila, kehittämispäällikkö

Vuorotteluvapaa ei koske minua

2011-09-14T15:22:00.002+03:00

Salakuuntelin. Aamumetrossa kaksi keski-ikäistä naista keskusteli valtakuntaa ravistelevasta vuorotteluvapaakohusta. Hallitus on pudottamassa vuorotteluvapaakorvausta 60 %:n ansiosidonnaisesta päivärahasta. Nykyisellään vapaalle jäävän korvaus on 70–80 % työuran pituudesta riippuen.

Nainen yksi: ”Epäreilua tuo heikennys on, mutta ei tuo minua koske. Olen tehnyt niin kauan kuin muistan osa-aikatyötä. Ja muistan tehneeni työtä ainakin 20 vuotta. Vaikka kuinka hingun, niin tunteja en saa kuin maksimissaan 27–28 viikossa. Meillä nykyään melkein kaikki on osa-aikaisia. Olisin kyllä vuorotteluvapaan tarpeessa”.

Johon nainen kaksi: ”Ei muuten koske minuakaan. Määräaikainen työni päättyy ensi keväänä, enkä todellakaan voi anoa mitään vapaata. Haluaisin kyllä hengähtämään, että jaksaisin. Mutta ei tipu uutta pätkää, jos alan vapaita pyytelemään. Olen mäkin muuten ollut ainakin 20, eikun hei mulla on jo 24 vuotta - mieti 24 vuotta - työtä takana”.

Aikuiset naiset sen sanoivat. Työelämän oikeudet eivät ole kaikille samat. Vuorotteluvapaalle voi nykyehdoilla jäädä 10 vuotta työtä tehtyään. Se ehto naisilla täyttyy kirkkaasti. Mutta sitten tulee stoppi. Nykyehtona on, että työtä tehdään kokoaikaisesti tai että työaika on ollut yli 75 prosenttia alan kokoaikaisen työntekijän työajasta. Osa-aikatyö, vastentahtoinenkaan, ei täytä ehtoa. Ja toinen kompastuskohta on, että palvelussuhde samaan työnantajaan on kestänyt vähintään 13 kuukautta ennen vuorotteluvapaan alkamista. Harvassa varmaa ovat ne, jota kahden vuoden määräaikaisuudessa ryhtyvät 13 kuukauden jälkeen vapaalle anomaan.

Vuorotteluvapaa on järjestelmä, jota pitää puolustaa heikennyksiltä. Mutta myös kehittää. Sen lisäksi, että yhteiskunnallisessa keskustelussa nähdään miten vuorotteluvapaakorvauksen heikennys kolisisi siihen oikeutettuihin, on hyvä tunnistaa myös ne, jotka ovat nykysysteemin ulkopuolella. Ulkopuolella olo merkitsee yksilöille ensinnäkin mahdottomuutta käyttää vuorotteluvapaata. Toiseksi se tarkoittaa myös merkittävän määrän työn tekijöiden näkymättömyyttä työelämän, siellä jaksamisen ja työurien pidentämisen tiedontuotannossa.

Yhtälö on selvä. Jos ei näy tilastoissa ei voi tulla yhteiskunnallisen kehittämisen kohteeksi. Prekarisaatiosta käydyssä keskustelussa on kritisoitu yhteiskunnallisia instituutioita. Huomiota on kiinnitetty erityisesti siihen, miten huonosti toistaiseksi voimassa olevan palkkatyösuhteen määrittämät käsitteet ja rakenteet kohtaavat prekaarin, siis jonkun muun kuin vakituisen ja kokoaikaisen, työn ja sen tekijän arkea. Anna Kontula ja Mikko Jakonen väittävät artikkelissaan ”Prekarisaatio ja työn tutkimuksen politiikat”, että myös työelämän tutkimusinstituutio nojaa tähän vakituiseen ja kokoaikaiseen palkkatyönormiin ja on siksi kykenemätön välittämään kattavaa saati ennakoivaa tietoa työelämän arjesta. Nousen metrossa Hakaniemessä ja mietin, että totta. Noiden naisten työssäjaksamista ei nykyisillä työkaluilla tunnisteta eikä edistetä.

Lääkäreiden tuska ja tulojen tasauksen vuosikymmen

2011-09-07T08:10:00.001+03:00

Sain tehtäväkseni arvostella Lääkäriliiton 100-vuotishistorian, Vapaus, terveys, toveruus. Lääkärit Suomessa 1910 - 2010.

Kirja oli monin tavoin mielenkiintoinen. Kertoihan se ammattikunnasta ja alasta, joka on kasvanut noiden sadan vuoden aikana nopeasti. Tämä terveydenhuollon laajentuminen on tuonut hyvinvointia ja pitkää ikää meille suomalaisille.

Lääkärit ovat olleet etuoikeutettu, hyvin järjestäytynyt ammattikunta, jonka elintaso suhteessa muihin palkansaajiin kehittyi heikosti. Tämä käy selvästi ilmi siitä tuskasta ja turhautumisesta, joka tihkuu satavuotishistorian sivuilta, kun pienituloisten ansiot kasvoivat suhteellisesti nopeammin kuin lääkäreillä. Tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että kotiapulaiset vaihtuivat jääkaappeihin, kun kotiapulaisten ansiot nousivat yli ylempään keskiluokkaan kuuluneiden lääkärien maksukyvyn.

Julkisten palveluiden kasvu ja kunta-alan palkkojen nousu johtivat siis siihen, että naisilla oli parempia työpaikkoja tarjolla kuin kotiapulaisen pestit.

Lääkäriliiton historia muistuttaa siitä, että tasa-arvon edistyessä kaikki eivät voi voittaa, vaikka kansantalous kasvoi nopeasti ja yleinen ansiotaso parani. Etuoikeutetussa asemassa olevien asema heikkeni ainakin suhteellisesti, kun Suomi siirtyi piikayhteiskunnasta tasa-arvoisemmin jakautuvien kunnallisten palveluiden maaksi.

Aarne Mattilan tutkimus (Kunnat työmarkkinapolitiikassa. Kunnallinen työmarkkinalaitos 1970-2000, Helsinki 2000, s. 168) vahvistaa sen, että 1970-luku oli palkkatasa-arvon vuosikymmen. Kuntien ylimmän ja alimman palkan ero kaventui 1970-luvulla 8-kertaisesta 4,5-kertaiseksi.

Kunnan työntekijäin ja viranhaltijain liiton (KTV) puheenjohtaja Pekka Salonen totesi jälkeenpäin, että siirtyminen valtakunnalliseen kunnalliseen sopimusjärjestelmään toi tuntuvia korotuksia pienten kuntien pienipalkkaisille ihmisille.

Lääkäriliiton historia ja Aarne Mattilan tutkimus toimivat sellaisen tutkimuksen kritiikkinä, jotka ovat kuvanneet 1960-luvun lopulla alkanutta tulopolitiikkaa vahvojen, etuoikeutettujen ryhmien keskinäisen keskinäisten etujen jakomekanismina. (Katso esim. Timo Kyntäjä: Tulopolitiikka Suomessa. Tulopoliittinen diskurssi ja instituutiot 1960-luvulta 1990-luvun kynnykselle, Gaudeamus, Helsinki 1993).

Tulkinta tulopolitiikasta työelämän hyväosaisten omien asemien säilyttämisen välineenä ei ainakaan 1970-luvun osalta pidä kutiansa, sillä lääkärien ohella useat hyvätuloiset olivat kauhuissaan tapahtuneesta tulojen tasauksesta.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Piiri pieni pyörii

2011-09-01T18:17:00.001+03:00

Julkisissa keskusteluissa, kannanotoissa, erilaisissa maahanmuuttopoliittisissa ohjelmissa ja uudessa kotoutumislaissa ollaan herttaisen yksimielisiä siitä, että maahanmuuttajien kotoutumiseen pitää panostaa enemmän kuin tähän saakka.

Mitä nyt Homma-foorumin pojat kyseenalaistavat koko kotoutumishomman. Muuten todetaan, että tarvitaan kielikoulutusta ja täydennyskoulutusta, tarvitaan kunnon tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen pelisäännöistä.

Tietoa sinänsä on pilvin pimein - on nettisivuja, kaikenlaisia portaaleja, esitteitä ja oppaita monella eri kielellä. Miksi sitten tieto ei tavoita sitä tarvitsevia? Onko näin, että maahanmuuttoasiantuntijat tuottavat tietoa toisille samanlaisille maahanmuuttoasiantuntijoille? Onko siitä tullut pienen piirin puuhastelua?

Ay-liike voisi olla loistava kotouttaja ja integroida maahanmuuttajat luontevasti osaksi (työ)elämää. Vaikka maahanmuuttajien järjestäytymisaste ammattiliittoihin on edelleen matalampi verrattuna valtaväestöön, se on kuitenkin noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana samalla kun kantaväestön järjestäytymisaste on laskenut.

Äskettäin toteuttamassani haastattelututkimuksessa tarkastelin viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemuksia työelämässä ja ammattiliiton jäseninä. Tutkimustuloksien mukaan maahanmuuttajien järjestäytymisen motiivit ovat lähinnä pragmaattisia, kuten mahdollisuus saada ansiosidonnaista työttömyysturvaa työttömäksi jäädessä.

Maahanmuuttajat eivät välttämättä tiedä miksi heidän pitäisi liittyä ammattiliittoon, mitä hyötyä ja etuja siihen sisältyy. Järjestäytyminen on tapahtunut yleensä kaverin tai sukulaisen suosituksen pohjalta eikä niinkään työpaikan luottamushenkilön kautta. Ay-liikkeestä ja oman ammattiliiton toiminnasta tiedetään vähän. Maahanmuuttajien liittymistä ja osallistumista ammattiliiton toimintaan vaikeuttaa huono suomen kielen taito. Ay-liikkeen laatimia esitteitä ja nettisivuja ei välttämättä ehditä eikä jakseta lukea - toivotaan henkilökohtaisempaa lähestymistä.

Ammattiliitot tai keskusjärjestöt voisivat järjestää pari kertaa vuodessa konkreettisia teemoja käsitteleviä infotilaisuuksia uusille jäsenille. Pelkkiä hengennostatustilaisuuksia ei kaivata. Pelkillä vieraskielisillä nettisivuilla ja esitteillä uusia jäseniä on siis vaikea saada, tiedon kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa. Ay-liikkeen on mentävä sinne, missä maahanmuuttajat ovat - työpaikoille, oppilaitoksiin, järjestöihin, tapahtumiin ja sosiaaliseen mediaan.

Tutkimustuloksien mukaan valtaväestön asenteetkaan eivät ole aina myönteisiä, on syrjintää ja ammattitaidon väheksymistä. Toisaalta maahanmuuttajat kokevat, että heitä saatetaan kohdella holhoavaan sävyyn ensisijaisesti "mamuna" ja/tai oman etnisen ryhmän edustajana eikä niinkään oman alansa ammattilaisena ja työkaverina, tavallisena ihmisenä.

Herää kysymys onko suomalainen työyhteisö valmis hyväksymään maahanmuuttajat tasavertaisina työtovereina vai pelkästään mamu-toiminnan kohteina? Onko mamu-toiminnalla hyväntekeväisyyden maku jossa haetaan hyvää omantuntoa, koetaan olevan "hyviä ihmisiä" ja kiillotetaan työpaikan monikulttuurisia kulisseja?

Alkuvaiheen opastus ja erityispalvelut ovat tärkeitä ja perusteltuina, mutta sen jälkeen maahanmuuttajista pitäisi tulla tasavertaisia työtovereita. Hyvää tarkoittava "monikulttuurinen asennoituminen" saattaakin paradoksaalisesti ampua yli - sen sijaan, että katsottaisiin yhdistäviä tekijöitä, haetaan pelkästään erottavia, joka sinänsä hankaloittaa maahanmuuttajien pääsemistä luontevaksi osaksi työporukkaa.

Eve Kyntäjän suorittamassa haastattelututkimuksessa tarkasteltiin viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemuksia työelämässä ja ammattiliiton jäseninä. Tarkoituksena oli selvittää, mitkä ovat maahanmuuttajien käsitykset omista vaikutusmahdollisuuksistaan ja sosiaalisesta osallisuudesta työyhteisössä, ay-liikkeessä ja suomalaisessa yhteiskunnassa yleisesti.

Tutkimusta varten haastateltiin 60 maahanmuuttajaa, joista kaikki ovat asuneet ja työskennellet pääkaupunkiseudulla vähintään kolme vuotta ja ovat järjestäytyneet ammattiliittoon. Tutkimus on osa laajempaa EU-rahoitteista Itämeren työmarkkinayhteistyön projektia Baltic Sea Labour Network (BSLN). Projektissa ovat Suomesta mukana kaikki kolme palkansaajakeskusjärjestöä: SAK, STTK ja Akava.

Tutkimukseen perustuva artikkeli "Viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemukset työyhteisön ja ammattiliiton jäsenenä" löytyy Mika Helanderin toimittamasta tuoreesta artikkelikokoelmasta "Totta toinen puoli? Työperäisen maahanmuuton todelliset ja kuvitellut kipupisteet".

Kokoelma sisältää artikkeleita maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien työmarkkina-asemaan perehtyneiltä tutkijoilta ja asiantuntijoilta. Kirjan artikkeleissa käsitellään mm. maahanmuuttajien heikon työmarkkina-aseman syitä, maahanmuuttoon liittyvää harmaata taloutta ja maahanmuuttajajärjestöjen roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Mika Helander (toim.): Totta toinen puoli? Työperäisen maahanmuuton todelliset ja kuvitellut kipupisteet. Svenska social- och kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet, 2011. SSKH Skrifter 31 (s. 59-84).

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasioiden asiantuntija

Tunnetko hyvinvointisi parantuneen?

2011-08-23T13:58:00.003+03:00

Sinusta pitäisi tuntua paremmalta, sillä hyvinvoinnin mittarina useimmiten käytetty bruttokansantuote kasvoi Suomessa viime vuonna henkilöä kohden 3,2 prosenttia. Hyvinvointi koostuu kuitenkin monista eri osatekijöistä, joita on tarkasteltava usealta eri kannalta. Hyvinvoinnin mittaamiseen ei riitä yksi tai välttämättä edes kaksi lukua. BKT ei ota huomioon esimerkiksi eriarvoisuutta lisäävää tuloerojen kasvua tai elämänlaatua.

Erilaisia hyvinvointimittareita on tutkittu ja kehitetty pitkään. Vuonna 2009 aiheesta valmistui Stiglitz-Sen-Fitoussi -komitean raportti, jota on käytetty pohjana mm. Sitran hyvinvointi-indikaattoreiden esiselvityksessä vuonna 2010. Sitran selvityksessä analysoitiin 16 eri mittaria, joista kehityskelpoisimmaksi todettiin Aidon kehityksen indikaattori GPI (Genuine Progress Indicator). Sen lähtökohtana ovat tulonjaolla painotetut yksityiset kulutusmenot sillä oletuksella, että tasainen tulonjako lisää yhteiskunnan hyvinvointia. GPI ottaa hyvin huomioon sekä ympäristö- että yhteiskunnalliset tekijät, mutta ei sisällä subjektiivista hyvinvointia tai onnellisuutta kuvaavia tekijöitä. Kun käytetään GPI mittaria, niin BKT:n tuottama kehityslinja osoittautuu kenties liian optimistiseksi.

Käytännönläheisempi mittari on OECD:n kehittämä Better Life Index. Indeksissä voi itse antaa painoja eri osa-alueille haluamallaan tavalla ja verrata tuloksia 34 eri maan kanssa. Jos kaikille tekijöille antaa saman painon, Suomi pääsee sijalle 9. Parhaiten Suomi pärjää koulutuksessa, mutta myös työn ja muun ajankäytön sekä osallistamisen, kuten äänestysaktiivisuuden -indikaattorit olivat melko korkealla. Hyviä pisteitä Suomi ei saa tulojen, varallisuuden tai terveyden osalta.

Indikaattoria kehitetään. Tulevaisuudessa tuloksia on mahdollista tarkastella sukupuolien ja ikäryhmien kesken. Better Life Index -mittarin kehittämiseen voi vaikuttaa ehdottamalla itselleen tärkeitä teemoja, jotka vielä puuttuvat aihealueista.

Hyvinvointimittareita on olemassa lukuisia. Mittareiden pohjalle on indikaattoreita, joiden hyviä ominaisuuksia ovat mm. tilastollinen luotettavuus, läpinäkyvyys, ajantasaisuus ja kansainvälinen vertailtavuus. Onko sitten olemassa mittaria, joka kuvaisi parhaiten kestävän kehityksen kolmea hyvinvoinnin pääulottuvuutta: taloudellisuus, sosiaalisuus ja ekologisuus? Kuten valtioneuvoston kanslian asettaman työryhmän raportissa (Bkt ja kestävä hyvinvointi 12/2011) todetaan, ei yhteen mittariin ole mahdollista sisällyttää kaikkia hyvinvoinnin määrittäviä tekijöitä. Hyvinvointi on kuitenkin aina jollain tasolla henkilökohtainen kokemus. Tärkeää on, että hyvinvoinnin kehitystä pystytään silti jo havainnoimaan ja mittaamaan hyvinvoinnin edellytyksiä luovilla indikaattoreilla. Näitä indikaattoreita yhdistämällä saadaan luultavasti rakennettua yksi tai useampi toimiva hyvinvointimittari, joita voidaan käyttää BKT:n rinnalla.

Keskustelu hyvinvointimittareiden osalta jatkuu. Tietoa on, mutta kehittämistä tarvitaan. Erityisesti subjektiivisten tekijöiden mittaaminen, laadullisten asioiden arvottaminen ja painotus sekä maakohtaiset erityispiirteet, kuten Suomen osalta esimerkiksi teknologisen kehityksen huomioiminen tuovat omat lisäpiirteensä mittariston kehittämiselle.

Tytti Jäppinen, tilastoasiantuntija

Vihreämpi työpaikka

2011-08-17T12:03:00.003+03:00

Käytetäänkö työpaikallasi kertakäyttöastioita? Lajitellaanko jätteet? Miten on sähkönkäytön kanssa? Tai miltä kuulostaa ajatus siitä, että työpaikkaruokalassa tarjoillaan kerran viikossa vain kasvisruokaa?

Kuulostavatko kysymykset tutulta pohdinnalta vai ihan uudelta ajatukselta?

SAK:n keskustoimisto on yksi Suomen 170 organisaatiosta, jolle on myönnetty WWF:n Green Office –merkin käyttöoikeus.

WWF:n Green Office on toimistoille tarkoitettu ympäristöjärjestelmä, jonka tavoitteena on vähentää toimistotyöstä ja – toimista aiheutuvaa ympäristökuormitusta. Samalla säästetään myös materiaali- ja energiakustannuksissa.

Toimistomme on mm. luopunut kertakäyttöastioista, lajittelemme jätteet, kierrätämme käytöstä poistetut kalusteet, käytämme sähkölaitteissa energiasäästöasetuksia ja huomioimme hankinnoissa ympäristönäkökulmat. Olemme myös sitoutuneet jatkuvaan parantamiseen ympäristöasioissa.

Vihreä toimisto raportoi WWF:lle vuosittain kulutuksestaan vähintään kolmella eri tunnusluvulla. SAK:ssa seurattaviksi kohteiksi on valittu paperin, lämmön ja sähkönkulutus. Lisäksi käytössämme on WWF:n kulutustapamittari, joka seuraa henkilökunnan tietämystä ympäristöasioista sekä toimien ympäristömyönteisyyttä.

Tottuminen uusiin tapoihin ei ole helppoa, mutta se kannattaa. Kaikki Suomen Green Office –toimistot säästivät viime vuoden aikana 245 kiloa kasvihuonekaasupäästöjä henkeä kohti edelliseen vuoteen verrattuna. Luku vastaa noin sataa litraa bensiiniä.

Toimistojen vuodessa säästämästä paperista saisi aikaan yli 1,5 kilometriä korkean pinon. Sähköä vihreät toimistot puolestaan säästivät vuodessa yhteensä määrän, joka vastaa 446 kaukolämmitteisen omakotitalon keskimääräisiä vuosittaisia päästöjä.

Tapoja kannattaa noudattaa myös kotona. Esimerkiksi allekirjoittaneen perhe tuottaa kaatopaikalle menevää sekajätettä kuukaudessa pienen hedelmäpussin verran. Kaikki muu päätyy lajitteluun.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija, SAK:n Green Office - yhdyshenkilö

Onko ahneudella rajoja?

2011-08-10T13:19:00.002+03:00

Olin heinäkuussa Suomi-areenan keskustelutilaisuudessa Porissa, jossa Jari Sarasvuo otti esille riistämisen tarpeen. Hän jotenkin näki niin, että riistämällä lapsia työvoimana, heille saadaan opetettua ”oikeaa” työeetosta ja samalla turvataan kansakunnan tulevaisuus. Tästä olin täysin eri mieltä, mutta siltä osin olen kyllä Jarin kanssa samaa mieltä, että mikäli riistäminen tehdään mahdolliseksi työpaikkoja – siis niitä riistotyöpaikkoja – kyllä syntyy. Tulee sekä uusia (riisto)työpaikkoja että nykyisiä kunniallisia työpaikkoja muutetaan riistotyöpaikoiksi. Sellaiseksi voidaan laskea työpaikat, joissa työntekijän vähimmäisoikeudet ovat alle normaalin ja kohtuulliseksi mielletyn rajan, eli esimerkiksi 3-4 euron tuntipalkat, vallitsee epävarmuus työaikojen osalta, työsuhteet ovat turvattomia jne.

Sattumalta olin leikannut talteen Helsingin Sanomien artikkelin 7.5.2011 joka otsikoitiin seuraavasti: ”Näillä käsillä tehdään iPad”. Siinä kerrotaan Kiinassa toimivasta Foxconn yrityksestä, joka valmistaa Applen tuotteita, mutta sen asiakkaita ovat myös Nokia, HP ja Motorola. Tietotekniikkaa valmistavat jättiyritykset siis. Kyseisen Foxconnin työolosuhteet ovat artikkelin perusteella karmeat. Työajat tehtaalla ovat jotain muuta kuin mitä voidaan pitää inhimillisinä (kuusi työpäivää viikossa, kymmenen tuntia päivässä). Työolosuhteet ovat kurjat ja työntekijöiden kohtelu sikamaista (esimerkiksi asennossa seisottamisrangaistuksia, häpäisemistä ja nöyryyttämistä). Palkka on noin 200 euroa kuussa, joka on kuitenkin siellä varsin hyvä palkka.

Miten Foxconn nyt liittyy kirjoitukseni otsikkoon? Artikkelissa Foxconnin toimitusjohtajan erityisavustaja sanoo: ”ja mitä Foxconnin työntekijöiden palkkoihin tulee, niin olemme kyllä valmiita niitä korottamaan entisestäänkin, jos vain länsimaiset kuluttajat ovat valmiita maksamaan tuotteista enemmän”. Hetkinen, jos työntekijän kuukausipalkka on pari sataa ja yksi I pad maksaa ainakin 500, niin yhden iPadin hinnalla maksetaan kahden ja puolen työntekijän kuukausipalkka. Kyseessä on kuitenkin massatuotanto, jossa ”tabletteja” valmistuu liukuhihnalta vinhaa vauhtia. Onko kiinalainen Foxconn sitten niin ahne ja pahantahtoinen, että se kiusaa pienillä palkoilla työntekijöitään? Ei välttämättä.

ETLA julkaisi viime vuonna kiinnostavan kirjan ”Missä arvo syntyy?”. Siinä on purettu Nokian N95 puhelin osiin ja tarkasteltu mitä sen valmistaminen maksaa ja minne puhelimen myynnistä saatavat rahat menevät. Tulos oli, että puhelimen verottomasta vähittäismyyntihinnasta 547 euroa, vain kaksi prosenttia (11 euroa) jäi laitteen valmistajalle, eli juuri edellämainitun Foxconnin kaltaisille firmoille. Nokian liikevoittoon meni 16 prosenttia (89 euroa). Toisin sanoen, Nokian omistajat keräsivät kahdeksan kertaa enemmän rahaa per puhelin kuin tehdas, joka itse asiassa puhelimen valmisti ja maksoi palkkoja työntekijöille. Lisäksi Nokian sisäisiin ”tukitoimintoihin” meni 169 euroa (31 prosenttia).

Puhelimen hinta 547 euroa on aivan älytön, kun kerran noin iso osa puhelimen hinnasta kulkeutui pelkästään voittoihin. Olisi mahdollista maksaa parempia palkkoja, korjata työolosuhteet ja laskea puhelimen hintaa, ja silti sijoittajat saisivat hyvää tuottoa. Tämä on puhtaasti tahdon asia, se olisi mahdollista. Mutta kun mikään ei riitä – ahneudella ei näemmä ole rajoja. No nyt Nokialla on aivan eri taloudellinen tilanne kuin vielä parisen vuotta sitten jolloin kirjaa tehtiin, mutta kirjoitukseni pointti säilyy. Mikäli riistäminen sallitaan, sitä myös tapahtuu. Riistäjiä on ollut aina ja luultavasti tulee myös aina olemaan. Kysymys kuuluukin, miten me tähän asiaan suhtaudumme?

Juha Antila, kehittämispäällikkö

Yhdenvertaisuus ei synny väistämällä!

2011-08-02T08:52:00.000+03:00

Espoon kaupunginteatterin taannoisessa Juha Jokisen ohjaamassa Esitystalous – näytelmän kohtauksessa puolue pohtii tilaansa, laskevaa kannatuskäyräänsä ja painotuksiaan.

Kohtauksessa puoluehallituksen jäsen Jaana kysyy muilta hallituksen jäseniltä oleellisen kysymyksen: ”Tietääkö äänestäjät oikeesti tästä SAK:n uudesta pätkätyöpainotuksesta? Tiedetäänkö edes me? ”

Hyvä yhteiskunnallisen teatterin kysymys. Vastaus riippuu reaalielämässä siitä, miten tuleva Suomen hallitus lähtee yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa toteuttamaan hallitusohjelmaan kirjattua.

Kirjauksen ydin on poikkihallinnollinen selvitys- ja kehittämishanke, jossa arvioidaan työmarkkinoiden muutoksia ja niiden vaikutuksia työn tekemisen muotoihin, työvoiman käyttötapoihin ja työaikakysymyksiin.

Käytännössä tämä tarkoittaa määräaikaisten ja osa-aikaisten työsuhteiden sekä työsuhteen ja yrittäjyyden välimaastossa olevan itsensä työllistämisen ongelmakohtien selvittämistä ja lainsäädäntömuutoksia.

Selvittäminen on toki tarpeen. Tutkijat tutkikoot ja asiantuntijat selvittäkööt, mutta se ei riitä. Tarvitaan tekoja.

Työn teettämisen tavasta riippumaton yhdenvertaisuus ei tule todeksi selvittämällä. Se edellyttää työ- ja sosiaalilainsäädäntöön muutoksia.

Esitystalouden ohjaajan eetosta mukaillen: maan hallitus yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa, yhdenvertaisuus ei synny väistämällä!

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Kirjoittajavieras: "Sovitaanko näin"

2011-07-26T09:19:00.000+03:00

Pikkupomoksi edenneellä ystävälläni oli tapana määräyksiä antaessaan sanoa. Äänensävyssä ei ollut hiventäkään neuvotteluhaluun viittaavaa. Päinvastoin.

Yksipuolinen ”sopiminen” ei ole tämän päivän työelämässäkään tuntematonta. Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin mukaan joka 20. palkansaajan palkoista ja työajoista määrää yksipuolisesti työnantaja.

Tämä ei kuitenkaan ole onneksi koko totuus. Vaikka sopimusjärjestelmän on väitetty olevan jäykkä, työpaikkatasolla kuva on toisenlainen ja kirjo tuntuu jatkuvasti saavan uusia sävyjä.

Viime aikoina esillä on ollut paikallinen sopiminen. Sellaisiksi kutsutaan hyvin monenlaisia käytäntöjä. Yksi puhuu yt-lain neuvotteluvelvoitteesta, toinen epämuodollisesta porukalla sopimisesta, jota on harrastettu iät ja ajat. ”Jotta hommat saadaan hoidetuksi”.

Yksi syy epämääräisyyteen on se, että työlainsäädännöstä ei juuri löydy erityisesti tällaista sopimustapaa koskevia säädöksiä.

Suppeassa mielessä paikallisella sopimisella voidaan tarkoittaa valtakunnallisten työehtosopimusten sallimaa tai edellyttämään sopimista. Kirjataan esimerkiksi, että ”paikallisesti voidaan sopia toisin”.

Eri työehtosopimuksissa tällaisten kirjausten määrä ja sisältö vaihtelee erittäin paljon. Työolobarometrin mukaan vuonna 2010 palkansaajista noin 15 prosenttia oli tällaisten paikallisten sopimusten piirissä. Edelleen noin puolet noudatti pelkästään valtakunnallisia sopimuksia ilman paikallisia osia.

Luottamusmiesjärjestelmä on paikallisessa sopimisessa keskeisessä asemassa. Sopijaosapuolina ovat työnantajan edustaja ja henkilöstöryhmää edustava luottamusmies. Asia ei ole kuitenkaan näin selkeä.

Vain noin 60 prosentilla kaikista palkansaajista on ammattijärjestön luottamusmies. Näiden lisäksi joillakin työpaikoilla on valittu henkilöstön edustaja tai luottamushenkilö, jolla ei ole ay-kytkentää. Enemmistöllä pienillä työpaikoilla työskentelevistä ei ole ay-luottamusmiestä. Silti valtaosa niistä on yleissitovien sopimusten piirissä.

Entistä osaavammat palkansaajat haluavat olla vaikuttamassa omaa työtä koskevien asioiden lisäksi myös niihin ehtoihin, joiden puitteissa työtä tehdään. Avoimuutta ja yhteistyötä vaaditaan. Siellä, missä asiat ovat kunnossa, myös paikallisiin sopimuksiin suhtaudutaan työolobarometrin mukaan hyvin myönteisesti.

Ei tarvitse olla kovinkaan hyvä ennustaja, jos sanoo paikallisen sopimisen tuovan mukanaan ongelmia. Tullaan kysymään millä oikeudella jotkut ovat sopineet asioista muiden puolesta. Jos sopimukseen ei ole päästy, tullaan kyseenalaistamaan työnantajan yksipuolisia ratkaisuja. Miten yhdenvertaisesti ja oikeudenmukaisesti ne kohtelevat henkilöstöä?

Paljon on kiinni eri alojen järjestäytymisestä ja vielä enemmän luottamusmiesjärjestelmän toimivuudesta. Näiden suhteen suunta ei ole ollut kovinkaan positiivinen. Paikallinen sopiminen on vanha asia, mutta sen muuttunut asema pakottaa miettimään ja opettelemaan asioita uudelleen.

Pidetään huolta siitä, että palkansaajien lisääntyvä halu vaikuttaa toteutuu myös käytännössä. Sovitaanko näin!

Kirjoittajavieras Pekka Ylöstalo on erityisasiantuntija TEM Työelämän laatu -ryhmässä

Kadonneet pojat eivät löytäneet Säätytalolle - miesnäkökulma hallitusohjelmaan

2011-07-19T08:55:00.001+03:00

Tasa-arvotyössä sukupuolivaikutusten arviointi on eräs työväline, jonka avulla voi katsoa muodollisesti sukupuolineutraalien suunnitelmien, päätösten ja yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutusta miesten ja naisten asemaan.

Tämä menetelmä on avannut usein yllättäviä näkökulmia siihen, kuinka naisten epäoikeudenmukaisen ja epätasa-arvoisen kohtelun jatkuminen on osa jokapäiväistä yhteiskunnallista toimintaa ja päätöksentekoa.

Sukupuolivaikutusten arviointi tuo tänä päivänä esiin myös sen, että yhteiskuntapolitiikassa tarvitaan nykyistä vahvempaa panostusta miesten syrjäytymisen torjumiseen.

Miesten työllisyysaste on pitkään laskenut ja naisten työssäkäynti on samaan aikaan lisääntynyt. Tämä on tasa-arvon kannalta periaatteessa hyvä suuntaus, mutta ongelmana on, että miesten työllisyysasteen laskun kääntöpuolena on pitkäaikaistyöttömyyttä, työkyvyttömyyttä ja pysyvää syrjäytymistä.

Terveys- ja koulutuspolitiikan tarkastelu ja muokkaaminen sukupuolten terveyseroja kaventavasti on tärkeää sekä miesten että naisten kannalta.

On jo aika löytää keinot puuttua poikien ja nuorten miesten suurempaan riskiin joutua koulupudokkaiksi ja keskeyttää ammatillinen koulutus tai korkeakoulutus. Miesten kohtuuttoman suuri osuus pitkäaikaistyöttömistä ja asunnottomista on koko yhteiskunnan ongelma.

Miesten elinikä on keskimäärin seitsemän vuotta vähemmän kuin naisilla. Miesten selvästi naisia runsaammat alkoholiongelmat, itsemurhat ja väkivalta vaativat erityistoimia nimenomaan tasa-arvonäkökulmasta, koska näistä miesten ongelmista kärsivät miesten lisäksi heidän vanhempansa, puolisot ja lapset.

Työurien pidentämisessä perheen ja työn yhteensovittaminen sai huomattavan yksityiskohtaisen käsittelyn.

SAK:n näkökulmasta hallitusohjelman muotoilut ovat perhevapaiden osalta kovin hankalat, koska ehdoksi parannuksille on laitettu se, että rahoituksesta on sovittu. Antaako hallitus näin työnantajapuolelle oikeuden estää kaikki parannukset isien perhevapaissa?

Sukupuolten välinen väkivalta ja hyväksikäyttö on hahmotettu hallitusohjelmassa kodin ja vapaa-ajan ongelmaksi. Työpaikkojen ongelmat ovat jääneet katveeseen ja sitä kautta myös se, että uusimpien selvitysten mukaan myös miehet joutuvat työpaikoilla sopimattoman seksuaalisen häirinnän uhreiksi.

Hallitusohjelmassa on vain kaksi miespoliittista erityiskirjausta. Ensimmäinen koskee ruotsinkielisen varusmieskoulutuksen turvaamista. Se ei ole kovin merkittävä sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. Jälkimmäinen on tasa-arvonäkökulmasta tärkeämpi isyysvapaiden pidentämisen tavoite.

Koulutus-, terveys- ja työllisyyspolitiikassa ei ole yhtäkään kirjausta, jossa miesten vakavat erityisongelmat olisi analysoitu ja niiden ratkaisemiseksi esitetty sitovia toimenpiteitä.

Kasvava ns. kadonneiden poikien joukko vaarantaa pahoin koko kansakunnan taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin. Siksi on valitettavaa, ettei alla oleva SAK:n tekemä esitys hallitusohjelmaan menestynyt kuuden puolueen neuvotteluissa:

Miesten suurempi syrjäytymisriski heikentää Suomen sosiaalista kestävyyttä, minkä vuoksi hallitus ryhtyy toimiin, jotka vähentävät poikien tyttöjä suurempaa riskiä joutua koulupudokkaiksi ja parantavat nuorten miesten mahdollisuuksia suorittaa ammatillinen tutkinto.

Tapio Bergholm, erikoistutkija, SAK:n tasa-arvotiimin vetäjä

Osa-aikaiset, syrjään viskottavia?

2011-07-13T09:47:00.002+03:00

Osa-aikatyöntekijöiden määrä on noussut vähittäiskaupassa sekä hotelli- ja ravintola-alalla aina 1990-luvun lamavuosista.

Vähittäiskaupassa työskenteli vuonna 2010 säännöllisesti yli 50 000 ihmistä osa-aikaisesti, hotelli- ja ravintola-alalla 23 000.

Kuntasektorilla kuukausipalkalla osa-aikaisesti työllistyi 58 000 ja lisäksi kunnat työllistivät noin 13 000 tuntipalkkaisesti. Kuntasektorilla osa-aikaisten työntekijöiden määrä on vuosina 2004 – 2010 lisääntynyt 3,4 %.

Osa-aikaisuuteen on toki monia syitä, mutta tarkastelemalla ammatteja, joissa osa-aikaisten määrä on suuri käy ilmi, että kyse on myös työnantajan työn teettämisen tavasta, ei työntekijän vapaasta valinnasta.

Esimerkiksi koulunkäyntiavustajilla yksistään työaika on useimmiten kokoaikatyön rajaa pienempi ja kaupan alalla on jatkuva jano lisätunteihin. Eikä syyttä, sillä 30 tuntia on enemmän kuin 25, vaikka molemmat ovat liian vähän toimeentuloon.

Karua kieltä osa-aikatyön tuottamasta palkkaköyhyydestä kertoo se, että vähittäiskaupassa myyjistä 45 % ja myymäläkassoista peräti 68 % teki työtä, jossa viikkotunteja oli alle 31 (v.2010).

Korkeintaan 30 tuntia työskentelevien keskiansio oli 984 euroa ja 30–34 tuntia työskentelevillä 1610 euroa kuukaudessa (v. 2009).

Luvut kertovat enemmän yritysten strategisista valinnoista, kuin työntekijöiden halusta elintason downshiftaamiseen vajailla työtunneilla. Osa-aikatyötä käytetään systemaattisesti.

Se mikä työelämän kokonaisuudessa näyttää satunnaistumisena on tarkemmalla katseella harkittua liiketoimintaoppia, joustojen tavoittelua työsuhdetyypin valinnalla sekä lainsäädännön rikkomista ja ohittamista.

Työtätekevien köyhyys on osa-aikatyötä tekevien arkea. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan rahan puutteesta, vaan myös laajemmin osa-aikatyötä tekevien sysäämisestä pois osallisuudesta.

Osa-aikaisilla työntekijöillä on vähiten vaikutusmahdollisuuksia työssä. Tämä koskee mm. työnantajan maksamaa koulutusta ja tätä kautta mahdollisuutta suojautua työelämän epävarmuutta vastaan.

Kisaa ei pidä käydä paremmin voinnista eri työntekijäryhmien välillä, eikä kesken, mutta jo nyt on selvää, että osa-aikatyöntekijöiden edellä vaikutusmahdollisuuksissa ovat sekä pysyvää kokoaikaista työtä tekevät että myös määräaikaista työtä tekevät. (Ks. Nätti ym. teoksessa Valta ja toimijuus aikuiskasvatuksessa - Aikuiskasvatuksen 49. vuosikirja, 2011)

Työtä satunnaistetaan. Vastentahtoisen osa-aikatyön teettäminen ei ole sattumaa, vaan työnantajan valintaa. Tässä logiikassa yritystehokkuuden aiheuttamat toimeentulo-ongelmat sysätään sosiaaliturvajärjestelmän paikattaviksi. Työn satunnaistaminen, yrittäjäriskin siirtäminen työntekijöille huutaa työlainsäädäntöön kirjausta, jossa osa-aikatyön käytölle pitää löytyä perusteet.

Yritysten keskinäistä kilpailua puolestaan hillitsisi se, että osa-aikatyön käytölle määritettäisiin työpaikkakohtainen katto. Työrauhaa ja työhyvinvointia edistäisi taas se, että lisätyön tarjoamisvelvoitteen rikkomisesta ja ohittamisesta läimähtäisi tiukempia sanktioita.

Työmarkkinoilla heikoimman puolella asettuminen on sitä, ettei ketään viskota kertakäyttötuotteena syrjään.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Kirjoittajavieras: epätyypillinen loma

2011-07-04T08:53:00.000+03:00

Olisi reilua, että työsuhdetyypistä riippumaton ja samoilla ehdoilla määräytyvä palkallinen vuosiloma olisi yhtäläinen sosiaalinen oikeus. Tällöin muut yleistyvät työllisyyden muodot, kuten itsensä työllistäminen ja kotitaloustyö, tulisi mieltää yhtä arvokkaiksi kuin palkkatyö – myös lomaoikeuden osalta.

Palkallisen vuosiloman ansainnan logiikka on kuitenkin nykyisellään se, että mitä lyhyempi on palkkatyösuhde ja mitä kauempana se on tyypillisestä työsuhteesta, sitä kehnommat ovat lomaoikeudet.

Nykyisin lomaoikeuden saa vain, jos työtä tekevällä on työsuhde. Esimerkiksi itsensä työllistäminen ei käy lomaoikeuden perusteeksi. Näin toimeksiannoilla työskentelevät, kotityöntekijät ja ammatinharjoittajat jäävät vaille vuosilomaa.

Vaaditun työsuhteen lisäksi lomanansainta riippuu etenkin työsuhdetyypistä. Vähintään vuoden voimassa olleesta työsuhteesta ansaitsee pisimmän palkallisen loman. Vapaata kertyy tällöin 2,5 päivää työkuukaudelta. Lyhytaikaisesta tai -kestoisesta työstä kertyy vastaavasti vain 2 lomapäivää, mikäli työsuhteen pituus täyttää tietyt kriteerit.

Kaikkein lyhyimmissä työsuhteissa (alle 14 päivää tai 35 tuntia kuukaudessa) loma-aika korvataan työsuhteen päättyessä rahana. Esimerkiksi usealle työnantajalle lyhyttä keikkaa tekevälle ei palkallista lomaa kerry. Monella lomarahat tai -korvaukset kuluvatkin elämiseen – eivät lomailuun.

Eräänlaiseksi standardiksi on muodostunut neljän viikon palkallinen vuosiloma, tyypillinen loma. Tätä lyhyemmän, epätyypillisen loman ansaintaan ja pitämiseen vaikuttavat monet seikat, ennen muuta työsuhteen alkamisajankohta.

Epätyypillinen loma tarkoittaa myös sitä, että ansaittua vapaata ei tule pidettyä. Syynä on tällöinkin usein työsuhdetyyppi. Esimerkiksi keikka- ja projektityö ketjuuntuvat, eikä lomailla ehdi työsuhteiden välissä.

Loman pitämistä selittävät yhtäältä sen ansainta sekä toisaalta lomansaajan elämäntilanne ja arvovalinnat. Myös sukupuoli vaikuttaa. Naisilla epätyypillistä lomaa selittävät työmarkkina-aseman epävarmuus, työuran lyhyys ja työsuhteiden pätkittäisyys koulutustasosta riippumatta. Miesten kohdalla taas korkea koulutus, vastuullinen työ ja ammattiala selittävät epätyypillisen loman pitämistä.

Kirjoittajavieras Anu-Hanna Anttila on Turun yliopiston sosiologian dosentti

Epätyypillisen loman ansaintaa ja pitämistä koskevat tiedot perustuvat joustava loma-aika -tutkimushankkeen (2007−2010) tuloksiin. Tietoa hankkeesta: http://www.soc.utu.fi/laitokset/sosiologia/tutkimus/projektit/loma-aika/index.html

Kirjoittajavieras: politiikka palaa talouteen

2011-06-28T12:43:00.001+03:00

Kevään vaalitulos ja sitä seuranneet hallitusneuvottelut ovat jakaneet mielipiteitä. Yhdestä asiasta tuntuvat kuitenkin monet olevan samaa mieltä: Politiikka palasi politiikkaan, ja hyvä niin.

Politiikan paluu näyttäisi yltävän myös siihen alaan, jota epäpoliittisuuden harha on vaivannut pahiten: talouspolitiikkaan. Talouden vallitsevasta – saati toivottavasta – tilasta ei ole yhtä ainoaa totuutta, vaan erilaisia enemmän tai vähemmän perusteltuja arvioita, tulkintoja ja näkemyksiä.

Kaikkien mieleen politiikan paluu talouteen ei ymmärrettävistä syistä ole. Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Mikko Pukkinen esimerkiksi linjaa Kauppalehden haastattelussa, että näkökulma talouteen on väärä, jos talous- ja veropolitiikan punaiseksi langaksi asetetaan ”joku oikeudenmukaisuus”. Erityisesti Pukkista huolettaa yritysjohtajien palkoista käytävä keskustelu.

Suomen uusi hallitus on kuitenkin toista mieltä. Ohjelmansa mukaan hallitus edellyttää valtion omistamilta yrityksiltä avoimuutta ja eettisten periaatteiden noudattamista henkilöstö- ja ympäristöasioissa. Palkitsemisen näissä yrityksissä tulee olla oikeudenmukaista ja johdon palkitsemisessa on noudatettava kohtuullisuuden periaatteita.

Omistajapolitiikasta vastaava ministeri Heidi Hautala tarttui heti tuoreen ohjelman kirjauksiin ja totesi Yleisradion haastattelussa, että johtajien palkitseminen on suuri oikeudenmukaisuuskysymys. Aiheen herkkyyttä Hautala ei säikähdä. Hänen mielestään on vain tervettä, että aiheesta käydään voimakastakin poliittista keskustelua.

Talouspolitiikan kokonaisuudessa valtionyritysten johtajien palkitseminen on tietysti vain yksi yksityiskohta, josta keskustelu talouden oikeudenmukaisuudesta toivottavasti leviää yleisemmälle tasolle. Yksityiskohtanakin palkitsemiskeskustelu kuitenkin antaa suuntaa sille, mitä keskustelu oikeudenmukaisemmasta taloudesta voisi olla.

Johtajien kohtuuttomat palkkiot kertovat parin viime vuosikymmenen kehityksestä, jossa erot pienimpien ja suurimpien tulojen välillä ovat revenneet hyvinvointivaltiota edeltäviin mittoihin.

Samalla kasvaa sosiaalinen ja kulttuurinenkin kuilu uuden globaalin yläluokan ja rajattoman talouden varjopuolet näkevän suuren joukon välille. Haluammeko jatkaa tällä tiellä? Jos emme, mitä voimme tehdä toisin?

Jättipalkkiot kertovat myös talouden vallankäytöstä ja -käyttäjistä. Palkkioiden saajilla ja niistä yritysten hallinnoissa päättävillä – jotka usein ovat samaa, toisensa hyvin tuntevaa väkeä – on taloudessa ja sen myötä koko yhteiskunnassa paljon valtaa.

Yritysten hallintoa ja palkitsemiskäytäntöjä koskevat säädökset voivat olla yksi tapa rajoittaa tätä vallankäyttöä tai ainakin tehdä siitä läpinäkyvämpää. Mitä maan uusi hallitus voisi tällä saralla tehdä?

Kun politiikka palaa talouteen, tällaisiakin kysymyksiä toivottavasti kuullaan jatkossa entistä useammin.

Kirjoittajavieras Pekka Ristelä on SAK:n elinkeinopoliittinen asiantuntija

Itämeren orjalaivalla

2011-06-14T07:38:00.000+03:00

On sunnuntai ja illan viimeinen laiva porskuttaa Tallinnasta Helsinkiin. Laivan henkilökunta, joka muuten puhuu kaikkien asiakkaiden kanssa sinnikkäästi suomea, kommunikoi nyt pelkästään viroksi.

Missään ei näy hilpeitä suomalaisia rouvasseurueita kuohuviinilaseja kilistelemässä, ei raavaita punottavia pienyrittäjiä juomassa olutta ja puhumassa bisneksistä, ei pukumiehiä naputtamassa tietokonetta ja siemailemassa viiniä eikä käytävillä parveile tunnollisia ostosmatkailijoita olutkärryineen ja City Marketin muovikasseineen.

Tunnelma laivassa on tyystin erilainen kuin muilla vuoroilla, jotenkin tummanpuhuva. Jopa humalaiset loistavat poissaolollaan.

Onko tämä aavelaiva? Ei, tämä on orjalaiva, kuten sitä Virossa kutsutaan.

Laivan baarin pehmeät tilavat sohvat ovat yleensä täynnä iloisia porukoita. Nyt niillä torkkuu väsyneitä ja vakavailmeisiä miehiä. Pukukoodina verkkarit. Nuorimmat käyvät välillä kannella tupakalla ja juovat Tallinnasta mukaan ostettua olutta suoraan tölkistä.

Humalaisia ei näy, koska aamulla täytyy lähteä töihin. Nämä totiset miehet laivalla ovat virolaisia rakennusmiehiä, jotka ovat palamassa töihin. Viikonloppu perheiden luona kotona on aina liian lyhyt ja loppuu kesken.

Mutta on pakko pakata laukku ja lähteä taas, koska Viron rakennusmiehen palkalla ei pysty rakentamaan perheelleen omakotitaloa. Mikäli rakennusalan töitä sattuisi nykyään Virosta saamaan.

Suomessa työskentelee noin 30 000 ulkomaalaista rakennusmiestä joista enemmistö on tullut Virosta joko lähetettynä työntekijänä tai vuokratyöntekijänä. Tämä on arvio, koska mitä virallisia tilastoja tilapäisesti EU-maista tulleista työntekijöistä Suomessa ei ole.

Tyypillisesti virolaisille rakennustyömiehille maksetaan Suomen Rakennusliiton mukaan työstä riippuen 9 – 13 euron tuntipalkkaa, mikä on suurin piirtein kesätyöläisen taulukkopalkkatasoa. Se on noin 3 – 7 euroa tunnissa vähemmän kuin suomalaisella rakennusmiehellä.

Rakennusliiton mukaan ulkomaalaisten palkkoja poljetaan yleisesti ja jopa kaupunkien urakkatilauksissa. Viiden euron tuntipalkoista on tullut monessa paikassa normi.

Räikeimmät tapaukset paljastuivat maaliskuussa Turun suunnalla, jossa virolaiselle kirvesmiesporukalle maksettiin alle kahden euron tuntipalkkoja. Miehet tekivät 10 päivän työputkia, jonka jälkeen oli neljä vapaapäivää kotona. Työpäivät olivat arkisin noin 10 tuntia pitkiä.

Muutama vuosi sitten myös musiikkitalon työmaalla paljastui tapauksia, joissa työmiehille maksettiin alle kahden euron tuntipalkkaa. Glamour on tästä alasta kaukana.

Ulkomaalaisten alipalkkaus on vitsaus, joka näyttää pahenevan entisestään. Suomalainen rakennusmies menettää työnsä kun ulkomaalainen rakennusmies työskentelee halvemmalla. Mikäli yksittäinen ulkomaalainen työntekijä taas vaatii suomalaisen työehtosopimuksen mukaista palkkaa ja etuja, menettää hän työt.

Lainsäädännön kehittäminen on tärkeä, mutta mikäli valvonta on aliresursoitu ja riittämätön, lakeja voidaan kiertää. Tilapäisesti Suomessa työskentelevät ulkomaalaiset rakennusmiehet ovat yleensä myös ay-liikkeen ulkopuolella.

Voisiko ja pitäisikö ay-liikkeen miettiä uusia toimintatapoja ulkomaalaisten työntekijöiden aseman parantamiseksi heidän järjestäytymisensä kautta – se olisi myös ay-liikkeen omien etujen mukaista.

Esimerkiksi tämä ”orjalaiva” olisi ay-liikkeelle oiva paikka infotilaisuuksien järjestämiseen aiheena työntekijöiden oikeuden ja velvollisuudet Suomessa. Samalla saataisiin uusia jäseniä. Laivalta ei kukaan oikein pääse karkuunkaan ennen kuin satamassa…

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasioiden asiantuntija

Oma työ, yhteiset oikeudet

2011-06-08T10:09:00.000+03:00

SAK:n tänään keskiviikkona 8.6. Tampereella päättyvä edustajakokous linjaa SAK:n toiminnan päämääriä ja keskeisiä tavoitteita vuosille 2011 - 2016.

Tavoiteohjelma, Oma työ, yhteiset oikeudet, löytyy tästä linkistä

Tiistaina kokous valitsi puheenjohtaja Lauri Lylyn jatkoon seuraavalle kaudelle sekä hallituksen, valtuuston ja niiden puheenjohtajat

Kokouksessa päätetään myös jäsenliittojen esittämistä asioista, joita liitot haluavat SAK:n edistävän tulevalla kaudella. Esityksiä on kaikkiaan 58 kappaletta. Esitykset löytyvät tästä linkistä.

Kv-asioiden avustaja Eveliina Latvatalo vastaanotti kokousedustajia. Kuvassa myös palveluneuvoja Ritva Taito.

Tutkimustiimi esitteli kokousedustajille ja -vieraille työtänsä tiimin omassa esittelypisteessä.

Tutkimusavustaja Tarja Kaukovaara valmistelemassa tutkimustiimin esittelypistettä

Tiimin pisteessä jaossa ollut SAK:n historiikki kiinnosti. Erikoistutkija, historiikin kirjoittaja, Tapio Bergholm kirjoittamassa omistuskirjoitusta.

Teksti ja kuvat, Christina Karlsson, tietoasiantuntija

SAK:n 1 800 euron tavoite on samapalkkatavoite

2011-05-31T11:56:00.000+03:00

Euroopan sosiaalisen peruskirjan mukaan kohtuullinen alin palkka on sellainen, että verojen jälkeen työntekijä saa vähintään 60 prosenttia kansallisesta nettokeskipalkasta.

Suomen valtio on yksi niistä maista, jotka eivät ole tätä asiakirjaa hyväksyneet. Olemme huonossa seurassa yhdessä itäisen Keski-Euroopan maiden kanssa.

Tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuusnäkökulman kannalta tärkeimmät työehtosopimustavoitteet ovat päässeet SAK:n ensi viikolla alkavan edustajakokouksen käsittelyyn tulevan tavoiteohjelmaesityksen Oma työ, yhteiset oikeudet samalle sivulle. Ne on kirjattu näin:

SAK:laisen palkkapolitiikan perusajatuksena on myös solidaarisuus. Samasta ja samanarvoisesta työstä on maksettava sama palkka. Naisten ja miesten välisen palkkaeron supistamista on jatkettava voimakkaasti. Samapalkkaisuusohjelma on otettava huomioon kaikilla sopimustasoilla.

SAK:lainen ammattiyhdistysliike toimii tehokkaasti myös matalimpien palkkojen korottamisen puolesta. Näiden alojen palkkakehityksen on saavutettava nopeammin palkansaajien keskiansioita.

Vuoteen 2016 mennessä kaikkiin SAK:laisiin työehtosopimuksiin on sovittava alimmaksi taulukkopalkaksi 1 800 euroa kuukaudessa. Tämä tavoite taataan parhaiten myös suosimalla palkkaratkaisuissa euromääräisiä palkankorotuksia prosentuaalisten palkkaratkaisujen sijaan.

Tavoitteet kytkeytyvät läheisesti myös toisiinsa, sillä tilastokeskuksen palkkarakennetilaston tietojen mukaan kokoaikaisessa työssä olevista alle 1 800 euroa ansaitsevia palkansaajia oli vuonna 2009 hieman yli 90 000. Heistä miehiä oli 26 000 ja naisia 64 000.

Tämä tilastotieto osoittaa, että pienituloisten asemaa parantava solidaarinen palkkapolitiikka on samalla tehokasta samapalkkapolitiikkaa.

Pian nähdään, hyväksyykö SAK:n korkein päättävä elin, edustajakokous, näin kunnianhimoisen tavoitteen?

Ainakin PAM ja JHL joutuvat tekemään hartiavoimin töitä, että työehtosopimusneuvotteluissa työnantajapuoli taipuu tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta edistävään 1 800 euron alimpaan sopimuspalkkaan.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Kirjoittajavieras: Yhteiskunnan muutoskyky

2011-05-24T11:35:00.002+03:00

Amerikkalainen taloushistorioitsija Moses Abramovitz julkaisi 1986 artikkelin taloudellisesta kasvusta ja yhteiskunnan muutoskyvystä (social capability), ”Catching Up, Forging Ahead, and Falling Behind” (kiinni kurominen – johtoon siirtyminen – jälkeen jääminen).

Artikkeli kuuluu Journal of Economic Historyn viitatuimpiin artikkeleihin. Lyhykäisyydessään sen sisältö on seuraava:

- Jälkeenjääneiden talouksien muutos ei ole automaattista

- Instituutiot selittävät yhteiskunnan muutoskykyä
- Voi käydä myös huonosti.

Perifeeriselle Suomelle kävi hyvin. Suomi muuntui nopeasti agraarisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman rikkaimmista kansakunnista. Abramovitzia seuraten voidaan siis väittää, että muutoskykyä löytyi. Muutoskyky näkyi esimerkiksi eläkejärjestelmien rakentamisena ja ihmisten välisen tasa-arvon lisääntymisenä.

Muutoksen myötä köyhyys väheni. Tähän suuntaan kuljettiin, koska talous kasvoi ja osa kasvun hedelmistä siirrettiin työuran jälkeiseen aikaan ja köyhimmille ihmisille.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma muutoskyvyssä on 1990-luvun lama ja sen jälkeinen aika. Sosiaalipolitiikan tutkimuksen valtavirta on keskittynyt siihen, kuinka Suomessa on kuljettu viime vuosikymmenet väärään suuntaan ja usein selitykseksi on tarjottu uusliberalismia.

Tuoreempaa näkökulmaa voisi löytyä suuntaamalla katsetta eduista niiden rahoitukseen. Kuinka kestävällä pohjalla hyvinvointivaltion rahoitus oli 1980-luvun lopulla?

Nyt ekonomistit väittävät, että tulevaisuudessa kasvu hidastuu väestörakenteen ikääntymisen vuoksi. Jos näin käy, tuntuu järkevältä, että nopeamman kasvun aikana systeemiä sopeutettiin tähän uuteen vaiheeseen. Lamatutkimus niin meillä kuin muuallakin osoittaa, että kriisiaikoina ja välittömän pakon edessä sopeuttamistoimet ovat harvoin erityisen onnistuneita.

Olisi kuitenkin uskaliasta väittää, että tulevat haasteet olisivat sen suurempia kuin mitä suomalainen yhteiskunta on kokenut viimeisen vuosisadan aikana. Sellaiseksi ne saattavat kuitenkin muuttua, jollei muutoskykyä ja taloudellisen kasvun edellytyksiä vaalita myös jatkossa.

Presidentti Mauno Koivisto kansantajuisti näköalan lamavuonna 1992:

"On sellainen vanha sanonta, että jos ei ole rahaa, niin ei ole rahaa, vaikka olisi kuinka rikkaan talon poika."

Matti Hannikainen, valtiotieteen tohtori

Blogin kirjoittajavieras VTT Matti Hannikainen kirjoittaa 2012 ilmestyvää yksityisalojen työeläkkeiden historiaa.

Tervetuloa pelottavaan työelämään!

2011-05-11T12:03:00.000+03:00

Nuorista miehistä 31 % ja nuorista naisista peräti 46 % on sitä mieltä, että työelämä on pelottava paikka (Taloudellinen tutkimuskeskus: Nuorten arvot ja elämä 2009).

Kyse on siis 15–21-vuotiaista nuorista, joten kokemukset työelämästä ovat monilla vielä vähäiset. Ettei nyt vaan media ollut tämänkin sopan lietsonut tyhjästä jauhamalla työelämän epävarmuudesta ja muista ikävistä asioista liikaa?

Jos työnantajia on uskominen, työelämän ongelmat yleensäkin ovat mediakupla ja itseään toistava myytti jolle ei ole mitään tilastollista pohjaa.

Onkohan näin?

Totta on, että esimerkiksi työolotutkimukset osoittavat, että työelämälle annetut arvosanonat ovat joiltain osin parantuneet ja monet pysyneet ennallaan. Ne ovat kuitenkin keskiarvoja. Silloin jää joko tahattomasti tai tietoisesti huomioimatta se – verratakseni työelämää nyt ihmiskehoon – että pää on tulessa ja jalat palelevat. Keskiarvolla mitaten olo on silloin ihan jees.

SAK:n jäsentutkimus ”Luottamus liikkeessä” kertoo osaltaan viestiä työelämän polarisaatiosta. Viimeisen 15 vuoden aikana SAK:n jäsenkentässä ihmisten tulevaisuuteen kohdistuvat huolet ovat voimistuneet. Toisaalta samaan aikaan niiden osuus, jotka eivät ole millään lailla huolissaan, on kasvanut liki puoleen jäsenistöstä.

Ihmisten huolet ovat vahvasti kytköksissä siihen, mitä ympärillä todellisuudessa tapahtuu. Se ei ole pelkkää mediakiehuntaa. Huoli omasta työllisyydestä on erityisesti pinnassa teollisuudessa työskentelevillä ja niillä, jotka tekivät jotakin muuta kuin vakituista ja kokoaikaista työtä. Huoli siitä, ettei selviydy työssä ja terveys pettää, koskettaa taas erityisesti naisia ja ikääntyneitä.

Sen sijaan optimistisempi suhtautuminen tulevaisuuteen on niillä ihmisillä, joilla on vakituinen työsuhde ja joiden työpaikalla johto arvostaa työntekijöitä. Työnantajien kannattaisikin kohdistaa katse median sijasta peiliin.

Se, että työelämässä ihmiset jaetaan voittajiin ja häviäjiin, heikentää myös voittajien hyvinvointia. Pelko putoamisesta ulottuu laajalle - niihinkin, jotka eivät ole työelämässä vielä ehtineet olla päivääkään.

Linnea Alho, tutkija

Ei elämästä selviä hengissä – silti työturvallisuus on pistettävä kuntoon

2011-05-04T12:25:00.002+03:00

Vierailin parisen vuotta sitten Keski-Suomessa eräässä tehtaassa, joka oli siirtynyt muutamaa vuotta aikaisemmin norjalaisomistukseen.

Kävimme firman johdon ja luottamusmiesten kanssa läpi ulkomaalaisomistuksen tuomia muutoksia työpaikalla.

Kieltämättä yllätyin, kun firman edustajat totesivat yhtenä merkittävänä muutoksena, että työturvallisuusasiat on pistetty kuntoon. Tarvitaanko meillä vuonojen miehiä kertomaan, mitä pitäisi tehdä?

Joskus kuulee vitsinomaisesti heitettynä, että meillä Suomessa kaikkea vahditaan byrokraattisella otteella ja vedetään kontrolli yli. Että kohta varmaan saunassakin pitää istua kypärä päässä.

Äkkiseltään voi ehkä siltä tuntua, että kaikkea valvotaan. Mutta missä sitten lienee vika, kun säädökset eivät oikein tuota toivottua tulosta? Mainitsemassani yrityksessä turvallisuusasioita ei enää hoideta byrokraattisena pakkopullana, vaan ne otetaan vakavasti. Asenne on muuttunut.

Vaikka elämästä ei Juicen sanojen mukaan selviäkään hengissä, niin ei sitä pitäisi joutua viettämään myöskään työn vammauttamana. Sanotaan, että se mikä ei tapa – vahvistaa. Eräs kirjailija väänsi toteamuksen ehkä todenperäisempään muotoon, se mikä ei tapa – vammauttaa.

Ennen kuin jatkat lukemista, arvaapa kuinka monta vakuutuslaitosten korvaamaa työpaikkatapaturmaa sattui viime vuonna Suomessa?

Vastaus: 103 000. Jos se jaetaan vuoden päivien lukumäärällä, niin joka ikinen päivä sattui 282 vakuutuslaitosten korvaamaa tapaturmaa työpaikoilla.

Tämän lisäksi viime vuonna sattui 18 500 tapaturmaa työmatkoilla. Kaiken kukkuraksi työtapaturmien määrä nousi 5 prosenttia edellisestä vuodesta. Ja näissä luvuissa eivät ole mitkään pikku haverit mukana.

Ei elämästä selviä hengissä, mutta pitäisi yrittää selvitä terveenä. Se on jokamiehen oikeus jos mikä.

Juha Antila, kehittämispäällikkö

Ei sovita mun työpaikalla

2011-04-28T09:00:00.001+03:00

Elinkeinoelämän suunnasta on viime vuosina toistuvasti kuultu vaatimus sopimustoiminnan painopisteen siirtämisestä kohti paikallista tasoa.

Tämä hajautettu palkanmuodostus on esillä mm. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) pamfletissa ”Onko tupolla tulevaisuutta” (Korkman, 2007). Hajautetussa roolijaossa palkankorotuksista sovittaisiin työpaikoilla.

Työntekijät ajattelevat palkanmäärittelyn paikasta likimain täysin toisin kuin elinkeinoelämän huipulla.

SAK:n jäsenistä yhdeksän kymmenestä haluaa, että palkankorotusneuvotteluilla on jonkinlainen kollektiivirakenne, siis että ay-liike on sopimassa palkoista. Vain yksi kymmenestä – ja useimmiten hän on alle 30-vuotias mies - haluasi sopia kokonaan itse palkankorotuksestaan. Vielä harvempi luovuttaisi palkkasopimista paikallisen työnantajan ja luottamusmiehen väliseksi.

Valtaosan sak:laisten tunnoista voi tiivistää ajatukseen: ”Ei sovita mun työpaikalla. Paras on, että palkankorotuksista päätetään mahdollisimman kaukana”.

Mahdollisimman kaukana tarkoittaa sopimista SAK:n/ammattiliiton toimesta tai yhdistelmällä, johon osallistuu SAK/liitto sekä luottamusmies tai työntekijä itse. Mitä enemmän ikää työntekijällä on, sitä voimakkaampi on kollektiivisen sopimisen tahto. Myös sukupuolella on väliä. Naiset painottavat miehiä enemmän palkkasopimista, jossa yksinomaan ay-liike edustaa heitä.

Jäsentutkimuksessa ”Luottamus liikkeessä” (SAK, 2011) käy ilmi, että teollisuudessa ja palveluissa työskentelevien sak:laisten välillä on yhteistä kollektiivisen sopimisrakenteen korostaminen, mutta sen sisällä painopisteessä on ero.

Julkisissa ja yksityisissä palveluissa sekä kuljetuksessa, kuten siis kunnissa, valtiolla, kaupassa, hotelleissa ja liikenteen parissa työskentelevistä yli puolet näkee mieluisimpana tilanteen, jossa palkat sovitaan kokonaisuudessaan työpaikan ulkopuolella. Teollisuudessa kokonaan työpaikan ulkopuolista sopimista kannattaa työntekijöistä reilu kolmannes.

Työntekijät eivät kannata sopimisen valuttamista työpaikoilleen. He eivät ole ensisijaisesti hakemassa individualistisia palkkaratkaisuja, vaan kollektiivista turvaa.

Työpaikkojen arjesta katsottuna mitä ilmeisintä on, että elinkeinoelämän huipun vaatimus palkanmuodostuksen hajautuksesta pitää pohjimmiltaan sisällään myös vallan uusjaon. Yksittäisillä työpaikoilla sopiminen - joko luottamusmiehen tai työntekijän omasta toimesta – tarkoittaisi sopimisen sijaan usein sopimatonta määräämistä.

Selityksiä työntekijöiden kollektiivisen turvan janoon voidaan etsiä monesta suunnasta. Merkittävää on varmasti se, että työelämän myllerryksissä neuvottelupuntit eivät ole työpaikoilla tasan. Yhä useammin, erityisesti suurilla työpaikoilla, neuvotteluosapuolina ovat yksittäinen luottamusmies ja kansainvälisen konsernin lakimiesarmeija management-oppeineen.

Toisaalta keskeinen syy kollektiivisuuteen on se, että pidetään palkankorotuksista sopiminen poissa niiltä työpaikoilta, joissa luottamusmiestä ei ole tai joissa työntekijät elävät jatkuvassa määräaikaiskierteen tai vajaa työn tuottamassa epävarmuudessa. Ilmiselvästä epätasapainoasetelmasta huolimatta, tai juuri tämän takia, elinkeinoelämän korkein huippu haluaa valuttaa palkkasopimisen työpaikoille.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Ole hyvä, työtoveri!

2011-04-19T12:10:00.000+03:00

Tuomo Alasoini kuvaa artikkelissaan ”Sovitaanko uusiksi? (Teoksessa Suoranta, Anu ja Anttila, Anu-Hanna: Yksin sovittu. Osapuolet, luottamus ja työmarkkinalogiikka, 2010) työnantajan ja työntekijän välisen psykologisen sopimuksen muuttumista.

Työntekijän uskollisuutta ja lojaaliutta ei enää palkita kuten ennen. Työnantajien arvostuksen pohjan luovat nykypäivänä tehokkuus ja nopeus, minkä vaikutukset ulottuvat työntekijöiden välisiin suhteisiin saakka. Koska työntekijästä on tullut kertakäyttötuote, ovat myös työpaikat muodostuneet kilpakentiksi, joilla taistellaan sekä työtovereita että omia rajoja vastaan.

Äärimmäisyyksiin viedyn kilpailutuksen tuloksena on oireileva yhteiskunta ja eritoten oireilevat työmarkkinat. Osatyökykyiset muodostavat suuren ryhmän henkilöitä, joilla on tehokkuuden ja ahtaiden terveyskäsitysten vuoksi vaikeuksia päästä työmarkkinoille tai jatkaa työssä. Työkyvyttömyyseläkettä saa tuhansia työhön kykeneviä ja työhön haluavia ihmisiä. Tuhannet ovat myös ne ihmiset, joita tämä uhkaa.

Osatyökykyisten työllistämiseksi ja työkyvyttömyyden ennalta ehkäisemiseksi tarvitaan työnantajien ennakkoluulotonta asennetta ja joustavuutta. Työn muodostavat kuitenkin ennen kaikkea sen tekijät ja näin ollen yksittäisenkin työntekijän teoilla on väliä.

Työyhteisön asenteet ovat työnantajalle oleellisia hänen harkitessa osatyökykyisen työhönottoa tai työn mukauttamista – tosin liian usein kielteisin seurauksin. Ottaen huomioon Suomen ”menestyksekkään” sijoittumisen EU:n työpaikkakiusaamis-rankingissä, ei tämä ole ihme. Kateus, katkeruus ja pelko kilpailun vääristymisestä jylläävät työyhteisöissä.

Näyttää siis siltä, että uudenlaista psykologista sopimista ei tarvita ainoastaan työnantajien ja työntekijöiden välille. Sitä tarvitaan myös mitä suuremmissa määrin työntekijöiden välille. Työn ytimestä, työntekijöistä, alkaa matka kohti monimuotoisempaa, hyvinvoivaa ja ihmisen mittaista työelämää. Tue työssä jaksamista(si) – ole hyvä työtoveri!

Emilia Mikkonen, opiskelija (Political and Social Studies)

Emilia Mikkonen on työharjoittelussa SAK:n kehittämisosastolla

EMU-puskureita vahvistamaan!

2011-04-08T12:30:00.001+03:00

Kaikkia urotekoja ei huomata silloin, kun ne tehdään. Useita ei myöhemminkään.

SAK:n ekonomisti Peter J. Boldt aikoinaan ideoi ns. puskurirahastot, kun Suomi oli syöksymässä kohti talous- ja rahaliittoa. Työnantajapuoli, valtionvarainministeri Sauli Niinistö ja monet muut suhtautuivat näihin suhdanteita tasaaviin rakenteisiin vähätellen ja epäillen.

Ammattiyhdistysliike ja pääministeri Paavo Lipponen taas näkivät järkeväksi varautua hyvinä aikoina laskusuhdanteiden kasvaviin työttömyysmenoihin.

Tässä oli takana kova kokemus 1990-luvun alun lamasta, jolloin talouden syöksyessä, yritysten ja muiden työnantajien maksukyvyn supistuessa ja palkkasumman pudotessa nostettiin rajusti työttömyysvakuutusmaksuja. Ne nousivat parissa vuodessa kymmenkertaisiksi. Samaan aikaan eläkevakuutusrasitus kasvoi. Se heikensi työllisyyttä ja syvensi kohtuuttomasti lamaa.

Suomen talouden raju pudotus vuonna 2009 ei ole johtanut samanlaisiin paniikkiratkaisuihin. Työttömyysvakuutusrahaston hieman ylisuuriksi kasvaneet EMU-puskurit riittivät vuosien 2009 ja 2010 kuopan täyttämiseen ilman työttömyysvakuutusmaksujen paniikkikorotuksia.

Nyt pelivaraa on enää noin 250 miljoonaa. Puskurien vahvistamismahdollisuus on jo toteutettu työttömyysvakuutusrahaston osalta, kun sen yläraja on nostettu 1200 miljoonaan. Toivottavasti se on täynnä, kun seuraava talouden myrsky iskee Suomeen.

Mielestäni työeläkevakuutusmaksuja tulisi käyttää rohkeammin taloudellisen vakauden varmistamiseen. Hyvinä aikoina niin yritykset kuin me palkanansaitsijat voisimme maksaa runsaammin, jotta laman iskiessä voitaisiin eläkemaksuja laskea. Näin saisimme suhdannetasausta, joka soveltuu EMU-ympäristöön.

Valuuttakurssia emme pysty muuttamaan kuten britit ja islantilaiset, mutta eläkemaksujen suuruus mahdollistaisi jopa 3-6 prosentin sisäisen revalvaation noususuhdanteessa ja saman suuruisen sisäisen devalvaation, kun talous hyytyy.

Peter J. Boldtin idea riittävän suurista suhdannerahastoista on vielä toteuttamatta. Siksi EMU-puskureita on syytä seuraavan nousukauden aikana vahvistaa.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Työ tarvitsee ihmistä

2011-04-01T14:58:00.000+03:00

Päähämme iskostetaan kapalosta asti, että ihminen tarvitsee työtä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska elämme keskellä palkkatyöyhteiskuntaa. Palkkatyöyhteiskunnassa ihmisten toimeentulo, asema yhteiskunnassa ja sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia työstä.
Täytyy kuitenkin muistaa, että suurinta osaa maailmassa tehdystä työstä ei tehdä palkkatyösuhteessa. Palkaton kotitaloustyö on ylivoimaisesti yleisin työn muoto. Siksi aionkin hetkeksi astua ulos boksistani ja miettiä, tarvitseeko ihminen työtä. Siitä olen täysin varma, että elämän ylläpitäminen vaatii työtä: itsensä ja jälkikasvunsa on ruokittava ja koti pidettävä asuttavassa kunnossa. Mutta onko palkkatyö samanlainen elinehto kuin kotitaloustyö? Olen sitä mieltä, että palkkatyössä työ tarvitsee ihmistä eikä niinkään toisin päin.

Teknologiaa on kehitetty yli kolmen vuosisadan ajan korvaamaan ihmistyötä. Silti yksikään työ ei valmistu, elleivät ihmiset ole sitä tekemässä. Mattia ja Teppoa mukaillen, kaiken takana on ihminen - ja totta vie, yhä useammin tuo ihminen on nainen. Suomessa palkansaajien enemmistö nimittäin on naisia.

Työelämän vaatimukset kulkevat koko ajan siihen suuntaan, että työntekijät eivät ole koneen jatkeita ja käsipareja. Nykyään työssä tarvitaan laajaa kirjoa inhimillisiä ominaisuuksia. SAK:n jäsentutkimuksesta käy selväksi, että SAK:laisessa kentässä tärkeimmät työn vaatimat taidot ovat yhteistyökyky, vastuunotto, oma-aloitteisuus ja asiakkaiden tarpeiden ymmärtäminen.

Työnantajien olisi korkea aika ymmärtää henkilöstön arvo ja ryhtyä ajattelemaan ihmisiä panostuksena eikä kulueränä. Lisäksi SAK:n jäsentutkimus osoittaa, että työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksissa on runsaasti lisäämisen varaa. Ei voi olla niin, että ihmisiltä vaaditaan työssä oma-aloitteisuutta ja vastuunottoa, mutta valtaa vaikuttaa omaa työhönsä ja sen organisointiin ei anneta.

Linnea Alho, tutkija

Äänestämällä voit vaikuttaa – myös työelämään

2011-03-24T14:17:00.000+02:00

Vaalit, hallitus, eduskunta, äänestäminen, vaalikoneet, vaalitentit ja ehdokkaat ovat tämän hetken puheenaiheita. Toisille vaalijännitys alkaa jo hiipiä, toiset taas sulkevat korvansa jo kyllästyneinä tai eivät edes jaksa innostua koko asiasta. Mutta tuskin kukaan voi väittää, ettei ole aiheesta koskaan kuullutkaan.

Olen kuullut monen sanovan, ettei ole kiinnostunut politiikasta. Siis mistä? Äänestämisestä, puolueista vai vaikuttamisesta yhteisiin asioihin, jokapäiväiseen elämään, kuten opintotukeen, veroihin, eläkkeisiin, julkisiin palveluihin? Ne kaukaiset herra ja rouva kansanedustajat, jotka monen mielestä kääntävät takkinsa heti, kun eduskuntatalon ovet aukeavat, päättävät juuri meidän arkipäiväisistä asioista. Miksi siis jättäisit vaikuttamatta siihen, kuka sinun asioistasi päättää?

Äänestäminen antaa oikeuden jupista, kuinka kansanedustajat taas tekivät huonon päätöksen. Joskus kuitenkin jokunen onnistuukin. Jos et äänestä, älä valita. Protesti ei ole äänestämättä jättäminen, sillä ei voita mitään. Koska jotkut edustajat eduskuntaan kuitenkin valitaan, mieluummin ainakin annan oman ääneni jollekin mieleiselle ehdokkaalle, jonka kykyihin uskon.

Äänestämällä voit vaikuttaa myös työelämän asioihin. Siihen, että työntekijöitä kohdeltaisiin tasa-arvoisesti riippumatta siitä, oletko määräaikainen, osa-aikainen tai vakituinen kokoaikainen työntekijä. Tai siihen, että pystyisit paremmin sovittamaan työnteon elämäntilanteesi mukaan ja pääsisit mahdollisen työttömyyden uhatessa takaisin työelämään mahdollisimman pian. Näiden asioiden puolesta kampanjoi myös SAK, sillä työllisyyteen ja työelämään liittyvät haasteet ovat tulevan hallituskauden keskeisimpiä kysymyksiä.

Oman ehdokkaan löytäminen voi olla haastavaa. Millä perusteella minä sitten äänestän? On löydyttävä joku omia arvojani edustava, hyvä ja osaava tyyppi, ehkä omanikäinen, omasta kaupungista. Valitsen ensin puolueen ja sitten ehdokkaan, toisia taas kiinnostaa enemmän pelkkä ehdokas. Jotkut antavat äänensä vain puolueelle spekuloidessaan, että tietty ehdokas pääsee kuitenkin läpi.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että varsinkin eduskuntavaaleihin osallistuminen on hiipunut. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa naisten äänestysprosentti oli 69,9 ja miesten vain 65,8. Suurin innostus vaaleja kohtaan ilmenee presidentinvaaleissa (vuonna 2006 äänestysprosentti oli 77,2), lievemmin kunnallisvaaleissa: 61,2 % vuonna 2008 ja vähiten eduskuntavaaleissa: 40,3 % vuonna 2009.

Miten äänestysinnokkuutta voisi nostaa? Yksi vaihtoehto olisi saada vihdoin aikaan toimiva nettiäänestys. Ainakin nuorten mielestä se lisäisi heidän innokkuuttaan äänestämistä kohtaan. Esimerkiksi Virossa juuri maaliskuun alussa olleissa vaaleissa äänestettiin nyt viidettä kertaa sähköisesti ja kasvavalla menestyksellä: ennakkoäänestyksessä jopa 15,4 prosenttia äänistä annettiin joko kännykällä tai netissä. Tämä on varmasti tulevaisuudessa mahdollista myös Suomessa, mutta siihen asti perinteinen äänestystapa on voimissaan.

Varsinaisessa vaalipäivässä on aina ollut jotakin erilaista, jotain jännää. Tuo sama tunne on säilynyt lapsuudesta vielä tähän päivään asti. Ja taas sama kaava toistuu. Kävelen varmana äänestyspaikalle, varmistan kopissa vielä monta kertaa, ettei vaan tule vahingossa väärä numero lappuun ja huojennun, kun äänestyslipuke on pudotettu laatikkoon. Siitä tulee melko juhlallinen olo.

Tytti Jäppinen, tilastoasiantuntija

Työmarkkinajärjestöt ja tasa-arvon vuosikymmen

2011-03-08T14:37:00.001+02:00

Työelämän ja sukupuolijärjestelmän tutkijana palkittu Raija Julkunen on hahmottanut suomalaisen sukupuolimallin käännekohdaksi 1960-luvun.

Tämä on mielenkiintoista työelämän näkökulmasta, koska naisten työllisyysaste heikkeni tuolla vuosikymmenellä aina vuoteen 1969 saakka. Hän korostaa 1960-lukua henkisenä murroksena, joten kotiäitiyden määrällinen vahvistuminen ja henkinen murtuminen saattavat hyvinkin ajoittua samalle vuosikymmenelle. Hänen mukaansa palkkatyöäitikansalaisen ihanne tai normi kirjattiin naisten asemaa tutkivan komitean mietintöön.

Julkusen aiemman tulkinnan mukaan ratkaisevan tärkeää naisten työssäkäynnille ja uudelle miesten ja naisten yhteiskunnallisia suhteita määrittäneelle sukupuolijärjestykselle (sukupuolisopimukselle) oli lasten päivähoitolaki, joka oli poliittisena kiistakysymyksenä 1970-luvun alussa ja vahvistettiin presidentinesittelyssä 19.1.1973.

Raija Julkusen kuva suomalaisen sukupuolijärjestelmän uudelleen muotoutumisesta on tuoreimmissa tulkinnoissa muuttunut monivaiheisemmaksi. Hän nostaa esiin vuoden 1970 aborttilain, vuoden 1972 kansanterveyslain ja siihen sisältyneen ehkäisyneuvonnan, päivähoitolain 1973, puolisoiden erillisverotuksen 1974 (oikeastaan 1976), äitiysvapaan ja äitiyspäivärahan pidentämisen 1974, isyysvapaan 1977 ja äitiysvakuutuksen muuttamisen vanhempainvakuutukseksi 1980.

Näin Julkunen nostaa harmaaksi luonnehditun 1970-luvun vähintään yhtä tärkeäksi sukupuolten tasa-arvon vuosikymmeneksi kuin 1960-luku oli.

SAK:n sosiaalipoliittinen ohjelma asetti vuonna 1971 tavoitteeksi päivähoidon lisäämisen, jotta äitien työssäkäynti olisi mahdollista. SAK:n näkökulmasta polttavin perhepoliittinen ongelma oli alle kouluikäisten lasten hoidon järjestäminen vanhempien työssäoloaikana.

Tämä oli tarpeen, koska 150 000 lapsen molemmat vanhemmat tai ainoa huoltaja kävi ansiotyössä mutta hoitopaikkoja lastenseimissä ja lastentarhoissa oli noin 33 000. Näistäkin vain puolet oli kokopäiväpaikkoja. Useat työssäkäyvät vanhemmat joutuivat jättämään lapsensa satunnaisesti järjestettyyn ja valvomattomaan hoitoon. Monet lapset jäivät kokonaan vaille hoitoa.

Vuoden 1972 eduskuntavaalien jälkeen muodostettu Rafael Paasion toinen hallitus, joka oli sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus, toi päivähoitolakiesityksen eduskuntaan. Asian valmisteli SAK:n sihteerin tehtävistä toiseksi sosiaaliterveysministeriksi siirtynyt Ahti Fredriksson.

Päivähoitolakiesityksen ytimenä oli kunnan velvollisuus taata päivähoitoa ”siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää”. Ehdotus sisälsi vain päiväkotihoidon, perhepäivähoidon ja lasten ulkona tapahtuvan ohjatun toiminnan järjestämistä kuntien sosiaalilautakuntien ohjauksessa ja vastuulla. Kokopäiväisen sisätiloissa tapahtuneen hoidon ohella puistotädit ja leikkipuistot olivat näin tulossa lainsäädännön piiriin.

Tunteikkaan puheenvuoron lakiesityksen puolesta esitti janakkalalainen sosialidemokraatti Lyyli Aalto, joka muisteli, kuinka monet kerrat SAK:n naisjaosto, Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto, Kotien puolesta keskusliitto ja muut vasemmistolaiset naisjärjestöt olivat saaneet vedota sosiaaliministeriöön ja sosiaalihallitukseen päivähoitolain aikaansaamiseksi.

Hän syytti oikeistoa asian viivyttämisestä niin koko valtakunnantasolla kuin omassa kotikunnassaan. Eduskunta, hallitukset ja valtuutetut kunnissa saivat suurelta osin syyttää itseään nuorisorikollisuuden lisääntymisestä ja huumenuorista. Tämä oli hänen mielestään tulosta siitä, että lapset olivat pienestä pitäen joutuneet avain kaulassa yksin tulemaan toimeen päiväkaudet.

Esitys oli paha pettymys äidinpalkkaa tai lapsenhoitolisää ajaneille keskustapuolueen ja Suomen maaseudun puolueen kansanedustajille. Kommunistit pitivät lakia puutteellisena, koska kouluikäiset oli rajattu lakiesityksessä päivähoitovelvoitteen ulkopuolelle.

Kokoomuksen kansanedustajat olivat lain kannalla, mutta esittivät varauksia ja parannusesityksiä. Sosialidemokraatit myönsivät lain puutteelliseksi, mutta korostivat, että laki oli selvä ja tarpeellinen edistysaskel. Lastentarhojen henkilöpulan vallitessa sosialidemokraatit ihmettelivät, mistä löytyisivät työntekijät SKDL:n esittämään alle 10-vuotiaiden hoitoon. Eduskunta hyväksyi päivähoitolain useiden äänestysten jälkeen 5.12.1972. Laki tuli voimaan 1.4.1973.

Laki ei vielä taannut päivähoidon kysyntää vastaavan hoitopaikkojen syntyä. Tiloista ja työvoimasta oli pulaa. Ongelmat olivat niin vakavat sekä työssä käyvien vanhempien että lisätyövoimaa kaivanneiden työnantajien kannalta, että työntekijäkeskusjärjestöt SAK ja TVK yhdessä työnantajakeskusjärjestöjen LTK ja STK kanssa tekivät yhteisen vetoomuksen maaliskuussa 1974 sosiaali- ja terveysministeriölle.

Työmarkkinajärjestöt esittivät kuntien päivähoitohankkeiden valtiontuen nostamista, sillä kunnat olivat valmiita parantamaan päivähoitopalveluita nopeammin kuin ministeriö oli suunnitellut. Työmarkkinajärjestöt perustelivat esitystään sillä, että naisen asema työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa riippui olennaisesti siitä, kuinka lasten päivähoito oli järjestetty.

Päivähoito piti järjestää lasten kehityksen ja hyvinvoinnin turvaavilla hoitopalveluilla. Päivähoidon riittävä määrä ja laatu olivat työnantajienkin etu, koska työvoimasta oli pulaa. Lasten puutteelliset hoitomahdollisuudet lisäsivät työstä poissaoloja ja lisäsivät tarpeettomasti työvoiman vaihtuvuutta. Työmarkkinajärjestöt uskoivat, että laadukkaat päivähoitopalvelut lopettaisivat nämä ongelmat.

SAK oli ajanut jo pitkään aviopuolisoiden ansiotulojen erillisverotusta, mutta tavoitteen toteuttaminen oli vaikeata. Palkansaajanaisten taloudellinen asema vahvistui Seppo Lindblomin nimiin jääneessä tulopoliittisen sopimuksen tarkistusneuvotteluissa ratkaisevasti. Työnantajapuolikin kannatti aviopuolisoiden yhteisverotuksesta erillisverotukseen siirtymistä, kun työvoimapulan oloissa naisia haluttiin houkutella palkkatyöhön.

Alkuvuoden 1975 tulopoliittisissa kurkistusneuvotteluissa työmarkkinajärjestöt yhdessä edellyttivät, että siirryttäisiin aviopuolisoiden yhteisverotuksesta erillisverotukseen. Tämä naisten työssäkäyntiä olennaisesti edistänyt rakenteellinen lakimuutos tuli voimaan 1.1.1976.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

"Tee työtä, jolla on tarkoitus"

2011-03-08T09:33:00.000+02:00

Otsikko on puolustusvoimien vanhasta rekrytointikampanjasta. Ottamatta kantaa siihen, voiko tällaista työtä löytää puolustusvoimista, on lauseen keksijä osunut kuitenkin naulan kantaan. Keskusteltaessa suomalaisen työelämän laadusta on työn mielekkääksi kokeminen tärkeä, jopa erittäin tärkeä asia.

Suurin osa palkansaajista ei ole havainnut työnsä mielekkyydessä mitään muutosta viime aikoina, ei parempaan eikä huonompaan. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisemista työolobarometreista ilmenee, että palkansaajissa on enemmän niitä, jotka kokevat työn mielekkyyden vähentyneen kuin lisääntyneen. On pääteltävissä, että kansallisella tasolla työn tekemisen mielekkyys ei kehity suotuisasti.

Tähän voi heti esittää kaksi selitystä: 1) Kysymyksessä on luonnonlain kaltainen asia, eli on luonnollista ja siten hyväksyttävää, että vain harva kokee kyseisen asian muuttuvan hyvään suuntaan. 2) Asiat ovat niin hyvällä tolalla, että ei ole enää varaa parantaa.

Molemmat selitykset ovat kuitenkin virheellisiä.

Vuosituhanteen vaihteen molemmin puolin tein työelämätutkimusta yhdessä Pekka Ylöstalon kanssa Baltian maissa. Oli yllättävää, että monista vakavistakin ongelmista huolimatta noissa maissa oli enemmän työntekijöitä, jotka kokivat työn mielekkyydessä positiivista kuin negatiivista muutosta.

Kysymyksessä ei siis ole välttämättömyys, maiden väliset erot osoittavat sen. Entä onko Suomen työelämä sitten niin hyvä, että ei yksinkertaisesti ole varaa parantaa? Baltian maihin verrattuna Suomen työelämän voi sanoa olevan kokonaisuutena katsoen varsin hyvällä tolalla.

Baltian maiden positiiviset mielekkyyskokemukset johtuivat ainakin osittain maiden ’eteenpäinmenosta’. Ne saavuttavat vähitellen Suomea. Näin ollen olisikin kiinnostavaa seurata, miten niiden työelämän laadulliset asiat muuttuvat tässä prosessissa ajan mittaan. Alkaako työn mielekkyys jossain vaiheessa kadota, kun maa saavuttaa jonkun tietyn tason?

Monien työtyytyväisyysmittausten mukaan työssäkäyvät Suomessa ovat kohtuullisen tyytyväisiä töihinsä. Työelämän tutkijat ovat kuitenkin sangen yksimielisiä siitä, että kyseessä on pikemminkin vallitsevan tilanteen hyväksyminen ja ehkä siihen alistuminen, kuin varsinainen tyytyväisyys. Eräs tunnettu työelämän tutkija kertoi havahtuneensa asiaan luettuaan läpi vastauslomakkeita. Joku työhönsä tyytyväinen oli kirjoittanut lomakkeen marginaaliin lyhyen, mutta paljon puhuvan viestin: ”on pakko olla”.

On selvää, ettei Suomen työelämä ole mikään onnela. Sen lisäksi, että työssä ei monesti tunnu olevan mieltä ja sitä myöten työhalut ovat monelta kadonneet, työssäkäyvät ihmiset Suomessa ovat varsin stressaantuneita ja monet haluavat varhain jättää koko työelämän.

Jo pelkästään näillä indikaattoreilla mitattuna asiat eivät ole meillä erityisen hyvin. Kehittämisen varaa on paljon. Demografisista syistä johtuen liian varhainen eläköityminen tulee olemaan kansallinen, jos ei nyt kuitenkaan katastrofi, niin ainakin jonkinlainen tragedia.

Mahdolliset eläkelakimuutokset eivät auta eläkeiän nostamisessa, jos ihmiset yksinkertaisesti eivät jaksa käydä töissä yhtään kauemmin kuin on välttämätöntä. Mikä siis avuksi? Onko olemassa mitään keinoja tilanteen korjaamiseksi tai edes sen lieventämiseksi? Nähdäkseni on.

Työn organisoinnilla ja työpaikan toimintatavoilla on valtavan suuri vaikutus sellaisiin asioihin, kuten työn mielekkyyden kokeminen ja arkipäivän innovatiivisuuden esiintyminen työpaikalla. Nämä asiat myös linkittyvät toisiinsa. Mikäli työntekijöille on annettu vaikutusmahdollisuuksia ja vastuuta omasta työstään, he myös kokevat muita useammin työn tekemisen mielekkyyden lisääntyvän ja työhalujen paranevan.

Mikä tärkeintä, tällaisissa työorganisaatioissa myös vanhimmassa ikäryhmässä on enemmän niitä, jotka kokevat työn mielekkyyden kehittyvän hyvään kuin huonoon suuntaan. On aivan selvää, että jos työ koetaan kiinnostavaksi, niin kaipuu pois työelämästä on astetta lievempi kuin silloin, jos työssä ei nähdä mitään mieltä.

Mikäli työhalut vähenevät vuosi vuodelta, ihminen alkaa eläkeiän häämöttäessä jossain horisontissa keskittyä vain tilanteensa suojelemiseen ja muutosten vastustamiseen laskiessa samalla aamukamman lailla jäljellä olevia päiviä, viikkoja, kuukausia tai vuosia. Tällöin on aloitteellisuus ja ”tekemisen meininki” kaukana.

Mikäli työn organisointi ja muut työympäristöasiat ovat hyvällä tolalla, syntyy pieniä arkipäivän innovaatioita kuin itsestään eli luontaisesti ja pakottamatta. Tällä taas vahvistetaan myönteistä kehää sekä organisaation toiminnassa että yksilöiden kokemusmaailmassa, eli yleisesti ottaen ”tekemisen meininki” ja työnteon mielekkyys lisääntyvät.

Juha Antila, vt.kehittämispäällikkö

Miinalaivalla töihin?

2011-03-03T09:46:00.001+02:00

”Bussikuski pyysi siirtymään pois tieltä, pahoinpideltiin sairaalakuntoon”, ”Kuljettaja huomautti viinanjuonnista, hakattiin”, ”Konduktöörejä kolhitaan lähijunissa yhä raaemmin” ovat muutamia viime aikojen uutisotsikoita

Kuljettaja, konduktööri, kioskin myyjä, kassa… Yhä useamman asiakaspalvelutyössä olevan arkipäivän uhkana on väkivalta. Helmikuussa pääkaupunkiseudun bussinkuljettajat uhkasivat lakolla kiinnittääkseen huomiota vähenevään työturvallisuuteensa.

Luvassa on lisää vartioita ja turvavälineitä. Mutta riittääkö se? Muistuttaako tulevaisuuden kuljettajien töihin lähtö miinalaiva Pohjanmaan miehistön Afrikkaan lähtöä, vakavailmeiset miehet ja naiset täysissä aseissa ja huolissaan olevat omaiset lähtöä katsomassa?

Kuulun selvästi varttuneempaan kansanosaan, koska muistelen kaihoten, kuinka entisinä hyvinä aikoina ei tällaista juuri tapahtunut. Ja samalla ihmettelen, mikä tätä suomalaista yhteiskuntaa riivaa, kun työtään tekevien ihmisten kimppuun käydään ilman mitään järjellistä syytä. Miten voimme tällaista edes hyväksyä?

Ihmiskunnan menestyksen salaisuutena on ollut yhteistyö ja muiden huomioon ottaminen. Nyt pienemmällekin piltille opetetaan uuden ajan yksilökeskeinen henki - minä, minä, minä, nyt, heti, teen mitä tahdon, muista ihmisistä ei väliä. Olemme hyvää vauhtia kadottamassa kyvyn arvostaa ja kunnioittaa muita ihmisiä, keskeisen avaimen hyvään ja väkivallattomaan käytökseen.

Sinä vanhempi, opettaja, päällikkö, työntekijä… Nyt on viimeinen hetki muuttaa kehityssuunta. Me, yhdessä.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Rullaako lomat?

2011-02-23T13:39:00.003+02:00

On talviloman aika. Työväki kirmaa sukset olalla laduille. Kolmikantaisen sopimisen kauneimpia hedelmiä on kiistatta vuosilomaoikeus.

Työntekijän lomaoikeus on 2,5 päivää kultakin lomanmääräytymiskuukaudelta. Jos työsuhde on jatkunut alle vuoden, lomaoikeus on 2 päivää.

Kesällä loma on parhaimmillaan pitkä ja erilaisilla siirroilla talveksikin riittää lomapäiviä. Loma kuulostaa työelämän hyvinvoinnilta, jonka vietettyään jaksaa mielikuvitella vaikka työuran pidentämistä. Kyseessä on työllä ansaittu oikeus hiihtää tai olla vaan, ja jolta ajalta saa palkan.

Tilastoja selatessa herää kuitenkin epäilys, että ihan kaikilla ei lomat rullaa sillä idealla, että jahka vuoden kärvistelen, niin lopuksi pääsen 2,5 päivän lomakertymään ja sillä lomauralla pysyn.

Työn teettämisen tapojen moninaistuttua on nähtävä se, millä tavalla järjestelmä toimii vai toimiiko se. Väitän, että työntekijöiden yhdenvertaisuus lomaan on koetuksella. Pitkä kesäloma jää saamatta ja talvilomasta ei useilla ole tietoakaan.

Kunta-alan sopimuspöydässä lomien yhdenvertaistaminen oli esillä, mutta syrjivien vuosilomamääräysten korjaaminen putosi ratkaisusta pois viime metreillä.

Jo 700 000 ihmistä työskentelee jossakin muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa työsuhteessa. Moninaistuneet työn teettämisen tavat ovat vakiintuneet osaksi työmarkkinoita. Sukupuolesta riippumatta alle vuoden kestäneissä työsuhteissa työskentelevistä jo yli puolilla näkyy takaseinä. Pätkän päättymiseen tyssähtää myös varmuus pidemmästä lomasta.

Naisista lähes 2/3 tietää sopimuksensa loppupäivän. Määräaikaisuuden lisäksi osa-aikaisuus vaarantaa lomailun ja työntekijän työuralla jaksamisen. Alle vuoden kestäneissä työsuhteissa työskentelevistä naisista vain 23,9 % on ns. ”normaalissa” eli vakituisessa ja kokoaikaisessa työssä. Valtaosa eli 76,1 % tekee työnsä jossakin muussa työsuhdetyypissä. Niin mikä oli normaalia?

PAM:n puheenjohtaja Ann Selinin Yksin sovittu kirjan artikkelia ”Samassa veneessä?” siteeraten: ”Jos haluamme aidosti ennakoida tulevaa, pitää katse kiinnittää siihen, miltä jakaumat ja suunnat näyttävät uusien työsuhteiden näkökulmasta. Näistä voimme päätellä, että tulevia työehtoratkaisuja tehdään melko erilaisille työmarkkinoille kuin mitä todellisuutta nyt elämämme.” Niinpä.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Tyypillinen maahanmuuttaja

2011-02-22T08:36:00.001+02:00

Maahanmuuttajien asemaa työelämässä ja työelämän muuttuvaa eriarvoisuutta on Suomessa tutkittu toistaiseksi aika vähän. Lähtökohtana on useimmiten ollut maahanmuuttajan asettaminen teorialähtöisesti ja valmiiksi leimattuna ”vieraan” tai ”erilaisen toisen” kategoriaan.

Maahanmuuttajat on useimmiten määritelty ongelmakeskeisesti tai etnisen syrjinnän uhreina, yhtenäisenä ryhmänä, joka on valtaväestön erilaisten toimenpiteiden kohteena. Vähemmän on tarkasteltu sitä näkökulmaa, miten maahanmuuttajat itse tilanteensa kokevat ja missä määrin he ovat osallisia ja vaikuttamassa asemaansa työyhteisössä.

Maahanmuuttaja-käsite on selvästi kärsinyt kovan inflaation eikä maahanmuuttajat useinkaan halua siihen samaistua. Äskettäin valmistuneen SAK:n, STTK:n ja Akavan EU-rahoitteisen Itämeren työmarkkinayhteistyön projektin haastattelututkimuksen alustavat tulokset viittaavat siihen, että maahanmuuttaja-sanan käyttöä omalla kohdallaan pidetään osittain jopa loukkaavana.

Osa haastateltavista koki, että maahanmuuttajia ovat ne, jotka ovat ”tulleet kaukaa” ja ovat ”erinäköisiä”. Jotkut haastateltavat taas olivat mielestään asuneet Suomessa jo niin kauan, että heistä on asiatonta käyttää sanaa maahanmuuttaja. Maahanmuuttaja-käsitteeseen liitettiin negatiivisia merkityksiä ja siihen liittyi kielteistä arvolatausta.

Osa maahanmuuttajista oli toisaalta täysin sinut maahanmuuttaja-käsitteen kanssa eikä se aiheuttanut heissä mitään identiteettisekaannusta eikä itsetunto-ongelmia.

Haastatteluissa tuli esille mielenkiintoinen ilmiö. Kaikki työssään ns. menestyneet ja yhteiskunnallisesti aktiiviset maahanmuuttajat totesivat, että suomalaiset eivät suhtaudu heihin kuin ”tyypilliseen maahanmuuttajaan”, koska he pärjäävät töissä, ovat ”hyviä tyyppejä” ja ovat ”lähes samanlaisia kuin suomalaiset”. Kyseisten haastateltavien mukaan suomalaiset työkaverit olivat todenneet että ”ethän sinä ole mikään tyypillinen maahanmuuttaja, me emme suhtaudu sinuun kuin maahanmuuttajaan, sinä olet yksi meistä”.

Maahanmuuttaja-käsitteellä on siis usein negatiivinen arvolataus ja ”tyypilliseen maahanmuuttajaan” liittyy kielteisiä merkityksiä. Jos maahanmuuttaja on hyvä tyyppi, menestyy työssään, on yhteiskunnallisesti aktiivinen eikä ole kovin ”poikkeava”, sitten hän ei ole ”tyypillinen maahanmuuttaja”.

Muuttuuko maahanmuuttaja-termin merkitys pelkällä sanan vaihtamisella vai voiko siihen vaikuttaa muulla tavalla, myös maahanmuuttajien omalla toiminnalla?

Vähemmistöasemaan liittyvät negatiiviset etniset luokitukset eivät välttämättä aiheuta syrjäytymistä, eivätkä sopeutumisvaikeuksia, vaan saattavat toimia jopa päinvastoin ja voimaannuttaa maahanmuuttajia menestymään. Valtakulttuurin antamalle kategorisoinnille voidaan kehittää uusia ja myönteisiä merkityksiä. Tämä edellyttää myös onnistunutta vuorovaikutusta valtaväestön kanssa.

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasioiden asiantuntija

Teksti perustuu Eve Kyntäjän suorittamaan haastattelututkimukseen. Tutkimuksessa tarkasteltiin viron- ja venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemuksia työelämässä ja ammattiliiton jäseninä.

Tarkoituksena oli selvittää, mitkä ovat maahanmuuttajien käsitykset omista vaikutusmahdollisuuksistaan ja sosiaalisesta osallisuudesta työyhteisössä, ay-liikkeessä ja suomalaisessa yhteiskunnassa yleisesti. Tutkimus on osa laajempaa EU-rahoitteista Itämeren työmarkkinayhteistyön projektia Baltic Sea Labour Network (BSLN).

Haastattelujen analyysi perustuu tutkittavien tapaan määritellä ja konstruoida asemansa suomalaisessa työyhteisössä ja ay-liikkeessä sekä ymmärtää näitä merkityksiä, joita maahanmuuttajat antavat ay-liikkeen toiminnalle ja maahanmuuttaja-käsitteelle. Tutkimusta varten haastateltiin 60 maahanmuuttajaa, joista kaikki ovat asuneet ja työskennellet pääkaupunkiseudulla vähintään kolme vuotta ja ovat järjestäytyneet ammattiliittoon.

Työelämän riittämätön muutos

2011-02-09T13:24:00.000+02:00

Viime tiistaina telkkarista tuli Ajankohtaisen kakkosen ”työpahoinvointi – ilta", johon oli kutsuttu keskustelemaan aiheesta joukko työelämän eri alueiden asiantuntijoita.

Aivan ohjelman alkuminuuteilla juontaja haastatteli EVAn johtajaa Matti Apusta, joka sanoi, ettei työelämä ole muuttunut riittävästi.

Kaiken ”jatkuva muutos” –puheen keskellä hänen päinvastainen provokatiivinen väittämänsä kuulostaa äkkiseltään kiukuttelulta tai muutoksen aliarvioinnilta, mutta mistä hänen väitteessään on sitten kysymys?

Davosissa kokoontuu vuosittain joukko politiikan ja talouden eliittiä, höystettynä sopivilla mediapersoonilla, kuten tänä vuonna U2 bändin Bonolla. Siellä todettiin, että maailmantalouden heilahtelut, nopea teknologinen kehitys, demografiset muutokset ja kehittyvien markkinoiden nousu muuttavat maailmaa ja tekevät tilaa ns. ”Human Age” -aikakaudelle.

Suomi ei ole tästä virtauksesta irrallinen saareke, vaan tällainen megatrendi koskee yhtä lailla meikäläisiä kuin muidenkin kehittyneiden teollisuusmaiden asukkeja.

Apusen johtaman EVAn keväällä 2010 julkistamasta arvo- ja asennetutkimuksesta ilmenee, että alle 35-vuotiaita ei kiinnosta ura tai korkea asema, vaan hyvä työyhteisö ja mielenkiintoinen työ.

Suurten ikäluokkien väistyminen työelämästä tulee vääjäämättä merkitsemään suuria muutoksia. Työnantajan markkinoista siirrytään enenevässä määrin työntekijän markkinoihin. Työnantajat joutuvat kilpailemaan osaajista, jotka puolestaan voivat kilpailuttaa työnantajia paljon nykyistä enemmän. Tätä kautta ”Human Age” tulee kohtaamaan myös suomalaisia työyhteisöjä.

Apunen totesi - mielestäni oikein - että työelämä ei ole muuttunut riittävästi. Hän ilmeisesti viittasi EVAn julkaisemaan Tuomo Alasoinin raporttiin, jossa todetaan sama asia. Olisi ollut mukava kuulla Apusen suusta, mikä tässä on ongelma ja mitä pitäisi tehdä.

Alasoini nimittäin perustelee raportissaan työelämän riittämätöntä muutosta siten, että ihmisten vaikutusmahdollisuudet työssä ovat samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, vaikka työt ja työskentelytavat ovat muuttuneet varsin paljon. Suomalaisilla palkansaajilla on vähemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin muiden pohjoismaiden palkansaajilla.

Tällä tavalla ajateltuna työelämä on muuttunut Suomessa liian vähän. Ihmiset eivät saa käyttää osaamistaan ja tyypillinen SAK –lainen ei saa edes ammattitaitoaan kehittävää koulutusta. Työn organisointitavat ovat useimmiten edelleen kontrolliperusteisia ja se tukkii ideoinnin.

Ihmiset haluavat olla mukana tuotteiden, palvelujen ja toiminnan kehittämisessä. Osallisuuden kokeminen muutoksissa on keino, jota kautta oma työ on mahdollista nähdä ymmärrettävänä, hallittavana ja mielekkäänä. Kuitenkaan työelämä ei ole kehittynyt niin paljon parempaan suuntaan kuin olisi pitänyt, eli muutos on ollut riittämätöntä.

Liian harvalla on sellainen työ, jossa voi kokea olevansa arvostettu osa kokonaisuutta. Työ, jossa voi kokea turvallisuutta, oppimisen iloa, onnistumista ja hyvää fiilistä. Tämän takia työelämä on muuttunut liian vähän ja toteutunut muutoskaan ei ole ollut aina muutosta hyvään suuntaan.

Pakottavatko markkinat tulevaisuudessa työnantajat huomioimaan ihmisten tarpeet nykyistä paremmin, vai jakaantuvatko työntekijät nykyistä selvemmin voittajiin ja häviäjiin?

Juha Antila, vt. kehittämispäällikkö

Joko riittäisi?

2011-02-02T09:17:00.001+02:00

Olen monesti kuullut työntekijöiden kertovan, että työn mielekkyys ja sujuvuus kärsivät turhauttavien ja turhilta tuntuvien työtehtävien, liiallisen työkuorman tai työhön tulevien keskeytysten ja katkosten vuoksi.

Työntekijät ovat todenneet tämän yhtä hyvin sosiaali- ja terveydenhoitoalan työpaikoilla tehdyissä haastatteluissa kuin konepajojen kehittämistilaisuuksissakin.

Samaa tarinaa toistaa Työterveyslaitoksen julkaisu ”Toiveita ja todellisuutta” (toim. Liisa Moilanen). Siinä suomalaista työelämää pohdiskellaan laajan kyselyaineiston valossa.

Tutkimuksessa työn tärkeyden, omaan työtahtiin vaikuttamismahdollisuuden ja hyvän johtamisen todetaan olevan yhteydessä työn koettuun mielekkyyteen. Niin ikään todetaan, että työelämän muutokset merkitsevät naisten kohdalla useammin työn huononemista ja miesten kohdalla parannuksia, mutta naiset kuitenkin ovat miehiä innostuneempia ja tyytyväisempiä työhön. Työtahtiin vaikuttaminen ja työn mielekkyys vähentävät tutkimuksen mukaan halua siirtyä eläkkeelle.

Työterveyslaitoksen tutkimuksen piirtämä kuva suomalaisesta työelämästä on keskeisiltä osin varsin samankaltainen kuin se kuva, jonka tallensin kirjaani ”Tapaus työelämä – ja voiko sitä muuttaa?”

Työelämän tutkijat kuulevat usein toiveita siitä, että yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi tulisi tuottaa numeroita ja prosenttilukuja. Tapaustutkimukset ja vastaavat ei-numeroilla operoivat selvitykset ajatellaan lajityypiltään toissijaisiksi.

Tällaisen tutkimusten arvojärjestyksen lanseeraamiseen sisältyy monta uskomusta ja oletusta niin tiedosta kuin työelämästäkin. Yksi niistä on, ettei ole kovin tärkeää kuunnella yksittäisiä ihmisiä tai työpaikkoja. Yhden kokemus ei ole riittävästi eikä kahdenkymmenenkään. Se, montako kokemusta ja näkemystä tiedoksi kelpuuttamiseen tarvitaan, on kuitenkin viime kädessä sovittavissa oleva asia.

Työelämän ongelmien osalta todistusaineiston luulisi jo riittävän. Monien tutkimusten kautta, sekä laadullisin tutkimusmenetelmin että numeroiden keinoin, on osoitettu turhauttavien työtehtävien kuluttavan työn mielekkyyttä ja edelleen muodikkaan työn tehostamisen ja sen seuralaisen jatkuvan kiireen kokemuksen vievän työntekijöiden voimat.

Ei vaadi kovin kummoisia logiikan lahjoja ymmärtää epämielekkäiden ja työintoa syövien tehtäväkuvien seuraukset yksittäisten yritysten menestykselle ja kansantalouden kehitykselle, vaikka lukujen tuottaminen aiheesta onkin vaikeaa.

Äärimmilleen supistetuista organisaatioista puuttuvat ne tekijät, joista voisi kummuta innostusta ja innovaatioita. Tilannetta ei paranna se, että kiireen, katkosten ja koheltamisen väsyttämä kolmannes työtä tekevistä ei pysty nukkumaan.

Suomalaisen työelämän kipupisteet on osoitettu ja olisi korjausliikkeiden aika. Mutta löytyykö yhteiskunnasta rohkeutta ajatella työn tekemisestä aivan uusin tavoin vai jumitammeko vielä pitkään supistamisten, kiristysten ja kilpailuttamisten kierteessä? Vai koittaako aika, jolloin ihmiset saavat tehdä merkityksellistä työtä ja keskittyä olennaiseen?

Epäilen, että uusi entistä parempi suomalainen työelämä on jo idullaan. Sen avaimet piilevät työpaikkojen käytännöissä ja työtä tekevien ihmisten kokemuksissa ja oivalluksissa. Ne pitää vain löytää, nostaa esille ja koota yhteen malliksi muillekin. Tämä taas ei onnistu ilman työelämäläheistä tutkimusta, jonka tekijät ajattelevat, että jokaista kannattaa kuunnella. Joskus yksikin voi olla riittävästi.

Anu Järvensivu, FT, erikoistutkija, työelämän tutkimuskeskus, Tampereen yliopisto

http://hyvatyonantaja.fi/

Kirjoittajavieraassa tutkimustiimin vieraana kirjoittavat suomalaisen työelämän tutkijat ja asiantuntijat.

Luokkarajoilla

2011-01-27T08:41:00.000+02:00

YLE uutisoi viime sunnuntaina Suomeen syntyneen yrittäjien köyhälistön.

Tilastokeskuksen mukaan joka viides yksinyrittäjä jää tuloissa köyhyysrajalle tai sen alapuolelle. Yksinyrittäjien määrä on noin 160 000, joista siis runsaat 30 000 on köyhiä. Yksinyrittäjät taas, jotka niukasti ylittävät köyhyysrajan vertautunevat lähinnä matalapalkka-asemaisiin. Yritetäänpä ymmärtää mistä, tai kenestä, on kysymys.

Arkiymmärryksellä yrittäjä on henkilö, joka yksin tai yhdessä havaitsee mahdollisuuden ja organisoi liiketoimintaa. Yrittäjä kantaa riskin ja pyrkii tekemään liiketoiminnallaan voittoa. Voisi siis päätellä, että yrittäjien köyhälistön tapauksessa liiketoiminnan organisointi mättää, kun rahaa ei riitä edes elämiseen. Ja todellakin mättää, kun liiketoimintavoitosta ei ole tietoakaan.

Mutta yhteiskuntapoliittisella katseella voi päätellä toisinkin. Jospa vika ei ole toimeentuloa hankkivassa ihmisessä, vaan työn teettämisen tavassa ja luokittelukategorioissa. Jospa tällä ryhmällä onkin jäänyt välistä yrittäjyyden kuuluvan bisnesidean keksiminen ja yksinyrittäjänä työllistymisen tapaan on päädytty konsanaan toista kautta, ja vailla voitontavoitteluaatosta.

Ehkäpä nämä köyhät yksinyrittäjät eivät olekaan aitoja yrittäjiä, vaan jotain muuta, jotakin jota voi lähestyä itsensä työllistäjä -määritelmällä. Kenties merkittäviltä osin kyse on työn teettämisen tavan muutoksesta, jossa vähän tarkemmalla katseella voi tunnistaa työn ja sen tekijän halventamisen. Homma halpenee kun työ teetetään työsuhteen ulkopuolella. Tällöin työn teettäjä välttää työnantajamaksut ja -vastuut.

Reittejä päätyä harjoittamaan taloudellista toimintaa omaan laskuun ja omalla vastuulla itsensä työllistämisen muodoissa pukkaa monesta suunnasta: esimerkiksi Työ- ja elinkeinotoimiston Mol.fi avoimet työpaikat – osion kautta päädytään myymään, hyllyttämään, kuljettamaan, huoltamaan, hoivaamaan ja rakentamaan omaan laskuun. Toinen keskeinen tapa päätyä tähän rooliin on tehtävien ulkoistamisessa liukua palkkatyöstä työllistämään itsensä – jos nimittäin mielii jatkaa samoissa hommissa.

Itsensä työllistäjät eivät ole tilastokategoria, mutta toimeentulon tapa se nykyään on. Tilastoissa ollaan joko palkansaajia tai yrittäjiä, tai sitten ei tilastoiduta laisinkaan. Monet merkit viittaavat siihen, että eri syistä luokkarajat paukkuvat. Tilastokategorioissa on tarkistamisen varaa muun muassa siksi, että yksinyrittäjänä itsensä työllistäminen tuottaa tällä haavaa sosiaalisia riskejä. Työ tässä muodossa pakenee työehtosopimisella sovituista ehdoista ja sosiaaliturvalainsäädännön logiikasta päätymättä kuitenkaan yrittäjäturvaan.

Merja Kinnunen (Luokiteltu sukupuoli, 2001 Vastapaino) on tuonut esiin, että erilaisilla luokituksilla ja tilastoilla ei pelkästään kirjata olemassa olevaa tilannetta, vaan niillä osallistutaan olevien olojen legitimoitiin. Onneksi luokitukset ja merkitykset eivät vietä omaa, yhteiskunnallisista oloista irrallista elämäänsä, niitä voi ja kannattaa muuttaa esimerkiksi silloin kuin kansalaisten yhdenvertaisuus joutuu uhatuksi työn teettämisen tavan muutoksessa. Valistuneella arvauksella itsensä työllistämisen tavassa itse työ ei useinkaan ole muuttunut, ja paikka palkansaajan rinnalla ja kanssa olisi monin tavoin yrittäjyyttä luontevampi. Niin tilastoissa, ammattiyhdistysliikkeessä kuin työelämässä.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Kilpailukyky ja palkkajoustavuus

2011-01-20T09:28:00.002+02:00

Joustavuus on jännä sana. Se tuo mieleen jotain positiivista tai negatiivista, omista kokemuksista riippuen.

Palkkajoustavuuskin on sanana tulkittavissa positiiviseksi tai negatiiviseksi asiaksi, riippuen mitä sillä milloinkin tarkoitetaan.

Työntekijän näkökulmasta se on hyvä asia varsinkin silloin, jos se tarkoittaa mahdollisuutta lisäansioihin. Mikäli sillä tarkoitetaan tulotason vaarantumista, kyseessä on perusturvallisuutta uhkaava asia.

Välillä törmään käsityksiin, joiden mukaan suomalaisen työyhteiskunnan palkkajoustavuuden pitäisi olla nykyistä suurempi.

Tällaiseen väittämään on oikeutettua kysyä perusteita. Kun pintaa hieman raaputetaan, nämä joustoapostolit vetoavat yleensä kansalliseen kilpailukykyyn. Se on sinänsä juhlallisen ja jopa pyyteettömän kuulloista.

Itse asiassa siitä henkii huoli sinun, minun ja koko Suomen tulevaisuudesta. Heidän väittämänsä on tyypillisesti seuraava: a) Suomessa on poikkeuksellisen vähän palkkajoustavuutta ja b) sen takia maamme kilpailukyky on heikko. Katsotaanpa miten tämä väittämä näkyy World Economic Forumin maavertailuissa.

Globaali kilpailukykyindeksi 2010 - 2011 asemoi Suomen sijalle 7. Se on 139 vertaillun maan joukossa hyvin. Mitalisijat menevät Sveitsiin, Ruotsiin ja Singaporeen, tässä järjestyksessä.

Kilpailukyky näyttäisi olevan meillä kuitenkin kunnossa, mutta entä se palkkajoustavuus? Toden totta, Suomi löytyy listan loppupäästä, sijalta 132.

Mutta mitä ihmettä, sieltä näkyy meidän takaa löytyvän sijalta 134 Ruotsi, joka on maailman toiseksi kilpailukykyisin maa ja vieläkin myöhemmin sijalta 136 Saksa, jonka kilpailukyky on maailman viidenneksi paras.

Entäpä sitten palkkajoustavuuden kympin kärki? Sieltä löytyy sellaisia palkansaajien paratiiseja kuten Uganda, Viro, Makedonia, Liettua ja Azerbaidzhan. Kyseisistä maista muuten yksikään ei mahdu kilpailukykyvertailussa kymmenen, kahdenkymmenen eikä edes kolmenkymmenen parhaan maan joukkoon. Niistä paras kilpailukyky on Virolla, se sijoittuu kilpailukykyvertailussa sijalle 33.

Näyttää siltä, että suuri palkkajoustavuus liittyy tyypillisesti huonoon kansalliseen kilpailukykyyn. Poikkeuksina tästä on Hong Kong ja Singapore. Ne taas ovat kulttuurisesti äärimmäisen kaukana Suomesta.

Toisin sanoen, mikäli haluamme oikeasti välittää kansallisesta kilpailukyvystä, Suomen tulevaisuudesta, on tärkeää säilyttää sopimukselliset käytännöt nykyisen kaltaisina.

Juha Antila, tutkimus- ja työaika-asiantuntija

Palvelukseen halutaan sutjakka ja hyvännäköinen tähtipelaaja

2011-01-14T13:03:00.000+02:00

Tutkija Anu Järvensivu puhuu uudessa kirjassaan Tapaus työelämä, ja voiko sitä muuttaa? työelämän tähtipelaajista, joita jokainen työnantaja himoitsee leipiinsä. Tähtipelaaja on joustava, ei liian nuori eikä liian vanha, oikean kokoinen ja sopivan näköinen. Kokemus ja hyvä cv ovat eduksi, mutta eivät välttämättömiä. Dynaaminen vaikutelma on tärkeämpää.

Työelämän lisääntyneistä ulkonäköpaineista ryöpsähtää aina aika ajoin keskustelua myös julkisuudessa, viimeksi joulun alla Helsingin Sanomien sivuilla. Keskustelu kulki puhtaasti pelkästä ulkonäöstä siihen, että työntekijä joutuu työstämään koko persoonallisuuttaan työelämään sopivaksi. Järvensivu toteaa kirjassaan, että ainakin vielä suurin osa meistä suomalaisista pitää tällaista uutta työelämän koodistoa jossain määrin vieraana ja moraalisesti hieman epäilyttävänä.

Lainsäädännön näkökulmasta ulkonäköön ja osin persoonallisuuteenkin liittyvät vaatimukset ovat epäilyttäviä. Työsuojeluviranomaisten kanta on, että vaatimus valokuvasta sellaisessa työnhakuilmoituksissa, joissa ulkonäkö ei suoraan liity itse työhön, voi olla laiton. Mallin työssä se on tietysti perusteltua, mutta missä menee raja?

Kun elinkeinorakenne muuttuu palveluvaltaisemmaksi, työtä tehdään asiakkaiden kanssa kasvokkain ja työntekijän persoona on osa yrityksen luomaa mielikuvaa. On selvää, että trendikkään kuppilan omistaja, joka tavoittelee nuoria hipstereitä asiakkaikseen, ei palkkaa ihan minkä näköistä baarimikkoa tai baarineitiä tahansa.

Lailliselta kannalta epäilyttävä toiminta ei rajoitu pelkästään rekrytointiin. Lihavuustutkija Hannele Harjunen huomauttaa, että lihavat naiset saavat vähemmän palkkaa kuin normaalipainoiset naiset . Miesten kohdalla vastaavaa ilmiötä ei ole havaittavissa.

Ulkonäöllä on toki menneinäkin vuosikymmeninä voinut päästä sujuvasti etenemään paitsi tanssilavoilla, myös työelämässä. Ulkonäköön ja ulkoiseen ilmiasuun liittyvät tekijät alkavat kuitenkin uida lähemmäs työntekijän osaamispääomaa. Fiksusti pukeutuvaa ja hyvännäköistä työntekijää saatetaan pitää osaavampana kuin ulkoisesti valjumpaa kollegaansa – ainakin edellä mainittu on osannut muokata itsensä paremmin työhönsä sopivaksi.

Kulttuurisesti kauneus liitetään hyvyyteen. Onko palkkatyöyhteiskunnan uusi kulttuurinen koodi se, että kauneus liitetään osaamiseen ja kyvykkyyteen? Ja jos näin on, mikä on ay-liikkeen edunvalvontakulma tähän asiaan. Siinäpä taas yksi lisää pohdittavien asioiden listalle.

Linnea Alho, tutkija

2011-01-04T12:20:00.001+02:00

YLE ykkösen viikon tietokirjana on Anu Suorannan ja Anu-Hanna Anttilan kokoomateos Yksin Sovittu.

Kirjaa arvioivat Suomen historian professori Kari Teräs sekä toimittaja Jukka Arvassalo.

Pohdittavana on mm. Lauri Lylyn kirjoitus ”koordinoiden, neuvotellen, yhdistäen”.

Ohjelman voi kuunnella tästä

Työvoimapulaa odotellessa

2010-12-27T10:30:00.001+02:00

Eläköön! Työttömyys on laskenut. Tämä on hyvä uutinen Suomelle ja Suomen työväelle. Huonompi uutinen on se, että samaan aikaan työvoima on supistunut ja työvoimaan kuulumattomien määrä on kasvanut. Lama ei ole vielä ohi. Elvytystoimia kannattaa edelleen jatkaa.

Suomen työllisyysaste on edelleenkin huono. Puheet työvoimapulan uhkasta ovat jälleen osoittautuneet vahvasti liioitelluiksi. Tämä virsi on tuttu 1980-luvun lopulta ja sama levy alkoi pyöriä 1990-luvun lopulta alkaen.

Valtiovalta ja yrittäjät esittivät synkkiä kaavioita, kuinka työntekijät loppuvat maastamme. Näin ei käynyt 1990-luvulla eikä niin ole käynyt tällä vuosituhannellakaan. Työvoimapula antaa vieläkin odottaa itseään, vaikka parhaat ennustajat ovat sitä meille usein luvanneet.

Suomen kansantalouden kokemat rajut takaiskut ovat valitettavasti varmistaneet sen, että työvoiman sijasta työstä on pulaa. Työllisyysaste 15 - 64-vuotiailla oli 74,3 prosenttia vuonna 1989. Tämän jälkeen tuli romahdus.

Tilastokeskuksen lukujen mukaan pohjanoteeraus saatiin vuonna 1994, jolloin työllisyysaste putosi karvan verran alle 60 prosentin. Vanhat hyvät ajat eivät ole työmarkkinoille palanneet. Nyt tämä tärkeä luku on hieman yli 67 prosenttia.

Keskustelun jäsentämiseksi olisi asetettava jonkinlaiset raja-arvot työvoimapulakeskusteluun. Tutkijoiden ja virkamiesten kannattaisi sopia, että työllisyysasteen ollessa alle 70 prosenttia kyse on alityöllisyydestä. Kohtuulliseksi kutsuttaisiin 70 - 75 prosentin työllisyysastetta. Työvoimapulasta kannattaisi sitten puhua vasta sitten, kun työllisyysaste ylittäisi 75 prosentin rajan.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Tutkimustiimi toivottaa onnellista uutta vuotta 2011

Seuraava blogikirjoitus ilmestyy viikolla 2.

Hyvää joulua!

2010-12-23T08:58:00.000+02:00

Sinun tulee kunnioittaa ja rakastaa työtä ja sen tekijöitä jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä
Mitä se on?
Että arvostat itseäsi ja omaa osaamistasi ja teet samoin myös lähellä oleville.
Että luot ilmapiirin,
jossa innostus on mahdollista
nauru tervetullutta eivätkä
kyyneleetkään kiellettyjä.
Että työpaikallasi
oppiminen on ilo, ei uhka
kysyminen on siunaus, ei synti
muistaminen on aarre, ei kahle.
Että työtovereittesi joukossa
erilainen ei ole vääränlainen
vaan myös yksi meikäläinen.
Että rakastat työtäsi
ja heitä, jotka tekevät sen mahdolliseksi
ja silti muistat
koko olemuksellasi vahvistat
työn nauttiminen yliannostuksena
on hengenvaarallista ja
tappaa.

Irja Askola

Tutkimustiimi toivottaa kaikille hyvää ja rauhallista joulua!

Tavaran taivas

2010-12-16T09:06:00.000+02:00

Astun ulos autosta ja suuntaan kohti päärakennusta. Perässäni seuraavat uudenkarheiden BMW:n ja Audien kuljettajat. Ystävällinen kassa opastaa. Täällä maksetaan vain kortilla. Edessäni aukeaa pian useampi hehtaari erilaista tavaraa.

Joulunalus on kuluttamisen juhlaa, mutta en ole kuitenkaan ostosparatiisissa, vaan tavaran taivaassa, Ämmässuon kaatopaikan lajitteluasemalla, jonne lähiseudun pientaloasukkaat kärräävät tarpeettomaksi käyneen roinansa.

Enemmän, parempaa, uudempaa, kauniimpaa, hienompaa, naapurit kateelliseksi. Kuluttaminen ja tavaran hamuaminen ovat tiiviisti sidoksissa nykyelämäämme.

Ylenpalttisuus ei kuitenkaan näytä aina tuovan onnea ja uusinta huutoa olevien lelujen uutuusarvo on lyhyt. Ei ole yllättävää, että toisenlaiset aatokset, kuten downshifting, elämän kohtuullistaminen, nousevat mieliimme.

Downshiftaamisessa tavoitteena on vähentää kulutusta ja työntekoa. Vähemmän turhaa krääsää, pois työelämän oravanpyörästä, enemmän vapaa-aikaa ja mieluisaa tekemistä.

Kuulostaa hyvältä, vai mitä? Mutta mitä kertookaan nykypäivän työelämästä se, että yhä useammalla meistä on mielessä työnteon vähentäminen tai työelämästä kokonaan poispääseminen?

Ajatus kansalaisista leppoistamassa elämäänsä ei myöskään ole kovia talouslukuja pöytään lyövien mieleen. Valtiovarainministeriön viime viikolla julkistama raportti tuo esille tuttua sanomaa, ikääntyvä ja kulutusluotolla elävä Suomi tarvitsee pidempiä työuria, lisää työn tuottavuutta, innovointia, jolla luodaan joukko uusia ”pikkunokioita” tuomaan kipeästi tarvittavia vientituloja.

Downshiftaamisen viesti on kuitenkin selvä, toivomme muutosta – ihmiset huomioon ottavaa muutosta.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Wanted! Lainsuojattomat turvaan!

2010-12-09T07:57:00.000+02:00

Kuljin SAK:n käytävää kuullessani hihkaisun ”Anu, odota hetki, annan sulle jotain”. SAK:n eläke- ja työura-asioiden päällikkö Kaija Kallinen ojensi piirtoheittimeen tarkoitetun – tiedättehän sellaiset läpikuultavat muoviläpykät – kalvosarjan.

Kalvosarja on helmikuulta 1997 ja se on otsikoitu ”SAK ja epätyyppiset työsuhteet”. Epätyyppisten työsuhteiden luettelon muodostavat osa-aikatyö, määräaikaiset, extraajat, lyhyet ”pätkätyöt”, vuokratyösuhteet, koti- ja etätyöt, ilman ”oikeaa” työsuhdetta olevat ja – bingo! – palkkatyön ja yrittäjyyden välimuodot. Kallinen on 13 vuotta sitten tunnistanut palkansaajuuden ja yrittäjyyden välimaastoon sijoittuvan työn teettämisen muodon ja siihen liittyvän työn tekijöiden suojattomuuden.

Nyttemmin tämä ryhmä on saanut nimekseen itsensä työllistäjät. Ryhmään kuuluu erilaisia toimeksiantoja ja moninaista ammatinharjoittamista. Itsensä työllistäminen läpäisee koko työmarkkinakentän.

Vuonna 1997 näin työllistyi 120 000 ihmistä. Kymmenen vuoden jaksolla vuodesta 1997 – 2007 määrä nousi 20 000 hengellä. Vuosina 2007 – 2009 tahti kiihtyi. Tällä kahden vuoden jaksolla kasvu oli hengästyttävät 20 000. Vuoden 2009 lukujen mukaan työsuhteen ulkopuolella työskenteli 160 000 ihmistä. Kuntakoolla mitattuna kaikki turkulaiset.

Itsensä työllistävien ammattikirjosta löytyy niin siivoojia, myyjiä, pysäköinninvalvojia, kiinteistönhoitajia, toimittajia, toimintaterapeutteja, autonkuljettajia, kielenkääntäjiä, fysioterapeutteja, metsänhoitajia, tutkijoita ja paljon muita. Koulutuksella ei siis ole niin väliä. Eniten työehtosopimisen turvan ulkopuolista työtä teetetään rakentamisessa, kaupassa ja muussa palvelutoiminnassa.

Osa toimeksiannoiksi järjestetystä työstä on työsuhteisiin liittyvien velvoitteiden kiertämistä, osa taas aidosti direktiovallasta vapaata työtä. Työsopimuslain vastaisuus tai vapaaehtoisuus ei kuitenkaan riitä yhteiskuntapoliittiseksi vastaukseksi ja lainsuojattoman tilan jatkamiseksi. Ne pikemminkin perustelevat itsensä työllistävien työn ja turvan ehtojen täsmentämistä.

Erityinen perustelu löytyy siitä, että tämän ryhmän tulot jäävät SAK:laisia palkansaajia vähäisemmäksi. Itsensä työllistävien suhteellinen köyhyysaste on 17 % – jälleen kuntakokomittarilla ilmaistuna: kaikki savonlinnalaiset. Kaikilla palkansaajilla vastaava luku on 5 %.

On selvää, että työntekijöiden etuja voi valvoa vain ajanmukaisin toimin ja tähän ei riitä muovikalvoista powerpoint -slaideihin siirtyminen. Työn teettämisen tapojen ryhmien tunnistamisesta on edettävä ryhmien yhdenvertaistamiseen. Itsensä työllistävien turvan ja kollektiivisen neuvotteluoikeuden tarpeet eivät poikkea palkkatyösuhteisista.

Muuttuneen työn teettämisen kentällä ensimmäinen askel kohti uutta turvausjärjestelmää olisi palkansaajien työttömyyskassojen jäsenyyden avaaminen itsensä työllistäjille. Mm. tätä PAM:n puheenjohtaja. Ann Selin ehdottaa Yksin sovittu -kirjan (Vastapaino 2010) artikkelissaan ”Samassa veneessä? Oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden ja tuottavuuden hyvä kehä.”

Seuraavana askeleena ay-liikkeen on lähdettävä tähyämään sopijan roolia myös toimeksiannoissa työskenteleville.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Ay-liike siirtotyöläisten asialla

2010-11-29T11:46:00.000+02:00

Sain hiljattain puhelun Suomessa töissä olleelta virolaiselta mieheltä, joka kertoi huonoista kokemuksista suomalaisella työmaalla.

Hän oli raatanut kuukausia saamatta työehtosopimuksen mukaista palkkaa, puhumattakaan ylityökorvauksista. Kirjallista työsopimusta miehellä ei ollut eikä hän kuulunut ammattiliittoon. Hän valitti huonoa kohtelua työnantajalle, jonka tuloksena alkoi tulla uhkaavia tekstiviestejä. Mies ei keksinyt muuta kuin lopettaa työntekonsa ja palata laivalla Tallinnaan.

Tämän puhelinkeskustelun jälkeen minulle tuli mieleen Anna Kontulan kirja ”Näkymätön kylä. Siirtotyöläisten asemasta Suomessa.” Kirja kuvaa perusteellisesti, miten vierastyöläisellä ei ole käytännössä mahdollisuutta puolustaa oikeuksiaan Suomessa.

Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Mikään taho tuskin enää vastustaa, ei ainakaan julkisesti, että ulkomailta tullaan Suomeen töihin.

Mitä ay-liike vastustaa on kaksien työmarkkinoiden kehittyminen, sosiaalinen polkumyynti, ulkomaalaisten työehtojen rikkominen ja palkkasyrjintä. Ammattiyhdistysliikkeelle on tärkeää saada ulkomaalaisen työvoiman valvonta kuntoon ja varmistaa näin kaikille Suomessa työskenteleville Suomen työehtosopimusten mukainen palkka ja työehdot.

Hyvä näin. Valitettavan usein ulkomaalaisille työntekijöille, jotka ovat heikossa neuvotteluasemassa ja usein tietämättömiä omista oikeuksistaan, kuitenkin maksetaan pienempää palkkaa kuin suomalaiselle.

Työperäinen maahanmuutto tulee varmaan lisääntymään. Mikäli työmarkkinoiden kahtiajakautumisprosessi jatkuu, Suomeen saattaa syntyä kokonaan uusi luokka, kansallisuuteen ja etnisyyteen perustuva halpatyöluokka – vai onko se jo syntynyt?

Siitä voi seurata samanlaisia ilmiöitä kuin muissa Euroopan maissa, kuten ghettoutuminen, sosiaalisten ongelmien kasaantuminen ja rasismi, jotka vaikuttavat yhteiskuntarauhaan.

Pitäisikö ammattiyhdistysliikkeen suhtautua ulkomaalaisten järjestäytymättömien työntekijöiden asemaan aktiivisemmin kuin tähän asti ja pohtia uusia toimintamalleja, miten heidän oikeuksiaan voidaan puolustaa?

Anna Kontula väittää kirjassaan, että jos kasvava osa työntekijöistä jää ay-toiminnan ulkopuolella, vaarantuvat näiden ihmisten perusoikeudet. Tämä johtaa ajan myötä työelämän yleiseen rapautumiseen. Ulkomaalaisten työntekijöiden aseman parantaminen on myös kantaväestöön kuuluvien työntekijöiden ja ay-liikkeen etujen mukaista.

Kontula haastaakin ay-liikkeen uudistamaan toimintaperiaatteita. Pitäisikö ay-liikkeen nyt perusteellisesti arvioida, kuuluuko ammattiliittojen hoitaa myös järjestäytymättömien siirtotyöläisten asioita ja millä keinolla heidät saataisiin järjestäytymään.

Neuvontaa ja tiedotusta eri kielillä kannattaa suunnitella ja siitä on jo kokemustakin (esim. SAK:n Tallinnan infopiste 2002 - 2008). Yksi mahdollisuus on kehittää yhteistyötä eri maiden ay-liikkeiden välillä. Joillakin suomalaisilla liitoilla on jo sopimuksia mm. virolaisten sisarjärjestöjen kanssa niin jäsenyyden siirtymisestä kuin vierasjäsenyydestä, mikäli tullaan toiseen maahan töihin. On tärkeä, että Suomeen ei syntyisi vastakkainasettelua eikä välinpitämättömyyden ilmapiiriä.

Ay-liike on ollut solidaarisuuden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden asialla. Ihmisiä ei saa kohdella eikä arvottaa sen perusteella, mistä he ovat kotoisin, mikä on heidän kansalaisuutensa, äidinkielensä tai ihonvärinsä.

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasiantuntija

ANNA KONTULA (2010) Näkymätön kylä. Siirtotyöläisten asemasta Suomessa. Into Kustannus.

Miesnäkökulma työllisyyskehitykseen

2010-11-18T07:22:00.001+02:00

Olen viimeaikoina pohtinut, miksi Colin Crouchin ja Pekka Myrskylän osoittamaa miestyöllisyyden rapautumista ei ole koettu merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.

Puuttuuko yhteiskuntatutkimuksen miesvaikuttajilta sukupuolinäkökulma kokonaan? Onko niin, että naisnäkökulman yliote sukupuolijärjestelmätutkimuksessa on johtanut siihen, että miesten työmarkkina-aseman olennainen heikentyminen on jäänyt katveeseen.

Työyhteiskunnan kriisin analyysi on 1970-luvulta alkaen ollut ohutta, koska suurimmassa osassa OECD-maita työyhteiskunnan sisäänpainuminen oli lähinnä miesvaltaisen palkkatyön (esim. teollisuuden, kaivostoiminnan ja rakentamisen) dramaattisesta tai vähittäisestä supistumisesta. Perinteisten teollisuusmaiden miesten töiden vähenemistä vauhdittivat teknologinen murros ja tuotannon siirtyminen muualle.

Naisten työllisyyden parantumisen ja miesten ansiomahdollisuuksien vähenemisen samanaikaisuuden ovat havainneet useat muutkin yhteiskunnallisen kehityksen tutkijat, mutta heidän tasapainoisempi ja monimutkaisempi analyysinsa on valitettavasti saanut vähemmän huomiota.

Itse toivottavasti liityn näiden tasapainoisempien analyytikkojen joukkoon ensi vuonna, kun Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirjassa ilmestyy työyhteiskunnan rakennemuutoksien sukupuolivaikutuksia tarkasteleva artikkelini.

Työllisyyden rakennemuutos on niin raju, että työyhteiskunnan tulevaisuutta pohtivassa tutkimuksessa ja tulevassa yhteiskuntapolitiikassa tämä muutos on otettava aiempaa vakavammin huomioon. Esimerkiksi tiukan miesten työt – naisten työt jaon purkamisessa painopisteen tulisi siirtyä naisten saamisesta miesaloille siihen, että naisvaltaisille aloille hakeutuisi enemmän miehiä. Tämä on välttämätöntä, jos yhteiskuntapolitiikan tavoitteena on naisten ja miesten täystyöllisyys.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Saavatko opiskelijat tehdä työtä?

2010-11-12T08:56:00.000+02:00

Totta kai saavat, mutta… Kyse on siitä, joutuuko opiskelija tekemään työtä elääkseen vai haluaako hän esimerkiksi työkokemusta vai molempia.

Itse tein opiskeluaikana työtä molemmista syistä. Tosin lähinnä kesätöitä enkä oikeastaan edes opiskelemaani alaan liittyen. Tästä syystä ensimmäistä ns. oikeaa työpaikkaa opintojen jälkeen hakiessani oli haastattelijoiden asenne hieman nyrpeä, olin kuulemma liian nuori eikä minulla ollut oikeanlaista työkokemustakaan.

Mutta eikö kaikenlaisen työn tekeminen auta pärjäämään paremmin työmarkkinoilla myös tulevaisuudessa? Jäin pohtimaan tätä osallistuttuani Työelämän tutkimuspäivillä järjestettyyn työryhmään, jossa Simo Aho raportoi opiskelijoiden työssäkäyntiin liittyvän hankkeen tuloksia.

Tulosten mukaan vuonna 2006 työssäkäyvistä opiskelijoista yli puolet työskenteli kokoaikaisesti tai jatkuvassa työsuhteessa. Näitä työssäkäyviä opiskelijoita on yli 300 000 ja usein he kilpailevat samoista työpaikoista maahanmuuttajien kanssa niin Suomessa kuin muualla. Useassa maassa tosin maahanmuuttajat ovat jo syrjäyttäneet opiskelijat työmarkkinoilta.

Mielenkiintoista. Suuri osa opiskelijoista siis tekee nyt työtä opintojensa ohella. Mutta entä tulevaisuudessa? Työurien pidentämiseen liittyvissä keskusteluissa on nostettu esiin myös opiskelijoiden työnteon vaikutukset opiskeluaikojen pidentymiseen.

Joidenkin mielestä opiskeluaikoja tulisi lyhentää, jolloin työnteko ei ole mahdollista. Toisten mielestä taas vuorovaikutusta työnantajien ja opiskelijoiden välillä tulisi lisätä ja antaa opiskelijoille mahdollisuus vähintäänkin osa-aikaiseen työhön.

Joka tapauksessa koulutusjärjestelmästä olisi tehtävä dynaamisempi ja ainakin koulupudokkaat nuoret voisivat aloittaa työnteon edes osa-aikaisesti. Tätä mieltä oli ainakin Jaakko Kiander pitämässään puheenvuorossa jo mainitsemillani tutkimuspäivillä.

Kiander otti esiin myös tarpeen massiiviseen kouluttautumiseen Suomessa. Onko vähintään maisteri itseisarvo vai riittäisikö peruskoulutukseksi hieman alempikin tutkinto? Työuran edetessä voisi sitten kouluttautua tarvittaessa lisää. Suomessa on kansainvälisesti verrattuna korkea koulutustaso, mutta meillä myös opiskellaan pidempään.

Siis jos teet töitä, pysyt hengissä, mutta et valmistu tarpeeksi nopeasti ja jos et tee töitä, et saa työkokemusta etkä koulutustasi vastaavaa työpaikkaa ainakaan helposti.

Eikö opiskelijan voisi kuitenkin itse antaa valita? Sen sijaan, että opiskeluaikoja päätetään lyhentää vain työuranäkökulmasta, tehdään opiskelu joustavaksi ja kannustavaksi siten, että opiskelija voi halutessaan käydä töissä ja saada hieman käytännön kokemusta työelämästä kirjatiedon rinnalle.

Näin pidennettäisiin työuria jo niiden alkupäässä ja vältettäisiin – ainakin osittain – turhat katkokset työmarkkinoille pääsyssä opiskelun jälkeen. Sitä paitsi työnteko opintojen ohessa on helpompaa kuin opiskelu työnteon ohessa.

Tytti Jäppinen, tilastoasiantuntija

Silmänkääntötemppu nimeltä työurien pidentäminen

2010-11-05T15:04:00.000+02:00

Meinaan saada joka kerta näppylöitä, kun puhutaan työurien pidentämisestä. Ainakin purentalihakset kiristyvät äärimmilleen. Kuunneltuani Jaakko Kianderin esityksen Työelämän tutkimuspäivillä Tampereella, ymmärsin, mistä nämä fyysiset reaktioni johtuvat.

Julkisen talouden kestävyysvajeen hoitaminen veroja korottamatta ja palveluja karsimatta on työurien pidentämistouhun ytimessä. Kiander totesi, että julkisen talouden kestävyyden kannalta korkea työllisyysaste on tärkeintä. Verotuloja tulee lisää ja sosiaalipuolen menot laskevat, kun työllisyys kasvaa. Korkea työllisyysaste tarkoittaa käytännössä myös suhteellisen pitkiä työuria.

Korkean työllisyysasteen saavuttamiseksi toki yksi osa-alue on se, että ikääntyneet olisivat työssä pidempään. Mutta talkoisiin kuuluu muun muassa myös Suomen kroonisen korkean työttömyyden selättäminen ja tuottavuusvaatimusten höllääminen ihmisten työelämästä syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Toki ymmärrän, että Vanhasen Ruka-avaus keväällä 2009 johdatti keskustelua lakisääteiseen eläke-ikään, ikääntyneisiin ja työuran pidentämiseen loppupäästä. Puhuminen työurien pidentämisestä työllisyysasteen nostamisen sijaan on joka tapauksessa silmänkääntötemppu, joilla elinkeinoelämä ja poliitikot pakenevat vastuutaan.

Työurien pidentäminen johdattaa ajatukset yksilöön, jonka velvoitteena on kilvoitella työelämän kentillä, jossa uutena lajina on kestävyys ja pitkänmatkanjuoksu. Aivan sama vaikka maaliviivan jälkeen kaatuisi saappaat jalassa.

Tämän viikon Hullu juttu -ohjelmassa toimittajat ”valmensivat” parin vuoden päästä eläkkeelle jäävää naista. Hän odotti innolla eläkepäiviä, eikä missään nimessä halunnut jäädä enää töihin.

Toimittajat aloittivat niin kutsutun eläkevalmennuksen. Naista peloteltiin vanhuuden vaivoilla, köyhyydellä ja yksinäisyydellä. Lopuksi kyseltiin, oletko nyt ihan varma, ettet sittenkin haluaisi jatkaa töissä. Ohjelma oli leikkimielinen ja kriittissävyinen.

Silti asetelma paljastaa, mihin työurien pidentämisen hokeminen johtaa. Jos työurien pidentämisen sijaan puhuttaisiin työllisyysasteen nostamisesta, tuskin käytäisiin kyselemässä Pihtiputaan mummolta, mitä aiot tehdä asian hyväksi.

Linnea Alho, tutkija

Ihmisten käsissä

2010-10-26T14:11:00.000+03:00

Viikko sitten maanantaina TV2:n Silminnäkijä -ohjelma käsitteli osa-aikatyön teettämistä. Huikean osa-aikatyön teettämisen lisäksi mieleen jäi kytemään haastateltavien suhtautuminen käsiin.

Työnantajaa edustavalle henkilöstöpäällikölle on käsille käyttöä, kun vastataan rivakasti tekstiviestillä tulleeseen lisätuntitarjoukseen: ”Se sen saa, kuka nopeimmin vastaa vuoron ottavansa”. Pääluottamusmiehellä kädet kytkeytyivät ihmiseen ”Toivon, ettei oteta käsiparia töihin, vaan ihmisiä. Joilla on aivot, vartalo ja mielipiteet”. Ja elämä, voisi jatkaa.

Haastateltavien sanoissa kiteytyy työelämän suhteiden epätasapainon heilahdus työmarkkinaympäristön muutoksessa. Työn antamisesta ja saamisesta - työnantajan ja työntekijän suhteesta - on työstä sopimisen sijaan tullut kilpailuttamista ja määräilyä. Jossain välissä on päässyt unohtumaan se, että työnantaja tarvitsee työntekijöitä, eikä päinvastoin.

Pikaratkaisuna vaje työvuorolistassa on toki yksinkertaisinta täyttää kutsumalla uusi osa-aikainen käsipari aukkoa täyttämään. Itse ihminen käsien käyttäjänä menee silloin hukkaan. Työnantajan olettama ilmeisesti on, että työntekijä elää yritystä varten odotellen kännykkä kourassa 24/7, jos kassavirrat kääntyvät sellaisiksi, että kutsu käy työhön. Ei näin.

Vaan näin. Pysähdytään ja ajatellaan hetki. Työaikajärjestelyt ovat ihmisten käsissä, niistä voidaan yhdessä sopia. Kestävä ja ihmistä käsiparien takana kunnioittava ratkaisu on panostaa työaikasuunnitteluun ja sen osaamiseen.

Työaikasuunnittelun lisäksi voidaan myös noudattaa lakia, jossa työsopimuslain 2 luvun 5 § sanoo seuraavaa: Jos työantaja tarvitsee lisää työntekijöitä hänen osa-aikatyöntekijöitä tekeville työntekijöille sopiviin tehtäviin, työantajan on tarjottava näitä osa-aikatyöntekijöille.

Silminnäkijä- ohjelmaa tuijottaessa tuli mieleen, että jatkuvaa joustoa korostavassa ja nopeasti muuttuvassa työn teettämisen maailmassa säädöksiä voisi kehittää. Suunta voisi olla se, että yrityksille määritellään osa-aikatyöntekijöiden osuuden käytön katto. Kutsuttakoon sitä yritysten yhteiskuntavastuun kantamiseksi.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori

Reilua kauppaa?

2010-10-20T11:27:00.001+03:00

Tällä viikolla telkkarista tuli ajankohtaisohjelma, jossa kerrottiin vähittäiskaupan työajoista. Itsekin olin hämmästynyt, kuinka kaikki suuret kauppaketjut ovat siirtyneet pois kokoaikatyön tarjoamisesta henkilöstölleen ja tavallisin työaikamuoto on nykyisin osa-aikatyö.

Sinänsä osa-aikatyö on ihan yhtä hyvä järjestelmä kuin mikä muu tahansa, mikäli sekä työntekijä että –antaja pitävät sitä toivottuna. Tilanne on kuitenkin revennyt palasiksi armaassa kotimaassamme.

Mitä tuumaamme siitä, että esimerkiksi Citymarketeissa 80 % työntekijöistä on osa-aikatyöntekijöitä? Seassa on varmasti niitä, jotka siitä järjestelystä pitävät, mutta enemmistölle kantahenkilökuntaa tämä voi tarkoittaa jatkuvaa köyhyyttä.

Prosentit pitäisi saada käännettyä toisinpäin, niin että 80 % olisi kokoaikatyössä ja 20 % osa-aikatyössä. Mikäli kaupassa halutaan pitää kiinni osaamisesta ja hyvistä työntekijöistä, olisi kuunneltava työntekijöiden toiveita nykyistä paremmin. Totta kai jokainen ymmärtää, että on olemassa ruuhka-aikoja, kampanjoita ja kohta joulusesonki, jolloin henkilöstömäärän tarve on erilainen kuin sateisena lokakuun tiistaina.

Kuitenkin olen täysin varma, että työaikasuunnittelua voisi kehittää nykyisestä niin, että tekijöitä olisi vähemmän, mutta he eläisivät palkallaan. Palkallaan pitää tulla toimeen, kun kyse on palkkatyöstä.

Juha Antila, tutkimus- ja työaika-asiantuntija

Katso myös Silminnäkijä: kahden työn loukussa http://areena.yle.fi/video/1369556

Hilloa ja reiluja työehtoja

2010-10-19T07:41:00.000+03:00

Tutkimustiimin "hilloa ja reiluja työehtoja" esittelypisteessä oli vilkasta viime viikonloppuna Oulussa pidetyillä SAK- päivillä.

Keskustelua ja kiinnostusta herätti mm. rakenteilla oleva luottamusmiespaneeli.

Paneelin tarkoituksena on saada nopeilla luottamushenkilöille suunnatuilla kyselyillä kentän kannat edunvalvonnan käyttöön.

PAM:n varapuheenjohtaja Jaana Ylitalo nautti tehokkaasti lounaan ja tietoiskun Uusi kulma-blogista.

Saappaat jalassa

2010-10-14T07:50:00.001+03:00

Äitini oli työelämässä 68-vuotiaaksi. Muista ihmisistä välittäminen ja rakkaus omaan ammattiin saivat hoitoalan ammattilaisen jatkamaan työntekoa viisi vuotta yli varsinaisen eläkeiän. Viimeiset runsaat kymmenen vuotta kuluivat ruuvit nikamissa ja kivuista kärsien, fyysisesti vaativa ammatti tuntui kehossa jo reilusti ennen eläkeikää.

Eläkkeelle siirtyminen tapahtui lopulta yllättäen, vakava sairaskohtaus iski pitkän yövuoroviikon jälkeisenä ensimmäisenä vapaapäivänä. Lääkärin mukaan yötyöt olivat rasittaneet jo liiaksi terveyttä.

Eläkeiän nosto, pidemmät työurat, kansa töihin ja BKT kasvuun ovat päivän otsikkoja. Hommat halutaan hoitoon pitämällä ihmiset työssä, ja jos ei muuten, niin vaikka väkisin.

Vähemmälle äänelle on jäänyt tietty tosiasia, työkykymme ja jaksamisemme rajat määrittelee lopulta ihmisen biologia, kehomme ja mielemme sietokyky.

Kolmekymppisten uupuminen, työikäisten lisääntyvä masennus, sairaseläkeläisten määrä kertovat osaltaan kovaa kieltä siitä, kuinka monen kestävyyden raja on jo saavutettu. Samalla ne kertovat myös siitä, mistä kehittämisen on lähdettävä, jotta jatkossa suomalaiset olisivat pidempään työelämässä.

Tulevaisuuden työelämä ei voi olla paikka, josta lähdetään vain yhdellä tavalla, saappaat jalassa työn ääreen kaatuen.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Suomalainen yleislakko: kansallislakosta yhteislakkoon

2010-10-07T12:33:00.004+03:00

Mikä se yleislakko on, kun Facebook-vetoomus mielenosoitus yleislakosta on saanut mediaväen siitä kiinnostumaan? Millainen yhteiskunnallinen ilmiö on suomalainen yleislakko? Ne ovat olleet syiltään, kestoltaan, laajuudeltaan, tuloksiltaan ja seurauksiltaan hyvin erilaisia.

Komein yleislakko on vuoden 1905 kansallislakko eli suurlakko, joka alkoi, kun lakkoliikehdintä levisi Venäjältä Pietarin-Helsingin rataa pitkin Suomeen. Tämä työtaistelu avasi tien kansanvaltaiselle eduskuntauudistukselle, joka toi yksikamarisen eduskunnan ja ennen kaikkea vaalikelpoisuuden ja äänioikeuden rahvaan miehille ja kaikille naisille.

Seuraava yleislakko oli syksyllä 1917, jolloin porvarien vaalivoiton jälkeen Suomen Ammattijärjestön ylimääräinen edustajakokous käsitteli marraskuussa 1917 elintarviketilannetta sekä muita ajankohtaisia ongelmia ja tavoitteita. Edustajakokous hyväksyi Me vaadimme -julistuksen, jossa vaadittiin eduskunnan jo aiemmin hyväksymien mm. maan itsemääräämisoikeutta lisäävän valtalain, kahdeksan tunnin työaikalain sekä kansanvaltaisten kunnallislakien vahvistamista. Ammattijärjestön julistama suurlakko johti lakien vahvistamiseen, mutta samalla lakon aikaiset yhteenotot veivät kohti sisällissotaa.

Suomen historian ehkä epäonnistunein yleislakko oli vuonna 1929. Suomen Ammattijärjestö julisti marraskuussa 1929 päivän vastalauselakon valtiollisten vankien aseman parantamiseksi, kun Tammisaaressa poliittisin perustein vangitut olivat aloittaneet nälkälakon. Työtaistelu epäonnistui, koska ammattiyhdistysliike oli kommunistien ja sosialidemokraattien riitojen vuoksi hajaantunut. Vankien asema ei parantunut mutta viranomaiset lakkauttivat valtionpetolliseksi leimatun keskusjärjestön toiminnan vuonna 1930.

Yleislakko on ollut melko harvinainen työtaistelu. Yleislakkouhka oli painostuskeino, johon suomalainen ammattiyhdistysliike turvautui melko usein toisen maailmansodan jälkeisinä säännöstelyvuosina ja 1990-luvun lamavuosina. Yleislakkouhka olikin näinä kahtena kautena tehokas keino painostaa maan kulloinenkin hallitus huomioimaan myös palkanansaitsijain edut.

Itsenäisyyden ajan suurin yleislakko oli kevättalvella 1956. Mukana työtaistelussa oli tilastotietojen mukaan noin 400 000 työntekijää. Silloin SAK ajoi 12 markan yleisen palkankorotuksen läpi, kun säännöstelyn purkauduttua hinnat olivat nopeasti nousseet. Työtaisteluvoitto jäi tilapäiseksi, kun hintojen ja maksujen nousu jatkui. Ammattiyhdistysliikkeen hajaannuskin sai vauhtia, kun SAK ja ammattiliitot kiistelivät lakkoavustusten maksajasta.

Seuraava laaja työtaistelu oli vuonna 1986, jolloin SAK tietoisesti vältti yleislakko nimen käyttöä. Lyhyt, kurinalainen yhteislakko 13. - 15.3.1986 painosti Suomen Työnantajain Keskusliiton hyväksymään ns. toimihenkilötupoa paremman keskitetyn ratkaisun. Yhteislakkoon osallistui 270 000 työntekijää, joten kyse oli yleislakon tunnusmerkit täyttävästä työtaistelusta. Yhteislakko päättyi, vaikka Liiketyönantajain Keskusliitto ei taipunut mukaan STK:n ja SAK:n tekemään ratkaisuun.

SAK ja sen jäsenliitot järjestivät asuntopoliittisen remonttipäivän 13.4.1989. Sen yhteydessä Uudellamaalla, Tampereella ja Turussa järjestettiin lyhyitä paikallisia mielenosoituslakkoja, jotka olivat lähellä paikallisia yleislakkoja. Tämä noususuhdanteen aikana tehty mielenilmaus asuntojen vuokrien ja hintojen nousua vastaan ei johtanut pysyviin muutoksiin asuntopolitiikassa.

Hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen vastakkainasettelu oli Esko Ahon hallituksen vuosina 1991 - 1995 lähes jatkuvaa. Erilaiset palkanansaitsijain asemaa heikentäneet lainsäädäntöhankkeet ja pyrkimykset heikentää työttömyysturvaa johtivat AKAVA:n, SAK:n ja STTK:n yhteistyön tiivistymiseen. Keskusjärjestöt uhkasivat useamman kerran yhdessä tai erikseen yleislakolla, kun ne painostivat maan hallitusta perääntymään. Paperikoneita, terästehtaita ja muuta prosessiteollisuutta ehdittiin joidenkin yleislakkouhkien alla ajaa alas, mutta varsinaisia työtaistelutoimia ei kuitenkaan 1990-luvulla aloitettu.

Ensimmäinen ja viimeinen ovat näistä suomalaisista yleislakoista parhaimmat. Kansallislakko 1905 toi kansanvallan. Yhteislakko 1986 oli kurinalainen, lyhyt ja tehokas.

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Jotainhan tälle työelämälle pitää tapahtua

2010-10-04T09:10:00.000+03:00

Näin lausahti eräs virkamies sosiaali- ja terveysministeriöstä. Enpä voisi olla juuri enempää samaa mieltä. Viime syksynä olin kouluttamassa Puuliiton jäseniä Tampereella. Olin etukäteen huolissani mitkähän tunnelmat koulutuksessa mahtaa olla, kun niin moni on joutunut työttömäksi.

Apeuden sijaan tunnelma oli oikein hyvä. Työttömänä olevat yhtä lukuun ottamatta olivat tyytyväisiä: onneksi pääsi pois. Kiire, tulospaineet, työn raskaus ja huono johtaminen aiheutti sen, että ihmisistä tuntui paremmalta olla työttömänä. Lukuisia muitakin heikkoja ja vähemmän heikkoja signaaleja on siitä, että ihmiset eivät jaksa töissä tai eivät halua olla ”osa systeemiä”.

EK julkaisi keväällä raportin nimeltä Työelämän parantumisen paradoksi. EK:n teesit työelämän parantumisesta perustuvat tulkintoihin tilastokeskuksen työolotutkimuksista 30 vuoden ajalta ja työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometreista 20 vuoden ajalta.

Jotkut trendit näyttävät tosiaan kulkeneen positiiviseen suuntaan. Kuitenkin saan aina muistuttaa itsellenikin, että tilastot kätkevät tai suorastaan pakenevat joitakin laadullisia asioita. Jotkut kehityskulut voivat olla sisällöllisesti ristiriitaisia. Otetaan esimerkiksi vaikutusmahdollisuudet omaan työhön. Yleensä ihmiset haluavat tehdä itseään koskevia valintoja. Toisaalta valta lisää vastuuta, mikä taas lisää henkistä kuormittavuutta.

Työterveyslaitoksen seurantatutkimuksessa on havaittu, että päätäntävallalla on yhteys masennuksen ja alkoholiriippuvuuden kasvuun. On myös varsin suhteellista, keitä muutokset koskevat. Duunariportaassa vaikutusmahdollisuudet ovat huomattavasti kapeammat kuin toimihenkilöillä.

Tilastoihin perustuvan tiedon tulkinnassa täytyy olla varovainen. On totta, että monet mittarit ovat menneet ylöspäin. Mutta ovatko ne menneet riittävästi työelämän muutoksiin nähden? Miten tasapainotetaan kasvanut työkuorma, epävarmuus ja globaalikapitalismin paineet? Lisäksi ihmisten koulutustason noustessa myös vaatimukset työn sisällölle kasvavat.

Nuorten ikäluokkien puolustajana profiloitunut Osku Pajamäki esitti YLE:n Hullu juttu -ohjelmassa 27.9. toimenpiteitä, joilla saataisiin 1960-luvulla syntyneet ja sitä nuoremmat ikäluokat jaksamaan globaalikapitalismin ajan työelämässä.

Esimerkiksi 1990-luvulla syntyneille pitää jo olla radikaaleja toimenpiteitä: neljän kuukauden palkallinen loma viiden vuoden välein. Kun havainnoin tuntemiani ihmisiä ja seuraan downshifting-keskustelua mediassa, mieleen hiipii epäilys siltä, että Pajamäen esittämät ajatukset eivät ole riittävän radikaaleja.

Linnea Alho, tutkija

Yksin sovittu

2010-09-27T13:39:00.001+03:00

Millä keinoilla voitaisiin rakentaa yhdenvertainen, sosiaalisesti oikeudenmukainen ja turvallinen työelämä tilanteessa, jossa tulopoliittinen sopiminen on liukumassa menneisyyteen?

Tätä pohditaan Anu Suorannan ja Anu- Hanna Anttilan toimittamassa teoksessa

Yksin sovittu
Osapuolet, luottamus ja työmarkkinalogiikka (Vastapaino, 2010)

Työmarkkinoiden osapuolet ovat ottaneet mittaa toisistaan viime vuosikymmenet globalisoituneessa ympäristössä. Tästä kamppailusta johtuvien, uudenlaisten työelämää ja sosiaaliturvaa koskevien ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan paitsi tutkittua tietoa ja työelämän tietotaitoa, myös vankkaa tahtoa.

Kirjoittajat kartoittavat uudistuneita työn teettämisen ja tekemisen tapoja sekä määrittelevät uudelleen ammattiyhdistysliikkeen edustajien ja työnantajien vakiintuneita käytäntöjä.

Teoksen kirjoittajat:

Tuomo Alasoini, DI, VTT, sosiologian dosentti. Työskentelee Tekesissä teknologiajohtajana työelämän tutkimuksen ja kehittämisen tehtävissä. Kotoisin Karinaisista. Syntynyt vuonna 1958. ”Hyvä työ on hyvinvoinnin lähde.”

Anu-Hanna Anttila, VTT, sosiologian dosentti. Työskentelee Suomen Akatemian tutkijatohtorina (2009−2011) Turun yliopistossa. Kotoisin Karhulasta. Syntynyt vuonna 1965. ”Tutkijan velvollisuutena on olla heikomman puolella − ja uskaltaa sanoa se myös ääneen.”

Nikolas Elomaa, OTK. Työskentelee SAK:ssa edunvalvontajohtajana. Kotoisin Hyvinkäältä. Syntynyt vuonna 1968. ”It’s a long way to the top if you wanna rock’n’roll.”

Tapio Huttula, FT. Erityisalojen Toimihenkilöliitto ERTO ry:n puheenjohtajana (2005−2011). Kotoisin Alajärveltä. Syntynyt vuonna 1963. ”Ammattiliitto täyttää tehtäväänsä eli palvelee jäsentään vain, jos se uudistuu ja katsoo tulevaisuuteen.”

Raija Julkunen, YTT, dosentti, yhteiskuntapolitiikan lehtori emerita Jyväskylän yliopistossa. Syntynyt vuonna 1944 Varkaudessa tehtaan varjoon ja valoon. ”Kirjoittamalla maailma ymmärrettäväksi ja muutettavaksi.”

Kaija Kallinen, YTM. Työskennellyt SAK:ssa sosiaalipoliittisena asiantuntijana vuodesta 1980. Syntynyt vuonna 1950 Pohjaslahdella, joka nykyisin on osa Mänttä-Vilppulaa. ”Oikeudenmukaisiin ratkaisuihin tarvitaan tietoa, järkeä ja tunnetta.”

Pauli Kettunen, VTT, poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa. Syntynyt Säyneisen Losomäellä vuonna 1953. ”Että mitenkä? On hyvä kyseenalaistaa.”

Anne Kovalainen, KTT. Työskentelee akatemiaprofessorina Turun yliopiston kauppakorkeakoulussa. Syntynyt vuonna 1960.

Lauri Lyly, SAK:n puheenjohtaja. Syntynyt vuonna 1953 Seinäjoella. ”Sopimisella Suomi on jatkossakin kilpailukykyinen”.

Tuire Santamäki-Vuori, KTT, kansantaloustieteen dosentti, Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL:n puheenjohtaja. Kotoisin Hyvinkäältä. Syntynyt vuonna 1952. ”Hyvinvointipalvelujen tekijöiden, arjen ammattilaisten työ ansaitsee tulla paremmin näkyväksi ja arvostetuksi.”

Ann Selin, Palvelualojen ammattiliitto PAM ry:n puheenjohtaja vuodesta 2002 alkaen. Kotoisin Helsingistä. Syntynyt vuonna 1960. ”Perusturvallisuus työssä, sen kaikissa merkityksissä, kuuluu jokaiselle.”

Anu Suoranta, VTT, hankekoordinaattori, SAK. Työskentelee Työelämän kehittämisen osastolla (2010−2012). Kotoisin Turusta. Syntynyt vuonna 1966. ”Ajantajuinen edunvalvonta tarvitsee yhteiskuntarelevanttien argumenttien rakentamiseen tutkijoita ja tutkimustietoa.”

Kirja viikon tietokirjana, katso yle areena

http://areena.yle.fi/haku//uusimmat/hakusana/yksin+sovittu

Lisätty linkki 4.1.2011

Nuoret tyhjän päällä

2010-09-22T10:10:00.000+03:00

Serkkuni poika pääsi keväällä koulusta yhdeksänneltä luokalta ja perheellä riitti jännitystä, miten pojan jatkossa käy. Koulu ei kundille maistunut ja englantia lukuun ottamatta arvosanat olivat sieltä asteikon alapäästä.

Niinhän siinä sitten kävi, ettei mikään oppilaitos kelpuuttanut häntä opiskelijaksi. Nettisurffailu ja Playstationin pelit ovat nuoren miehen eväät elämään, tältä ainakin vaikuttaa.

Vanhemmat ovat huolissaan, sillä poika pitäisi saada johonkin kouluun tai vähintäänkin töihin, mutta kun kukaan ei huoli. Poika itse on ihmeissään, kun tuntuu olevan kuin hukkapala rakennustyömaalla.

Yhteiskunnan normipaineet ovat voimistuneet siten, että kaikkien nuorten odotetaan hakeutuvan aktiivisesti koulutukseen, vaikkei koulutuspaikkoja olisikaan tarjolla. Opiskeluaikoja halutaan lyhentää ja sitä kautta paineistaa opiskeluja, jotta siirtymä työmarkkinoille tapahtuisi nopeammin.

Työttömiksi jääneiden odotetaan hakeutuvan nopeasti takaisin töihin ja varttuneiden odotetaan pysyvän työelämässä niin pitkään kuin heidän terveydentilansa ja työkuntonsa vain suinkin antaa myöden. Ihmisille asetetaan lisää vastuuta myös sellaisista asioista, jotka ovat heistä riippumattomia.

Milloin aloimme luistaa yhteisvastuusta ja siirtyä yksilöiden syyllistämiseen? Huonosta koulumenestyksestä syytetään oppilasta, työttömyydestä työntekijää, terveyden horjumisesta huonoja elintapoja jne.

Totta kai ihmisillä on vastuu itsestään ja valinnoistaan, mutta jos et kelpaa niin sitten et. Tai jos sinusta riippumatta tapahtuu ikäviä asioita, tai jopa henkilökohtainen tragedia, niin eikö silloin pitäisi olla myös kollektiivista vastuuta ja välittämistä heikompiosaisista?

Esimerkiksi nuorisotyöttömyys on valtavan korkealla tasolla; noin joka neljäs työmarkkinoilla olevista nuorista on työtön eli ilman koulutus- tai työpaikkaa. Samaan aikaan ikäihmisiä vaaditaan työskentelemään pidempään vaikka paikat olisivat kuluneet ja olo kaikkensa antanut.

Tasan eivät käy onnen lahjat, eivätkä muutkaan resurssit. Onko tässä mitään järkeä, onko Suomella tähän varaa?

Juha Antila, tutkimus- ja työaika-asiantuntija

Miten käy Ruotsin vaaleissa?

2010-09-16T11:47:00.000+03:00

Viimeisimmät kannatusmittaukset lupaavat sunnuntaina 19.9. käytävissä Ruotsin valtiopäivävaaleissa voittoa hallituspuolueiden porvaririntamalle, allianssille, jolle povataan 49,8 prosenttia äänistä.
Oppositiossa oleville punavihreille on ennustettu vajaata 41 prosenttia äänistä.

Ruotsin LO on kampanjoinut vahvasti punavihreän opposition puolesta. LO vaatii parannuksia mm. nykyisen hallituksen tekemiin työttömyys- ja sairausturvan heikennyksiin sekä selkeitä toimia nuorisotyöttömyyden korjaamiseksi.

LO:n puheenjohtaja Wanja Lunby-Wedin on todennut pitävänsä tärkeänä myös punavihreiden esityksiä työlainsäädännön parantamisesta työehtojen ja palkkojen turvaamiseksi. Nykyisin 50 prosenttia LO-laisista naisista työskentelee osa-aikaisena ja lähes joka toisella nuorella on määräaikainen työsopimus, Lundby-Wedin huomauttaa.

Ruotsin vaalitilannetta voi seurata eri kielillä esimerkiksi Sveriges Radion nettisivuilta.

Christina Karlsson, tietoasiantuntija

Miten päin ruuvi puristuu?

2010-09-10T07:29:00.000+03:00

Tanskassa työnantajajärjestöt pakottivat 1800-luvun lopussa käsityöläisten vahvat ammattiliitot laajoilla työsuluilla ja työsulkujen uhilla ensin paikallisiin ja sitten valtakunnallisiin työehtosopimuksiin. Miksi moinen hinku työehtosopimuksiin oli juuri työnantajilla?

Työnantajat halusivat sopimuksia, sillä ammattiosastot olivat kehittäneet kiertoruuvitoimintatavan (omgangsskruen), joka pani työnantajat ahtaalle. Ammattiosasto puristi yhdeltä työnantajalta kerrallaan lakkouhkalla tai lakolla paremmat työehdot.

Kun työnantaja antoi periksi, siirtyi paine seuraavaan työnantajaan. Sen oli nostettava palkkoja, koska ensimmäisen kiertoruuvipuristuksen vuoksi sen palkat olivat jääneet naapurista jälkeen. Tällä kertaa korotus tuli vähän myöhemmin ja sen oli oltava vähän suurempi. Koko kaupungin kierrettyään ammattiosasto aloitti alusta, sillä ensimmäisenä kiertoruuviin joutuneen työnantajan palkat olivat jo jääneet jälkeen.

Tämän joustavasti tapahtuvan paikallisen sopimisen ja luovan osalakkotaktiikan torjuakseen työnantajat kokosivat rivinsä.

Työsuluilla työnantajat saivat ammattiosastot taipumaan kaikkia työnantajia koskeviin samaan aikaan alkaviin ja päättyviin työehtosopimuksiin. Työehtosopimukset olivat Tanskassa työnantajien keino lopettaa käsityöläisammattiosastojen kiertoruuvi, joka puristi työehtoja koko ajan paremmiksi.

Suomessa työnantajajärjestöt ajavat paikallisen sopimustoiminnan lisäämistä. Perustuuko tämä strategia siihen, että uskotaan, että työnantajat pystyvät globaalissa maailmassa samaan temppuun kuin käsityöläiset 1800-luvun Tanskassa.

Tapio Bergholm erikoistutkija

Ankkurit ylös - hiiohoi!

2010-08-27T08:09:00.000+03:00

Elinkeinoelämän keskusliitto se jaksaa samaan aikaan kantaa ja karttaa vastuuta. Toisaalta se ei halua olla sopijaosapuolena palkankorotusasioissa, mutta se haluaa estää toisia tekemästä sopimuksia omista lähtökohdistaan käsin.

Eipä ole pitkä aika siitä, kun EK nimenomaan vaati jokaiselle alalle palkankorotuksia alansa taloudellisen tilan huomioivista lähtökohdista. Näin sitä mieli muuttuu.

Lauri Lyly esitti palkansaajille yhteistä minimikorotusta. EK esittää yleistä maksimikorotusta. Kuitenkin liitot käyvät neuvottelut, eikä virallista raamia ole edes olemassa.

Olisiko järkevintä lopettaa tämä hippaleikki ja aloittaa vastuulliset korotuskeskustelut keskusjärjestöjen välillä? Tämän jälkeen sopiminen siirtyisi liittotasolle ja sen jälkeen tarvittaessa yritystasolle. Homma olisi silloin selkeää ja vastuullista.

Juha Antila, tutkimus- ja työaika-asiantuntija

Siivittäisivätkö tohtorinhatut vasemmiston uuteen nousuun?

2010-08-17T10:06:00.001+03:00

Professori Maria Lähteenmäki pohtii akateemisen eliitin katoamista poliittisesta työväenliikkeestä.

Johtuuko työväenpuolueiden alamäki siitä, että ne ovat jumittuneet keskiluokkaisia arvoja korostavan ei-innovatiivisen maisterimafian johdettavaksi, kysyy Lähteenmäki provosoivasti tuoreessa artikkelissaan ”Akateeminen eliitti pakenee työväenliikkeestä”.

Työväenliike on ollut yhteiskunnan vähempiosaisten joukkoliike, jonka johdossa on ollut sen historian saatossa useita oppineita kuten N.R. af Ursin, Edward Gylling tai Väinö Voionmaa. Nyt ei näy joukkoja takana eikä eliittiä edessä. Mistä siis löytyisi joukkovoima ja muutosvoima?

Lähteenmäen mukaan molemmat ovat nyt hukassa, koska puolueissa ei ole riittävästi ajattelijoita, jotka pystyisivät määrittämään työväenpuolueiden kohderyhmän nyky-yhteiskunnassa. Viestit sinkoilevat sinne tänne ilman päämäärää.

Nykyisen tohtoritehtailun vallitessa voidaan kysyä perustellusti, kertooko yksinomaan tohtorinhattu mitään ihmisen innovatiivisuudesta tai muista henkisistä kyvyistä.

Mielestäni Lähteenmäki on kuitenkin oikeilla jäljillä. Tieteellinen ajattelu ja tapa rakentaa argumentteja ovat tärkeitä missä tahansa liikkeessä, joka pyrkii yhteiskunnan muuttamiseen. Tieteellisen lähestymistavan avulla voidaan ennakoida ja perustella asioita, joita ei vielä ole, mutta olisi mahdollista olla. Lähteenmäki ei anna lopullista vastausta siihen, onko akateeminen eliitti itse lähtenyt lätkimään poliittisesta työväenliikkeestä vai onko heidät savustettu ulos.

Kysymys ”eliitin” roolista työväenliikkeessä ja se, kuka kuuluu työväenluokkaan, ovat vaikeita paloja. Suomessa on vaikeaa käydä keskustelua, joka liippaa yhteiskunnallista luokka-asemaa läheltäkään. Ehkä sen vuoksi on helppo uskoa, että olemme kaikki yhtä suurta keskiluokkaa ja potentiaalisia menestyjiä.

Miten sitten ”tohtorit” voisivat tässä auttaa? Tuskin kukaan kaipaa silinteripäitä osoittamaan sormella: ”SINÄ kuulut työväenluokkaan”. Uskon kuitenkin, että jos yhteiskunnalliset valtasuhteet kyettäisiin problematisoimaan uskottavasti, uusi kohderyhmäkin voisi löytyä ikään kuin sivutuotteena.

Maria Lähteenmäen artikkeli on julkaistu kirjassa Pitkänsillan tuolla puolen… Puheenvuoroja työväenliikkeen historiasta, tilasta ja tulevaisuudesta (toimittaneet Maria Lähteenmäki ja Anu Suoranta, Työväen Arkiston julkaisuja no.5).

Linnea Alho, tutkija

Saksan talousasiantuntijoiden vai Kiviniemen opein palkkaneuvotteluihin?

2010-08-14T10:49:00.003+03:00

Pääministeri Mari Kiviniemi on ottanut kantaa käynnissä oleviin palkkaneuvotteluihin. Hänen kannanottonsa on tuttua päättäjäpuhetta, kuin muinaisten dinosaurusten ääntelyä. Työläiset ja ammattiyhdistysliike joutuvat pääministerin mukaan valitsemaan työllisyyden parantumisen ja palkankorotusten välillä. Tämä on tuttu virsi, jonka EK:n edustajat ja esimerkiksi Bror Wahlroos esittävät aina palkkaneuvotteluja ennen ja usein niiden jälkeen.

Palkkamalttinäkökulma soveltui ehkä kauppataseeltaan jatkuvasti alijäämäisen vientivetoisen kansatalouden oloihin, mutta Suomi on ollut jo pitkään Saksan tavoin vahvasti kauppataseeltaan ylijäämäinen. Ehkä palkkaoppeja kannattaisi hakea tämän päivän Saksasta eikä vain menneisyydestä. Sielläkin tuottavuus ja pääomatulot ovat viime vuosina kasvaneet ripeästi.

Saksan valtiolle neuvoja antaviin talousviisaisiin (Sachverständigenrat zur Begutachtung der gesamtwirtschaftlichen Entwicklung, SVR) kuuluvan Peter Bofinger toteaa, että Saksan kansantalous kaipaa reiluja palkankorotuksia. Hänen mielestään palkkojen tulisi nousta vähintään kolme prosenttia. Hän korostaa, ettei Saksassa ole mitään oikeutusta edellisinä vuosina vallinneen palkkamaltin jatkamiselle. (”Für die ausgeprägte Lohnzurückhaltung der letzten Jahre gab es keine Rechtfertigung.”)

Bofingerin perusteena on se, että Saksan dynaamisena kansataloutena on nostettava palkkojaan, jotta talousvaikeuksissa olevat eteläeurooppalaiset maat voisivat tyytymällä pienempiin palkankorotuksiin saada kilpailukykynsä takaisin. Professori Peter Bofingerin ja muiden saksalaisten asiantuntijoiden näkemyksiin palkkamaltista, palkankorotuksista, talouskasvusta ja inflaatiosta voi tutustua myös näiden linkkien kautta:

http://www.rp-online.de/public/druckversion/aktuelles/wirtschaft/news/888712

http://www.spiegel.de/wirtschaft/soziales/0,1518,druck-709593,00.html

Laskeeko siis pääministeri Kiviniemi Suomen EU:n kriisitalouksien joukkoon vai niiden kansantalouksien ryhmään, joiden koko euroalueen vakauden ja talouskasvun turvaamiseksi tulisi pyrkiä kohtuullisen suuriin palkankorotuksiin?

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Palaako maahanmuuttokeskustelu lomilta flirttailemaan?

2010-08-10T14:38:00.001+03:00

Maahanmuutosta ja sen vaikutuksista suomalaiseen yhteiskuntaan keskustellaan monella areenalla. Keskustelun taso on vaihteleva ja ulostulot ovat usein perustuneet ”mutu-tuntumaan”, poliittisiin tarkoitusperiin, tietämättömyyteen ja tunteisiin. Suomalaisessa retoriikassa maahanmuuttajat määritellään valtaväestön erilaisten toimenpiteiden kohteena olevana yhtenäisenä ryhmänä.

Suomessa asuvien maahanmuuttajien tausta vaihtelee kansallisuuden, kansalaisuuden, syntymämaan, kielen, koulutuksen, työllisyyden ja maahantulon perusteen mukaan. Yhtenäisestä maahanmuuttajaväestöstä ei voida puhua.

Julkisissa keskusteluissa on korostettu turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohtuuttoman suurta määrää ja siitä aiheutuvia ongelmia. Tilastojen mukaan heidän osuutensa koko Suomen maahanmuuttajaväestöstä on noin 20 %.

Suomessa asui vuoden 2009 lopussa noin 150 000 ulkomaan kansalaista, vajaat 3 prosenttia koko Suomen väestöstä. Yleisin Suomeen suuntautuvan maahanmuuton peruste on edelleen avioliitto ja eniten tullaan Venäjältä, Virosta ja Ruotsista.

STT tiedusteli heinäkuussa suomalaisten eduskuntapuolueiden maahanmuuttopoliittisia linjauksia. Kaikki luokittelivat maahanmuuton tärkeäksi vaalikysymykseksi. Keskiviikkona 4.8. uutta pontta maahanmuuttokeskusteluun toi Harry Bogomoloffin blogikirjoitus ”Kysymyksiä sinulle, joka haluat muutosta”.

Blogin voisi sinänsä kuitata huumorina. Poliittisen eliitin puhe, jossa poliittisella arvovallalla keskitytään pelkästään maahanmuuttajien aiheuttamiin ongelmiin - kuten esimerkiksi väkivaltarikollisuuteen, sosiaaliturvan väärinkäyttöön, prostituutioon ja harmaaseen talouteen - vaikuttaa kuitenkin kansalaisten mielipiteisiin ja arvoihin ja saattaa synnyttää vastakkainasettelua ja syntipukkien etsintää. Pahimmillaan retoriikka lietsoo vihaa, jolla on ikäviä yhteiskunnallisia seurauksia.

Viime aikoina on paljon puhuttu työperusteisestä maahanmuutosta ja tarvitaanko lisää ulkomaista työvoimaa ja millä ehdoilla. Maahanmuuttajista työelämässä tiedetään kuitenkin vähän. Gaudeamus julkaisi hiljattain artikkelikokoelman*, jossa työelämäntutkijat tarkastelevat maahanmuuttajien sijoittumista työelämään ja suomalaiseen yhteiskuntaan sekä etnistä eriarvoisuutta työelämässä.

Tutkimuksen mukaan työelämän eriarvoisuus Suomessa on lisääntynyt. Etnisyydestä on tulossa uusi jakolinja – on ”meitä” ja niitä ”muita”. Kategoria ”muut” jakaantuu vielä pienempiin alaryhmiin sen perusteella, mistä työntekijä on kotoisin. Haastatteluissa tuli esille, että esimerkiksi sairaanhoitajat saivat kokea sitä suurempaa vieroksuntaa ja ulossulkemista, sekä epäilyjä osaamista ja ammattitaitoa kohtaan, mitä kauempaa he olivat tulleet. Maahanmuuttajilta edellytettiin myös enemmän joustavuutta, kuten suostumista heikompiin työehtoihin.

Tutkijat esittävät, että työyhteisöissä pitäisi purkaa rakenteet, joiden avulla maahanmuuttajat suljetaan ”vieraina” työyhteisön ulkopuolelle, ikuiseen ulkopuoliseen rooliin. Tutkimuksessa korostettiin myös median roolia, joka helposti ”tuotteistaa” maahanmuuttajan. Tuote kelpaa, mikäli se paikkaa suomalaista työvoimapulaa ja jolla on korkea ammattitaito.

Ammattiyhdistysliikkeelle on työperäisessä maahanmuutossa tärkeintä, ettei se tapahtuisi kaksien työmarkkinoiden kehittymisen, sosiaalisen polkumyynnin, maahanmuuttajien työehtojen rikkomisen ja palkkasyrjinnän hinnalla. Maahanmuuttajien tilannetta työmarkkinoilla kuvaa kuitenkin epävarmuus – enemmistö on epävakaassa asemassa työmarkkinoilla, jossa pätkätyöt, työttömyysjaksot ja opiskelu vaihtelevat.

Valtaväestön asenteetkaan eivät ole aina myönteisiä, on syrjintää ja varsinaista rasismia. Toisaalta maahanmuuttajia saatetaan kohdella juuri ensisijaisesti oman etnisen ryhmän edustajana, eikä niinkään oman alansa ammattilaisena ja työkavereina. Paradoksaalisesti hyvää tarkoittava ”monikulttuurinen asennoituminen” saattaa ampua yli - sen sijaan, että katsottaisiin yhdistäviä tekijöitä, haetaan innokkaasti erottavia.

Maahanmuuttajat vastustavat pelkän ryhmäkuuluvuuden perusteella tehtyä luokittelua. Ammatillinen identiteetti on tärkeä, joten maahanmuuttajatkin halusivat tulla kohdelluiksi ammattitaitonsa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella eivätkä pelkän etnisen ryhmäkuuluvuuden perusteella.

Maahanmuuttokeskustelu jatkuu. Toivotaan, että uudet avaukset eivät edes flirttaile rasismin kanssa eivätkä tuota uusia jakolinjoja ”meidän” ja ”muiden” väliin.

Eve Kyntäjä, maahanmuuttoasiantuntija

(*Artikkelikokoelma: Wrede, Sirpa – Nordberg, Camilla (toim.): Vieraita työssä: työelämän etnistyvä eriarvoisuus. Helsinki, Palmenia Helsinki University Press, 2010)

Tiedosta tekoihin

2010-08-06T18:27:00.000+03:00

Työelämää koskevaa yhteiskunnallista tutkimusta tehdään Suomessa paljon, mutta tiedon tuottajat ja niiden potentiaaliset hyödyntäjät eivät kohtaa riittävästi. Se osapuoli, joka kykenee suuntaamaan työelämän tutkimusta ja perustelemaan toimintaansa tutkimustiedolla, on vahvoilla.

Tutkija ja SAK:n hankekoordinaattori Anu Suoranta ehdottaakin Kansan Uutisissa ”Ei tutkimusta ilman vaikutusta” 6.8.2010, että perustettaisiin palkansaajakeskusjärjestöjen yhteinen ajatuspaja.

Suoranta kannustaa tutkijoita popularisoimaan sanomaansa ja osoittamaan, että yhteiskunnalliset ilmiöt eivät ole luonnonvoimien aikaansaamia. Myös muutokset työelämässä ovat nekin valintojen tulosta, Suoranta toteaa.

Ajatus omasta ”think tank:istä” on ollut esillä palkansaajapuolella aiemminkin, mutta nyt olisi jälleen syytä tarttua idean jatkokehittelyyn. Palkansaajajärjestöjen omat tutkimusyksiköt, ajatuspajan laajemmat yhteiskunnalliset avaukset ja toisaalta yliopistollinen yhteiskuntatutkimus voisivat yhdessä tuottaa julkiseen keskusteluun enemmän vaihtoehtoisia näkemyksiä talouden logiikkaan näennäisesti vetoavien välttämättömyyksien vastapainoksi. Parhaimmillaan eri vaihtoehdot tunnistava julkinen keskustelu toisi vaihtoehdot takaisin myös politiikkaan.

Sukupuolten palkkaerot - so what?

2010-08-04T16:19:00.002+03:00

Tutkija Reija Lilja Palkansaajien tutkimuslaitoksesta on laskenut, paljonko ovat naisten ja miesten keskimääräiset ansiot koko elinkaaren aikana. Monestihan väitetään, että naisten ja miesten keskipalkkojen erolla ei ole merkitystä, koska naiset elävät pitempään ja näin ollen saavat eläkettäkin pidempään kuin miehet. Reija Lilja esittelee PT:n blogissa ( http://www.labour.fi/ptblogit.asp ) laskelmiaan, jotka osoittavat, että 22 prosentin palkkakuilusta voi seurata naisille jopa yli puolen miljoonan euron tappio koko elinkaaren aikana, kun eläkkeet ja mahdolliset pääomatulot otetaan huomioon.

Liljan mallissa oletetaan, että ”mediaaninainen” ei tee lapsia. Todellisuudessa elinansioita pienentävät erityisesti lasten hoitaminen kodinhoidon tuella. Lasta kotona hoitava vanhempi – käytännössä yleensä nainen – jää vaille palkkatuloja ja työeläkekertymä jää pienemmäksi. Lyhyet kodinhoitojaksot eivät muodosta kovin suurta ongelmaa. Sen sijaan kuukausi sitten tutkija Tapio Rissanen nosti esille sen, että pitkät ja peräkkäiset jaksot työvoiman ulkopuolella lasten kanssa kotona syrjäyttävät naiset lopullisesti työmarkkinoiltahttp://aikalainen.uta.fi/2010/04/09/tutkija-kyseenalaistaa-kotihoidon-tukimallin/) .

Pitkiä jaksoja kotona olevat naiset tosin ovat yleensä jo ennen äitiyttä olleet heikommassa asemassa työmarkkinoilla. Ei voi sinänsä ihmetellä naisten ratkaisua, että he näkevät omien lastensa hoitamisen pienelläkin korvauksella mielekkäämmäksi kuin työskentelyn alipalkatuissa ja -arvostetuissa töissä. Jos nyt töitä ylipäätään löytyy. Mutta kuten Rissanenkin huomauttaa, kotona nämä naiset ovat poissa viranomaisten ja poliitikkojen silmistä.

Euroopan Unionin tasolla on havahduttu siihen, että ikääntyneillä naisilla on kaikista suurin riski ajautua köyhyyteen. Eläketurvakeskuksen raportissa (http://www.etk.fi/Binary.aspx?Section=42845&Item=64796) kahdeksasta maasta (Ruotsi, Suomi, Tanska, Hollanti, Espanja, Saksa, Britannia ja Itävalta) Suomi jää Pohjoismaiden, Hollannin ja Saksan taakse 65–74-vuotiaiden sekä naisten että miesten köyhyysasteen korkeudessa. Naisten köyhyysriski on kuitenkin kautta linjan kaikissa maissa suurempi kuin miesten. Erityisen suuri riski on yksin asuvilla vanhuksilla.

Ay-liikettä on joskus syytetty äitien ajamisesta töihin. On kuitenkin hyvä muistaa, kuten Reija Liljakin toteaa, että raha tuo tiettyjä ”vapausasteita” elämään. Perheonnikin voi särkyä ja silloin työelämästä syrjäytynyt nainen on taloudellisesti heikoilla, puhumattakaan vanhuuden toimeentulosta. Voihan toisaalta olla, että tulevien eläkkeiden tason laskiessa omiin jälkeläisiin panostaminen on varminta vanhuuden turvaa.

Linnea Alho, tutkija

Halutaan palvelukseen nöyrä mieli

2010-08-03T10:05:00.000+03:00

Kesällä mediassa on iskenyt silmään suuren kauppaliikkeen tapa toteuttaa myyntikampanja. Kampanjassa marketin kassalla työskentelevän myyjän edellytetään tarjoavan asiakkaalle viiden euron arpapussia. Myyjillä on tulostavoitteet, mutta ei tulospalkkiota. Mikäli kauppaketjun asettama tulos ei täyty viuhuu rangaistuksen piiska myyjälle puhutteluna tai jopa varoituksena. Myyminen on kaupan ehto, mutta asiakkaiden ostohaluttomuus ja myyntitavoitteiden täyttymättömyys ei oikeuta rankaisua.

Onko myyntipakossa kyse myynnin edistämisestä? Työmarkkinamekanismeja ja työmarkkinahistoriaa tajuten vastaus on: ei yksinomaan siitä. Arpamyynnin tuoton ohessa kyse on työntekijän sielun ja ruumiin hallinnasta, siitä kelle ne kuluvat ja kuka niiden käytöstä päättää. Taustalla pilkottaa rangaistuksen uhalla tavoiteltava nöyrä ja notkea työntekijä.

Työn rationalisoinnin ja kurin opit, joilla tunkeudutaan työntekijöiden mieleen ja kehoon, eivät ole ihan uusinta uutta. Kurilla tehostaminen oli perin yleistä sopimusyhteiskuntaa edeltävänä aikana 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin työnantaja yksipuolisesti määritteli työsuhteen ehdot.

Työn joutuisuutta lisättiin muun muassa 1930-luvulla Suomen Trikoon sukkatehtaalla. Konsulttiyhtiö Nordisk Bedaux AB ohjeisti työn tarkkailuun, jossa väline oli insinöörin syvä katse työntekijättären silmiin. Insinööri Habberstadt neuvoi työntutkimuksiin palkattua diplomi-insinööri Jaakko Ruutua "katsomaan neulosten laatua tarkkailevaa tyttöä silmiin, liikkuivatko hänen silmänsä vai oliko kysymyksessä pelkkä tuijotus".

Silmiin tuijottelun oli määrä paljastaa, milloin neuloja todella suoritti valvontatyötä. Tuijotuksessa ei ollut kyse pelkästään työntekijän itsesäätelyvaran kaventamisesta, vaan siihen tunkeutumisesta. Konsulttien ja insinöörien laskelmien perusteella yritys laati rationalisointisuunnitelman, jonka ytimenä oli karsia epätehokkaat työntekijät ja työtavat. Työpaikan säilyttämiseksi vaadittiin suorittavan ruumiin lisäksi myös mieleltä nöyrää, ripeää ja työnantajamyönteistä liikettä.

Se millä volyymilla myynnin tehostaminen, vaikkapa markettien arpojenmyynnin kautta, heijastuu työntekijöiden itsesäätelyn rajoihin, määrittyy työelämän pelisääntöjen perusteella. Nyt pelissä on työntekijän ja työnantajan lisäksi yhdessä sovitut säännöt. Trikootehtaan työntekijät tehostuivat, joustivat ja nöyrtyivät kukin yksin tuijotuksen edessä. Markettien myyjien rangaistuksiin puuttuivat luottamusmiehet. Kaikkien puolesta. Neuvottelujen jälkeen kauppaketjulta on lupaus rangaistusten loppumisesta.

Hyvä niin, sillä yhteistoiminta ja asiallinen johtaminen on modernin sopimusyhteiskunnan tapa. Useimmiten se on myös tarkkailla ja rankaista -komentotaloutta tehokkaampi tapa lisätä työn tuottavuutta hyvinvoinnin kärsimättä.

VTT Anu Suoranta, hankekoordinaattori, tutkija

Suoranta koordinoi SAK:n kaksivuotista hanketta Työn teettäminen reiluksi - turvaa pätkittyyn työelämään

Hälyttävä vapaa-ajan imu

2010-07-27T10:01:00.001+03:00

Tuskin on tilaisuutta, jossa ei kuule työnantajapuolen ihmettelevän sitä, kuka meillä tekee tulevaisuudessa työt. Huoli kumpuaa väestömme ikärakenteesta.

Lisähuolta tuovat tuoreet tutkimukset. Niistä ilmenee, etteivät nekään, jotka työelämään jäävät, ole kovin innokkaita omistautumaan työlle. Toisin sanoen nuorilla ikäluokilla on "hälyttäviä" asenteita työtä kohtaan.
Yksi tällainen tutkimus on Evan arvo- ja asennetutkimus, jonka kannessa julistetaan jo työelämän kulttuurivallankumousta.

Nuorten antama merkitys työlle on pienempi vanhempiin ikäluokkiin nähden. Lisäksi peräti kolmannes 26-55 -vuotiaista haluaisi käyttää ansiotyöhön nykyistä vähemmän aikaa, mutta 26-35-vuotiaat olivat muita halukkaimpia tekemään tämän tarvittaessa tulotasoaan alentamalla.

Vapaa-ajan harrastukset ja sosiaalisten suhteiden ylläpito ovat pienille ikäluokille niin tärkeitä, että Eva:n tutkimus puhuu "vapaa-ajan imusta".

Työ on aineellisen hyvinvointimme perusta, mutta henkilökohtaisella tasolla tämä kansantaloudellinen fakta ei ehkä hahmotu samalla tavalla. Työtä ei välttämättä nähdä enää vaurauden tai ainakaan vaurastumisen perustana, ja siitä ei voi kansalaisia syyttää.

Viime vuosikymmeninä omistamisesta on tehty huimasti työntekoa kannattavampaa. Siispä käypinä vaihtoehtoina ansiotyölle voi nähdä uhkapelit, osakesijoittamisen tai hieman nuoremmat Idolsin ja X-factorin.

Eva lohdutti huolestuneita työnantajia raportissaan sillä, että "ajankäyttöä koskevien toiveiden täytäntöönpano tuskin olisi mahdollista monenkaan kohdalla".

Entäpä sitten kun pienet ikäluokat alkavat saada perintöjä vanhemmiltaan? Silloin täytyy viimeistään ajatella kannustavuuden käsite uusiksi. Kannustaminen työhön tuskin onnistuu vanhoilla konsteilla eli sosiaaliturvaa karsimalla tai jakamalla bonuksia muutamille harvoille. Vapaa-ajan imusta kannattaisi ottaa oppia.

EVA Raportti Työelämän kulttuurivallankumous. Evan arvo- ja asennetutkimus 2010.

Linnea Alho, tutkija

Lukukulma

2010-07-22T11:14:00.001+03:00

Lukukulma tutustui innovatiivisen ja hyvän työpaikan tunnusmerkkeihin

Viimeisin Työ Terveys Turvallisuus -lehti 5/2010 käsittelee artikkelissaan "Kaikille mahdollisuus luovuuteen HEUREKA!" sitä, millaisen työpaikan tulisi olla, jotta se olisi mahdollisimman innovatiivinen eli "kekseliäs".

Artikkelin mukaan kekseliään työpaikan hyvä tunnusmerkki on työpaikan motivoitunut, leikkimielinen ja turvallinen ilmapiiri. Työpäivässä tulee olla vapautta sekä ajassa että paikassa. Työyhteisössä tulee olla keskenään erilaisia, eri tavoin ajattelevia ihmisiä ja työntekijät voivat tehdä päätöksiä työnsä sisällöstä.

Työyhteisön kompastuskiviä ovat taas suuri hierarkkisuus, koordinoinnin epäonnistuminen, kommunikoinnin toimimattomuus, vallankäytön henkilöityminen, liiat vaatimukset, organisaation tuudittautuminen menestykseen ja sen myötä vanhaan sekä härkäpäinen lukittautuminen muutostavoitteisiin ja niiden läpiviemiseen.

Selatessani Iltalehden nettikeskustelupalstalla tämän vuoden helmikuussa olleita erilaisia kommentteja hyvästä ja innovatiivisesta työpaikasta, löytyi seuraavia näkemyksiä:

"Hyvän työpaikan tekee luottaminen ja työntekijän arvostaminen. Avoimuus kaikissa asioissa ja se että itse voi suunnitella vähäkin omaa työpäiväänsä. Liika ahneus työantajan puolelta, uhkailu ja kiristys vievät voimat ja tulee raskas työympäristö jossa ei voi olla. "

"Hyvässä työpaikassa on varmuus töiden jatkumisesta. Järjetön nipotus työajan täyttämisestä minuutilleen ja halveksiva ideoiden torjuminen pilaa kaiken ilon ja tappaa luovuuden, aivan kuten meillä on tapahtunut. Kukaan ei tee mitään ylimääräistä, ei uskalleta esittää mitään muutoksia, saati parannuksia, sitä vaan odottaa sydän nyrjähtäneenä seuraavaa palkkapäivää, viikonloppuja ja lomia ja toivoo, ettei tänään joudu pomon pahan päivän ukkosenjohdattimeksi. "

"Täytyy laittaa vakiovastaukseni. Työnantajan edustajana olen kohdellut työntekijöitä ajattelevina, tuntevina ihmisinä, enkä koskaan pitänyt koneina tai aliarvioinut heitä. Kahvitauoista ja ruokatauoista olen pitänyt huolta, että käyvät niillä. Töihin ei tulla sairaana ja lasten sairastuessa joustan. Tyytyväinen työntekijä on tehokas ja aikaansaava. Minulla itselläni oli nuorena hyviä kokemuksia työnantajista, joiden linjaa olen noudattanut tähän päivään asti."

Tampereen yliopiston tutkija Jani Rajaniemi on väitöskirjassaan käsitellyt organisaatioiden innovatiivisuutta ja niiden esteitä. Väitöskirja on luettavissa ositteessa http://acta.uta.fi/

Tarja Kaukovaara, tutkimusavustaja

Kaikille 2,5 päivää vuosilomakertymää heti!

2010-07-14T09:42:00.001+03:00

Työntekijöiden loman ansainnan järjestelmä ei ole kyennyt vastaamaan työelämän rakenteelliseen muutokseen. Nykyisellään vuosilomalaki suosii työntekijää, jolla on toistaiseksi voimassa oleva työsuhde. Alle vuoden työsuhteessa lomakertymä on maksimissaan 24 päivää, yli vuoden työsuhteessa 30 päivää.

Nykyisellään työn teettämisen tapa pätkittäin ja vajaana vähentää lomanviettomahdollisuutta. Käytännössä pitkän palkallisen vuosiloman vieton edellytykseksi onkin muodostunut täysiaikainen vakituinen työsuhde.

Lomakertymä on pätkityissä työsuhteissa vähäisempi, mutta vielä merkittävämpi työntekijöitä eriarvoistava tekijä on, että ansaittuakaan lomaa ei usein ole mahdollista pitää. Pätkätyön päättyessä siirrytään usein suoraan seuraavaan pätkään ja lomailu jää välistä.

Anu-Hanna Anttilan ja Jussi Vasasen "Joustava loma-aika" (Turun yliopisto, sosiologian laitos) tutkimushankkeen tulosten mukaan vasta kun työsuhde on kestänyt 18 kuukautta, se on käytännössä mahdollistunut työsuhteen pituudesta riippumattoman loman vieton.

Työn teettäminen pätkittäin, osa-aikaisesti ja erilaisissa toimeksiannoissa itsensä työllistämisen muodoissa ovat vakiintuneet osaksi työmarkkinoita. Naisista yli kolmannes työskentelee muussa kuin vakituisissa ja kokoaikaisissa työsuhteissa. On harhaanjohtavaa puhua näissä työsuhdemuodoissa työskentelevistä epätyypillisen työn tekijöinä. Kyse on heille omassa elämässään perin normaalista työllistymisestä ja myös heille on taattava oikeus ja mahdollisuus viettää pitkä loma.

Työelämän sääntely ja oikeudet, kuten pitkän yhtäjaksoinen loma, on rakennettu olosuhteisiin, jolloin työntekijöitä palkittiin sitoutumisesta yhteen työnantajaan. Työsuhteen jatkuvuuden perspektiivin kadottua pätkittyjen töiden myötä, voi pidemmän lomaoikeuden sitomisen jatkuvaan työsuhteeseen tulkita olevan yksikertaisesti työelämän yhdenvertaisuuden vastaista.

Anu Suoranta, hankekoordinaattori, tutkija

Suoranta koordinoi SAK:n kaksivuotista hanketta Työn teettäminen reiluksi - turvaa pätkittyyn työelämään

SAK:n kysely: johdon ja työntekijöiden yhteistyö huonontunut

2010-07-08T11:23:00.001+03:00

SAK:n tuore luottamusmieskysely osoittaa työntekijöiden joustavan taantuman aikana.

Vuonna 2009 teollisuuden työpaikoilta irtisanottiin tai lomautettiin eniten henkilöstöä ja työvoiman vaihtuvuus oli muutoinkin suurta.

Vakinaista kokoaikaista henkilöstöä irtisanottiin tai lomautettiin ja samanaikaisesti palkattiin uutta, lähinnä määräaikaisiin työsuhteisiin yksityisille palvelualoille. Jos taloudelliset syyt eivät vaikuttaneet henkilöstön määrään, niin apuna käytettiin työaikajoustoja tai muita järjestelyjä.

Työntekijöiden suuri vaihtuvuus ja runsas määräaikaisen työvoiman käyttö saattavat osittain vaikuttaa työpaikan ilmapiiriin.

Luottamusmieskyselyn mukaan yhteistyösuhteet johdon ja henkilöstön välillä huononivat reilusti viime vuoden aikana. Yllättävää kyllä, eniten irtisanoneilla tai lomauttaneilla työpaikoilla ei yhteistyösuhteissa ollut tapahtunut suuria muutoksia.

Työpaikan ilmapiiriin voi vaikuttaa myös paikallinen sopiminen ja sopimusten soveltamisongelmat. Soveltamisongelmat lisääntyivät hieman edellisvuodesta. Soveltamisongelmia esiintyi enemmän työaikaan liittyvissä sopimuksissa kuin palkkaukseen liittyvissä. Tämä korostui erityisesti runsaasti osa-aikaisia työllistävillä työpaikoilla.

Paikallisten sopimusten teko ja niiden soveltamisongelmat olivat yleisimpiä henkilöstöä vaihtaneilla työpaikoilla. Näillä työpaikoilla myös yhteistyösuhteet johdon ja henkilöstön välillä olivat kärsineet eniten.

SAK:n luottamusmieskyselyä on tehty vuodesta 1992 lähtien. Nyt julkaistuun raporttiin vastasi 555 luottamusmiestä, jotka edustavat yli 110 000 palkansaajaa.

Kysely on luettavissa kokonaisuudessaan sivuilta htpp://www.sak.fi

Tytti Jäppinen, tilastoasiantuntija

Kaakinpuussa vaiko trampoliinilla?

2010-06-30T10:28:00.002+03:00

Ruotsin hallituksen vuonna 2008 voimaan saattama laki työkyvyttömien kuntoutuksen määräajoista puhuttaa edelleen Ruotsissa.

”1600-luvulla heitettiin noidiksi epäillyt veteen, uponneet olivat syyttömiä, kellumaan jääneet noitia. Vuonna 2010 porvarillinen hallitus heittää 44 000 pitkäaikaissairasta pois sairausvakuutuksen piiristä ja he joutuvat etsimään töitä kunnosta riippumatta. Kuka heistä kelluu ja kuka uppoaa? ” kysyy Ruotsin LO.

Värikkäiden kielikuvien taustalta löytyy laki, jonka yksi keskeinen uudistus toi tarkat määräajat sairauslomalla olevien työkyvyn arviointiin. Lain mukaan mm. kaksi ja puoli vuotta sairauslomalla olleiden, tilapäistä työkyvyttömyyskorvausta saaneiden työkyky arvioidaan ja työkykyisiksi todetut palautetaan työelämään kurssituksen kautta.

Tiukat määräajat saivat pian lisänimen kaakinpuu. Hallituspuolueet puolestaan pitävät nimityksestä trampoliini, jonka mukaisesti ajatuksena on sairaiden ponkaiseminen takasin työelämään.

Toukokuisten lukujen mukaan kaakinpuu koski vuoden alussa 18 000 henkilöä. Heistä 13 000 ilmoittautui työnvälityksen työelämään johdattavaan koulutukseen. Tästä luvusta 7 000 osallistuu koulutukseen aktiivituella, 605 hakee työtä ja työssä olevia oli 1 704.

Ruotsin mediassa haastateltujen ihmisten kokemukset olivat vaihtelevia, toiset olivat tyytyväisiä mahdollisuudesta päästä työhön, toiset kertoivat toimeentulo-ongelmista pudottuaan pois sairauskorvausten piiristä.

Keskustelu jatkunee kiivaana, sillä Ruotsissa käydään vaalit 19. syyskuuta 2010.

Christina Karlsson, tietopalveluasiantuntija

Hyvä työ -paha työ

2010-06-23T09:48:00.001+03:00

Harvardin professori Howard Gardner vieraili Suomessa luennoimassa aiheesta hyvän työn elementit. Kerrankin EVA oli tuonut kiinnostavan keskustelun herättäjän maahamme. Tosin en tiedä, oliko luento ihan sitä, mitä EVA:ssa odotettiin.

Gardner tiivistää hyvän työn vaikuttimet kolmeen E:hen ja huonon työn vaikuttimet kolmeen M:ään.

Kyse ei siis ole ylioppilaskirjoituksista, vaikka kirjaimet sinnekin tietyllä tavalla sopisivat. E -kirjaimet tulevat englanninkielisistä sanoista Excellence, Engagement ja Ethics. Ne edustavat kolmea aluetta.

Tiivistetysti tämä tarkoittaa työn tekemistä mahdollisimman hyvin, siihen tulee sitoutua ja kaiken aikaa on muistettava eettiset seikat.

Gardner toi luennossaan kaksi E:tä lisää: Empathy ja Equity. Nämä tarkoittavat empatiaa, kykyä tuntea myötätuntoa ja halua auttaa, sekä yhdenvertaisuutta. Myös ns. alemman tason ammateissa ihmisten pitäisi saada tuntea olevansa aidosti tärkeitä ja ihmisinä samanarvoisia kuin koulutetummat tai varakkaammat. Nämä viisi E:tä kun saadaan työpaikoilla kuntoon, niin olemme hyvällä tiellä.

Entä se paha työ? Gardner esitti kovaa kritiikkiä amerikkalaista ahneutta kohtaan, mutta ahneus ja kilpailun korostaminen yhdistettynä heikommassa asemassa olevien polkemiseen on täälläkin tuttua.

Amerikkalaista yhteiskuntaa hallitsee kolme M:ää: Money-Market-Me, eli raha-markkinat-itsekeskeisyys. Tämä epäpyhä kolminaisuus vie yhteiskuntia kohti tilaa, jossa vain harvoilla on hyvä olla.

Gardner toteaa sangen viisaasti, että markkinatalous on hyvä asia, kunhan se pysyttelee talouden alueella. Jos koko yhteiskunta alkaa pyöriä markkinaperusteisesti, ollaan vaarallisilla vesillä.

Juha Antila, tutkimus- ja työaika-asiantuntija

Hyvää juhannusta!

Onnistunut lakko kolmen prosentin järjestäytymisasteella

2010-06-18T13:40:00.001+03:00

Suomessa ay-liike on tottunut joukkovoimaan. Yli 70 prosentin järjestäytymisasteella on helppo pullistella.
Ulkomaiset referenssit on asiassa jos toisessakin totuttu hakemaan Pohjoismaista, joissa on samankaltainen korkean järjestäytymisasteen perinne. Toisinaan katse kannattaa suunnata muuallekin.

Hollantilainen professori Nol Groot kertoi torstaina mielenkiintoisen tarinan siivoojien lakosta. Tänä keväänä siivojien liitto FMV kävi ensimmäisen onnistuneen työtaistelunsa.

Onnistumisessa varsin yllättävää on se, että Hollannissa vain 3-4 prosenttia siivousalalla työskentelevistä kuuluu liittoon. Suuri osa työntekijöistä on osa-aikaisia. Tästä huolimatta lakon seurauksena siivoojien palkat nousivat, työolot kohentuivat ja työnantajien kunnioitus siivoojia kohtaan kasvoi. Miten tämä onnistui?

Onnistumisen avain oli, että ihmiset organisoituivat itse ajamaan asioitaan. Liitto ei ollut alun perin edes suunnittelut koko lakkoa. He vain kiersivät kentällä puhumassa ihmisten kanssa ja he onnistuivat sytyttämään ihmisissä uskon siihen, että asioihin voidaan vaikuttaa.

Tyypillistä oli se, että liitto ei juuri kontrolloinut liikettä ylhäältä päin ja johtajat osallistuivat toimintaan paikallisesti ihmisten kanssa.

Hollannissa järjestäytymisaste on 25 prosenttia, mikä on normaalia keski-eurooppalaista tasoa. Groot kertoi, ettæ Hollannin ay-liike on tietoisesti omaksunut toimintatapoja USA:n, Englannin ja Australian ay-liikkeiltä.

Professori Groot puhui Norjan LO:n järjestämässä työelämän tutkimuskonferenssissa. Kollegani Juhan kanssa olemme täällä kaksipäiväisellä seikkailulla Sørmarkan kurssikeskuksessa.

Konferenssin englanninkielinen ohjelmisto on luvattua suppeampi ja lentokentältä lähtenyt bussikyyti piti yhyttää tilataksilla moottoritieltä, koska emme monien muiden tavoin löytäneet bussia lentokentän parkkipaikan uumenista ajoissa. Mutta ei se mitään, ruuat täällä norskien kurssikeskuksessa ovat oikein maittavia ja harjaantuupahan pohjoismaisten kielten taito tässä samalla.

Linnea Alho, tutkija

Norjalaiset ovat keihäänheittäjäkansaa, kuten kuvasta näkyy.

Työhyvinvointi lähtee pienestä

2010-06-16T12:43:00.004+03:00

Työhyvinvointi lähtee pienistä, käytännönläheisistä asioista, oli pääviesti Iittalan lasitehtaan kokemuksista, kun SAK:n kehittämisosasto vieraili siellä tiistaina.

Lasitehtaalla on tehty pitkiä, 40-vuoden mittaisia työuria ja nyt vanhempien työntekijöiden eläköitymisen myötä on meneillään sukupolvenvaihdos ja osaamisen siirtäminen nuoremmille. Työn erityisluonne korostuu esimerkiksi lasinpuhaltamisessa, joka on arvostettu, mutta raskas käsityöläisammatti.

Iittalassa käynnissä olevan työhyvinvointihankkeen tuloksena on tehtaalla keskitetty erityisesti vuorovaikutuksen ja tiedonkulun kehittämiseen.

“Arkea rassaavat asiat on korjattava ensin” vahvistaa hankkeessa mukana ollut professori Marja-Liisa Manka Tampereen yliopiston Synergoksesta. Hänen mukaansa työhyvinvoinnin kehittäminen tapahtuu pienistä suurempiin asioihin siirtymällä. Tärkeintä on, että kehittämistyössä ovat mukana sekä yrityksen johto että työntekijät.

Hyvä lähtökohta on konkreettisen työympäristön kehittäminen. Esimerkiksi pelkästään aikaisemmin puhdistamatta jääneiden työvälineiden säännöllinen puhdistaminen voi olla ratkaiseva askel työviihtyvyyden lisäämiseksi.

Suomalaista työelämää yleisesti käsitellessään professori Manka muistutti maamme tämän hetken suurista ongelmista, nuorten työntekijöiden masennuksesta, työkyvyttömyyseläkkeiden suuresta määrästä ja työkyvyttömyyseläkkeellä olevien alhaisesta keski-iästä .

Työhyvinvoinnin laiminlyöntien kustannukset on laskettu olevan 3- 6 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Christina Karlsson, tietopalveluasiantuntija

Kulmahuoneen kuulumisia

2010-06-11T07:45:00.001+03:00

Matti Vanhanen vaatii opintomatkoja Kiinaan kaikille suomalaisille (Katso linkkiä).

http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/etusivu/uutinen.jsp?oid=2010/06/34224&ext=rss

Onko pääministeri tosissaan? Ainakin suomalaisille työnantajille matkat voivat olla avartavia: Alimpia palkkoja on nostettu Beijingissä, Hondan työntekijät saivat villeillä lakoilla yli 20 prosentin palkankorotukset ja jopa Nokian alihankkija Foxconn on nostanut 20-30 prosenttia palkkoja itsemurha-aallon lopettamiseksi.

Työajat ihmisten toiveiden mukaisiksi

2010-06-08T07:51:00.002+03:00

Yli vuoden ajan on etsitty keinoja, miten työuria saataisiin pidennettyä järkevällä tavalla. Keinoja on etsitty, mutta keinoja on myös tiedossa.

Yksi tärkeä ratkaisu tähän ongelmaan olisi työaikojen nykyistä parempi ”räätälöinti” ihmisten toiveiden mukaisiksi.

SAK on pitänyt työaika-asiaa esillä, mutta valitettavasti työnantajapuolella asia ei ole saanut kannatusta.

Monet tutkijat ja asiantuntijat ovat todenneet saman asian kuin mekin: useat työkykyiset ihmiset olisivat valmiita jatkamaan työelämässä pakkoa kauemmin, mutta he haluavat sanella ehtonsa. Hyvin usein näissä ehdoissa keskeisimpänä on työaika.
Suomi on kokoaikatyöntekijöiden maa. Sekä miehistä että naisista enemmistö tekee kokoaikatyötä. Osa-aikatyötä tehdään meillä vähemmän kuin EU–maissa keskimäärin.

Tuskin on olemassa mitään ehdottoman oikeaa määrää, jolloin voitaisiin sanoa osa-aikatyön olevan sopivan yleistä. Kuitenkin Suomessa on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat työskennellä nykyistä vähemmän. Toisaalta huomattavan moni osa-aikatyöntekijä haluaisi tehdä pidempää työpäivää.

Kahdeksan tunnin työpäivä on hyvä lähtökohta. Suurimmalle osalle palkansaajia se sopii, mutta eri elämäntilanteet asettavat toiveita ja tarpeita työaikojen muuttamiselle. Mikäli työajat joustaisivat nykyistä paremmin ihmisten toiveiden mukaan, myös työkyky, työhalu ja työn tuottavuus paranisivat.

Juha Antila, tutkimus- ja työaika-asiantuntija

Kulmahuoneen kuulumisia

2010-06-04T13:31:00.000+03:00

Suomen valtio, kunnat, seurakunnat ja yliopistot laativat hikipäässä brädisuunnitelmia. Apuna on kaikenlaisia guruja ja yrityselämän vaikuttajia. Tämä taitaa kuitenkin olla ihan 1990-luvun meininkiä.

Yritysjohtajien kannattaisikin keskittyä firmojensa johtamiseen. Sillä se työllisyys ja maan mainekin paranisi ilman vanhanaikaisia maineenhallintaharjoituksia

Hyökkäyslakoista surulakkoihin?

2010-06-01T07:39:00.005+03:00

Työtaistelut ovat dramaattisesti vähentyneet ja niiden luonne on muuttunut viimeisen 40-vuoden aikana.

Suomi oli runsaiden työtaisteluiden maa vielä 1970- ja 1980-luvuilla, kun paikallisia palkka-, työsuojelu- ja työaikavaatimuksia vauhditettiin työtahdin hidastuksilla, ulosmarsseilla ja istumalakoilla.

Metalliteollisuudessa lyhyet työtaistelut vauhdittivat työehtosopimuspalkkojen ylittäviä palkankorotuksia ja koko alan palkkaliukumaa.

Suomen työtaistelujen määrä ja merkitys on kaikilla tilastollisilla mittareilla supistunut dramaattisesti 1990- ja 2000-luvuilla. Lama muutti myös paikallisten lakkojen luonteen olennaisesti.

Yleisin syy viime vuosien lakoissa on työvoiman vähentäminen tai toimipaikan lopettaminen. Nämä mielenosoituslakot eivät kohdistu työehtojen parantamiseen vaan ilmaisevat työntekijöiden yhteistä paheksuntaa ja surua työantajien yksipuolisista toimista.

Esimerkiksi vuoden 2009 kaiken kaikkiaan 139 työtaistelusta 58 koski työvoiman vähennystä. Vain kahdeksan työtaistelua koski palkkavaatimusta.

Lakkoilun muutos 1970 - 2009

Luvut keskimäärin vuodessa

Vuosina 1970-79 oli työtaisteluita 1 420, osallistuneita 375 870, menetettyjä työpäiviä 1 070 930

Vuosina 1980-89  oli työtaisteluita 1 360, osallistuneita 333 384, menettyjä työpäiviä  819 572

Vuosina 1990-99 oli työtaisteluita  166,
osallistuneita  85 771, menettyjä työpäiviä  315 796

Vuosina 2000-09  oli työtaisteluja 124,
osallistuneita 60 503, menetettyjä työpäiviä  145 881

Lähde: Työtaistelutilasto 2009, Työmarkkinat 2010, Suomen virallinen tilasto, Tilastokeskus Helsinki 7.5.2010

Tapio Bergholm, erikoistutkija

Tervetuloa tutkimustiimin blogiin

2010-05-10T08:26:00.006+03:00

Me tutkimustiimiläiset olemme SAK:n kehittämisosastolla työskenteleviä ihmisiä. Ammattiyhdistysliikkeen tuottama tutkimus ei ehkä ole kaikille tuttua. Jotkut saattavat ihmetellä, miksi teemme tutkimusta tai mihin SAK:n kaltaisessa edunvalvontakoneistossa ylipäätään tarvitaan tutkijoita.

Ihminen on pohjimmiltaan yksinkertainen olento, mutta maailma on monimutkainen paikka. Työn maailma varsinkin. Työmarkkinat eivät ole pelkkää markkinataloutta. Milloin töitä tehdään, keiden kanssa ja millaisia työtehtävät ovat?

Globaalit, yhteiskunnalliset ja työpaikkatason valtasuhteet määrittävät työn reunaehtoja ja myös työn sisältöä. Yksilön ja ryhmien psykologiset tekijät vaikuttavat taas siihen, mikä merkitys työlle annetaan.

Onko työ elämän tarkoitus vai pelkkää leivän hankintaa? Onko työ hikistä kilpajuoksua vai joukkuelaji? Osataanko johtaa niin, että työntekijä jaksaa vai sortuuko mieli? Tutkimusta tarvitaan, jotta asioiden vuorovaikutussuhteita voitaisiin ymmärtää paremmin.

Ay-liikkeen päämääränä on palkansaajien hyvinvoinnin parantaminen. Tämä on myös tutkimustiimiläisten tavoitteena. Jotta SAK pystyy parhaiten tekemään töitä tavoitteen eteen, tarvitaan luotettavaa ja punnittua tutkimustietoa. Ay-liikkeen tekemä tutkimus on tarveperustaista: se tähtää edunvalvonnan kehittämiseen. Poikkeuksena tästä mainittakoon SAK:n oma historiantutkimus, joka tähtää enemmänkin itseymmärryksen parantamiseen.

Tutkimusaineistojen keräämisessä ja tulosten analysoinnissa noudatetaan normaaleja tutkimuseettisiä pelisääntöjä. Ay -liikkeen tekemä tutkimus ei poikkea tältä osin muusta tutkimuksesta.

Sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa tutkijan taustoja ja asenteita on mahdotonta siivota tutkimuksesta. Onko se sitten edes tarpeellista tai toivottavaa? Samoja tuloksia voidaan tulkita eri tavoin, joskus jopa päinvastaisesti tyyliin, onko puolillaan oleva lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi. Yhteiskunnallinen keskustelu versoaa juuri näistä erilaisista tulkinnoista. Esimerkiksi julkisuudessa on jo vuosia keskusteltu työelämän suunnasta. Joidenkin tutkijoiden mielestä työelämä huononee ja toisten mielestä se paranee. Sitten on vielä niitä, joiden mielestä se sekä huononee että paranee. Tämä on esimerkkinä siitä, että kaikkien hyväksymää objektiivista totuutta voi olla vaikea löytää.

Siitä huolimatta tervetuloa löytöretkelle SAK:n tutkimustiimin kanssa!

Linnea Alho, tutkija